Somessa on keskusteltu viime aikoina ahkerasti Kilpailu- ja kuluttajaviraston uusista ohjeistuksista vaikuttajamarkkinointiin liittyen. Menemättä itse ohjeisiin sen syvemmälle, niihin tehdyistä uudistuksista ja niiden ympärillä käydystä keskustelusta (koskien erityisesti kirjasomea) olen huomannut, että ymmärryksessä siitä mitä taidekritiikki on vaikuttaisi olevan aukkoja. Vaikutusta varmasti on sillä, että valtamedioissa taidekritiikit ovat vähentyneet merkittävästi ja keskustelu on siirtynyt paljolti verkkoon.
Aloitetaan perusteista. Kritiikkiä pidetään usein synonyyminä arvioinnille ja arvostelulle. Kritiikki tekstilajina on arviointia, jossa tavoitteena on tutkia tai määritellä kohteena olevan asian, esimerkiksi taideteoksen tai kirjan, arvoa. Kritiikki on siis arvottavaa. Kaikki arvioinnit eivät kuitenkaan ole kritiikkejä. Esimerkiksi jos kirjoittaja esittelee tekstissään teoksen ja antaa sille vaikkapa tähtiluokituksen on tämä yhdenlainen arvio kyllä, mutta ilman aiheen pohdintaa, analyysiä tai tutkintaa se ei ole varsinaisesti kritiikki. Kritiikki voi olla muodoltaan esimerkiksi journalistista, esseetä tai vaikkapa tieteellisempää analyysiä.
Kritiikki on tekstilaji eli kuka tahansa voi kirjoittaa kritiikin. Toki kritiikkiäkin voidaan kritisoida eli kuten kaikessa tekstissä, on niissäkin laatueroja ja hyvä kritiikki vaatii kirjoittajaltaan asiantuntemusta tai vahvaa perehtyneisyyttä kritisoitavaan asiaan jotta kritiikki on ns. onnistunutta tai jotta sillä on jotain todellista annettavaa taidekeskusteluun. Mutta kuka tahansa niin halutessaan voi alkaa harjoittamaan kritiikkien kirjoittamista. Ei ole jotain maagista suurta tahoa, joka tulee ylhäältä antamaan valtuudet kritiikkien tai arvioiden kirjoittamiseen.
Suuri (tai suurin) osa somessa ja blogeista julkaistuista kirja-arvioista ei ole kritiikkejä vaan arvioita ja se on myös aivan yhtä arvokasta palautetta kirjailijoille, kustantajille ja muille lukijoille. Mutta kyllä joukosta löytyy myös kritiikkejä ja kriittistä taidekeskustelua. Erilaisilla digitaalisilla alustoilla keskustelijoina on niin harrastelijoita kuin ammattilaisiakin. On vanhentunut ajatus, että ollakseen ”oikeaa kritiikkiä”, kritiikin pitäisi olla julkaistu valtavirtamediassa, mieluiten Helsingin Sanomissa.
Kritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän niiden perinteisissä medioissa ja niissä esiin pääsee aina vain vähemmän ja vähemmän teoksia. Toki on olemassa pienempiä julkaisuja ja erikoistuneita lehtiä joissa kritiikki elää vahvana, mutta niiden lukijakunta on usein rajallinen. Kritiikkien on siis jo pitkään pitänyt etsiä uusia kanavia ja yhdeksi keskeisimmistä on nousseet blogit sekä eri some-kanavat. Esimerkiksi Suomen arvostelijain liitto ry SARV on määritellyt jäsenkriteereissään, että sen jäsenyyttä voivat hakea ”yli vuoden ajan tiedotusvälineihin tai verkkojulkaisuihin arvosteluja ja/tai kriittistä kulttuuriesseitä kirjoittaneet henkilöt.” Verkkojulkaisu voi olla myös blogi tai muu kirjoittajan oma kanava. Jos Hesarin sivuille pääseminen olisi kriitikon tai arvostelijan edellytys, olisi heitä Suomessa aika vähän ja kriittinen taidekeskustelu aika suppeaa.
Ja miten tämä liittyy siis KKV:n uusiin ohjeisiin. Yksinkertaisesti ne sivuuttavat taidekritiikin ja -keskustelun olemassaolon somessa ja blogeissa ja niputtavat sen vaikuttajamarkkinoinnin kanssa samaan kokonaisuuteen. Ohjeissa on toki monia ongelmallisia ja haastavia kohtia myös vaikuttajamarkkinointia tekevien kannalta sekä näitä julkaisuja eri kanavissa näkevien kannalta, koska kentän selkeyttämisen sijaan ohjeet tekevät vaikeammaksi erottaa maksettu vaikuttajamainonta ja erilaiset muut arviot ja PR:n muodot. Taidealojen kannalta kuitenkin suurin ongelma on juuri muilla alustoihin julkaistuihin kritiikkeihin ja arvioihin vertautuvien sisältöjen niputtuminen kaikenkirjavien mainosten joukkoon.
Toivottavasti KKV tarkentaa ohjeitaan, mutta sitä odotellessa pyritään me kirjallisuuden ystävät ja näitä keskusteluja somessa käyvät pitää kirjasomeyhteisöissä käytävä keskustelu elävänä mainosten varjosta huolimatta.
Elämää kirjojen keskellä 