Kategoria-arkisto:Yleinen

Onko kirjasome kuolemassa?

Kirjasome on suositumpaa kuin koskaan ja uusia tilejä syntyy päivittäin niin Instagramiin kuin TikTokiin. Yhteisön omia, sisältäpäin syntyneitä tapahtumia järjestetään jatkuvasti ympäri maata. Samalla viime aikoina minusta on tuntunut entistä enemmän, että se kirjasome johon aikoinaan rakastuin ja johon liityin 2019 on kuolemassa. Miksi näin on ja mistä tunne kumpuaa?

Sanoin viime syksynä yhdessä haastattelussa, missä minulta kysyttiin miltä kirjasomen tulevaisuus näyttää, että uskon sen hajaantuvan useaksi yhteisöksi ja enenevissä määrin eri alustoille. Hyvinkin lyhyessä ajassa, vajaassa parissa vuodessa kirjasome on jo jakautunut kahtia: toinen puoli on Instan kuviin ja teksteihin painottuvassa maailmassa ja toinen TikTokin videoissa. Vain harva tili pärjää vahvasti molemmissa.

Teen itse molempia, mutta en jaksa panostaa videoiden editointiin ja videolla toimivien konseptien kehittelyyn siinä määrin, että tilini pärjäisi erityisen hyvin. Algoritmihan vaatisi julkaisuja päivittäin nostaakseen videoita esille. Suomalainen kirjatok on myös hyvin homogeeninen ja vähän tylsä maailma olla. Siellä nousee hyvin yksipuolisesti kirjoja esiin ja algoritmi tietenkin vielä suosii samankaltaisia sisältöjä yli yksilöllisten. Esimerkiksi Ruotsin, Saksan, Ranskan, Hollannin ja Britannian kirjatok valikoima tarjoilee todella paljon monipuolisempaa sisältöä, minkä vuoksi itse seuraan lähinnä niitä. Pyrin toki tuomaan esille omilla videoillani esiin laajasti kaikkea sitä mikä itseäni kirjallisella kentällä kiinnostaa, mutta vähän turhauttavaltahan se tuntuu yrittää, kun videot eivät siellä nouse.

Instagramissa taas on aina ollut tietty jakauma mitä kirjatileihin tulee: on tilit missä painotus on kauniissa kuvissa ja kirjaesittelyissä ja toisaalta on ne joissa panostus on kritiikissä ja kulttuurikeskustelussa ja ehkä vähemmän visuaalisuudessa. (Toki on myös tilejä joilla on molempia.) Nykyään niiden rinnalle on noussut TikTokin vanavedessä myös videoformaatti. Metan algoritmit eivät suosi kirjasisältöä. Itse asiassa ne painavat niitä usein alas, koska kuvissa on vähemmän ihmisiä, ja tietenkin jo kuviin liitetyissä teksteissä on yksikin Metan haaviin kyseenalaisena jäävä sana, se on melkeinpä kuolinisku kyseiselle julkaisulle.

Pelkästään kirjallisuuteen tai kulttuuriin liittyvällä sisällöllä ei Suomessa voi nousta edes keskikokoiseksi vaikuttajaksi Instagramissa. Suurimmatkin tilit ovat käytännössä vielä mikrokokoisia. TikTokissa tämä on jo mahdollista, mutta siihen on vaikuttanut itse alustan lisäksi myös se, että mainostavat tahot haluavat hyödyntää videoalustaa, koska siellä näyttömäärät ovat luonnollisesti alustan rakenteesta johtuen suurempia. Se, onko suurempien näyttölukujen takana ostovoimaa onkin sitten aivan toinen kysymys ja vaatisi ihan oman analyysinsä.

Rahalla on tässä kyllä keskeinen rooli, vaikka ammattivaikuttajat jättäisimmekin omaan arvoonsa. Raha on kuitenkin se mikä kustantamoja pyörittää. Kirjailijat nostavat usein haastatteluissaan ja kiitospuheissaan esille kirjasomen merkityksen juuri kritiikin kannalta, koska media ei kirjoja enää nosta kuin harvakseltaan. Kustantamot ovat aiemmin olleet myös vahvasti tukemassa kirjasomeen ja blogeihin kritiikkejä kirjoittavia. Toki kustantamojen kannalta se on ilmaista tai edullista mainosta. Ja nykyään yhä enemmän näkyy se, että kustantamojen kiinnostus kritiikkejä kirjoittavia kanavia kohtaan on laskenut kuin lehmän häntä ja sen sijaan huomio on siirtynyt sinne mistä rahaa voi helpommin saada – kauniisiin kuviin ja iloisesti kirjoja esitteleviin videoihin, joissa ei ole kritiikin häivääkään. Se on tietenkin aivan ymmärrettävää, bisnes on bisnestä, mutta kirjallisuutta elävänä ja hengittävänä ihmisenä haluaisin kovasti uskoa myös sellaiseen maailmaan, missä isommatkin kirjoja julkaisevat tahot näkisivät arvoa myös kritiikissä.

Miksi tällä sitten on väliä? Ei sillä ehkä olekaan, mutta se mikä itseäni tässä on alkanut hiertää on, että vielä muutama vuosi sitten kirjasome oli voimakkaasti, oikeastaan kasvavissa määrin, aktiivisen kirjallisuus- ja kulttuurikeskustelun keskus. Edelleen sitä löytyy, mutta nykyään kunnon kritiikkejä ja keskustelua saa sieltä kaivamalla kaivaa esiin. Ehkä se on yhteisön koon mukanaan tuoma haaste, että kriittinen keskustelu hukkuu kauniiden kuvien ja esittelyjen joukkoon. Monia tämä ei varmasti haittaa ja joku taikahan siinä on, kun sellaisia sisältöjä tippuu kuin sieniä sateella. Itse koen tämän hieman masentavana, koska kritiikkejä ei enää juuri julkaista perinteisessä mediassa, joten some on ollut se paikka missä kirjallisuuskritiikki on elänyt vahvinta elämäänsä viime aikoina.

Samaisessa haastattelussa johon aiemmin viittasin ennustin samassa yhteydessä myös pidemmän muodon paluuta somen videoiden ja kauniiden kuvien rinnalle. Ehkä näin onkin. Substack, jonka maailmaan en ole vielä itse päässyt, on vetänyt monia kirjailijoita ja bloggaajia puoleensa, samoin Patreonin kaltaiset alustat. (Itsekin olen leikitellyt ajatuksella kirjallisen OnlyFansin perustamisella, mutta se on toistaiseksi jäänyt ajatuksen tasolle. :D) Kirjablogit kerävät edelleen lukijoita vahvasti, jotkut jopa ennätyksellisen paljon, mikä on upeaa. Itse olen myös tilannut muutamankin eri kirjallisuuslehden, siis ihan perinteisen painetun, jotta saan kritiikkiannokseni ainakin sieltä, jos sitä en internetistä jaksa kaivaa.

Tunnen tätä miettiessäni myös piston omassa sydämessäni, sillä arvostelijan liittoon kuuluvana kriitikkona minunkin pitäisi taistella asian puolesta kirjoittamalla enemmän. Elämä vaan usein tulee pitkän muodon tielle ja ajaa kohti Instagramin helppoa lyhyyttä. Olen kyllä vakavasti harkinnut sisältöjen julkaisemisen siirtämistä Instasta tänne ja sen käyttämistä lähinnä vain tänne ohjaamiseen. Ehkä tässä vähemmän voisi olla enemmän ja kolmen viikoittaisen kirjajulkaisun sijaan yksi tai kaksi pidempää kritiikkiä olisi arvokkaampaa. Samalla olen pohtinut koko kirjasome identiteettiäni, koska kaikki lähti liikkeelle halustani nostaa romantiikkaa ja erotiikkaa esille, mutta trendien muututtua, romantiikka ei todellakaan kaipaa enää minun ääntäni. Erotiikasta en kyllä luovu, mutta muilta osin someidentiteettini on hieman hukassa. Ehkä senkin voisi löytää uudelleen kirjoittamalla.

En tiedä saako kukaan kiinni näistä ajatuksistani, mutta palataan takaisin siihen mistä lähdin liikkeelle. Onko kirjasome kuolemassa? Tuskin, mutta se on muuttumassa. Se on kasvanut liian suureksi ollakseen enää yksi iso yhteisö ja jakautuu väkisinkin alaryhmiin. Ehkä pitää vain hyväksyä asia ja siirtyä eteenpäin, unohtaa vanha ihana, avoin ja iso kirjayhteisö ja keskittyä vaalimaan niitä omia pienempiä piirejäni, jotka sitä kautta ovat syntyneet.

Kotimaisen dystopian parhaita

Kun maailma ympärillä vaikuttaa päivä päivältä luisuvan enemmän kohti dystopiaa, mikä olisikaan parempaa ajanvietettä kuin lukea fiktiivisistä sellaisista.

Viime aikoina on usein nostettu esiin Margaret Atwoodin Orjattaresi tai George Orwellin 1984 tai Nälkäpeli-trilogiaa todellisen maailman liipattua hieman liian läheltä niiden tapahtumia. Tässä muutamia omia dystopiasuosikkejani kotimaisilta kirjailijoilta, jotka ovat ehkä vähemmän tätä päivää heijastelevia, mutta silti upeita lukukokemuksia.

Tulevaisuus ekologisen kriisin jälkeen

Emmi Itäranta ei kirjailijana varmastikaan esittelyjä enää tänä päivänä kaipaa, sen verran menestystä ja hehkutusta hänen upeat romaaninsa ovat vuosien varrella keränneet. Oma suosikkini Itärannan tuotannosta on Kuunpäivän kirjeet (2020, Teos). Teos on kirjeromaani, jonka kirjeet ovat päiväkirjamaisia kirjoituksia, tekstiviestejä, artikkeleita ja muita kirjoituksia, jotka yhdessä muodostavat tarinan.

Ihmiset ovat valloittaneet koko aurinkokunnan ja maa on paikka minne kukaan sieltä pois päässyt ei enää halua takaisin. Lumi etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuihin tapaamisiin ja tähän vaikuttaa liittyvän jotain hämärää. Apunaan Lumilla on vain muistikirja. Kun ensimmäisen kerran luin tämän kirjan, kirjoitin siitä muistiinpanon, että tästä tulee mieleen kaikki se mikä on hyvää Star Trekissä, mutta dystooppisena versiona.

Kallioon maalattu laulu (2022, Kustannus Aarni) on Anne Martinin todella vahva esikoisromaani. Se on paitsi kuvaus yhteiskunnasta, missä ihminen ei ole enää valtaa pitävä laji, mutta myös hienosti rakennettu sukupolvitarina ja vahva kannanotto ihmisoikeuksien ja metsiemme suojelun puolesta.

Kallioon maalatussa laulussa maailma on lähes elinkelvoton, mutta pieni joukko ihmisiä on selviytynyt ja elävät yhteisönä syvällä metsissä, kalliomaalausten äärellä. Eräänä päivänä päähenkilö Olivia kuulee maalausten takaa laulua ja saa näyn kallion toisella puolella olevasta maailmasta.

Sortunut ja jakaantunut yhteiskunta

Lotta Dufvan Limbodusaa (2020, Otava) kuvataan kirjan kannessa Casablancan ja Fight Clubin risteytykseksi, ja mitä parempaa sitä kirjalta voisi ihminen toivoakaan. Teoksessa kuvataan Eurooppaa ja Suomea, missä ylikansallinen sotilasdiktatuuri on saanut ylivallan. Mennyt aikalinja seuraa aikaa, jolloin vastarinnassa kytee vallankumous ja kirjan nykyhetkessä eletään limbossa Lampedusan saarella, missä eurooppalaiset siirtolaiset odottavat pakomahdollisuutta muualle maailmaan.

Limbodusa on mielestäni yksi viime vuosien parhaita kirjoja ja todellakin olisi ansainnut enemmän huomiota. Se on ankea ja ahdistava ja tuntuu joka sivulla täysin mahdolliselta tulevaisuudelta. Tarina tarttuu lukijasta kiinni heti ensi sivuilta ja pitää otteessaan loppuun asti ja Dufvan kieli sopii täydellisesti kokonaisuuteen.

Toinen vaarallisiin käsiin menetettyä ja jakaantunutta yhteiskuntaa kuvaava upea teos on Piia Leinon Taivas (2018, S&S). Teoksen keskeisiä teemoja ovat syntyvyyden lasku, ilmaston lämpeneminen, ympäristökatastrofien vaikutukset niitä kohtaaville yhteiskunnille sekä teknologian ylivalta meihin ihmisiin. Vuoden 2058 Helsingissä ihmiset elävät eristäytyneinä toisistaan ja muuta maailmasta. Kirjan Taivas on on virtuaalinen pakopaikka ihmisille, paikka missä maailma on kuin ennen sotia, kansainvaelluksia ja ympäristötuhoja.

Kaksi upeaa trilogiaa

Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki-trilogia on kaikessa synkkyydessään upea lukukokemus. Se kuljettaa niin lukijat kuin päähenkilönsä Veran levottomasta lähiöstä painajaismaiseen rinnakkaismaailmaan, missä pimeä rappiokaupunki on täynnä houkutuksia ja vaaroja. Sarja yhdistelee jengielämää sotineen ja venäläistä kansantarustoa aivan vastustamattomalla tavalla. Sarjaan kuuluvat osat Neonkaupunki (2020, Like), Spiraalitie (2021, Like) ja Luutivoli (2024, Nysalor-kustannus).

Anne-Maija Aallon upea nuorille suunnattu Korento-trilogia on rankka, masentava ja synkkä, mutta julmimmillankin tarinoissa on toivon ja inhimillisyyden pilkahduksia. Se kertoo tapahtumista sortovallan alla elävästä Unionista sekä sieltä pakoon päässeistä aivan upean koskettavasti. Aallon tapa käyttää kieltä on todella poikkeuksellisen kaunista, kauheimpia asioita kuvatessaankin.

Toisin kuin Neonkaupungin, Aallon trilogian voi lukea myös yksittäisinä kirjoina. Osat täydentävät toisiaan teemallisesti, mutta tarinallisesti niistä voi hyvin nauttia myös itsenäisinä teoksina. Trilogian muodostavat Korento (2020, Otava), Finlandia-palkittu Mistä valo pääsee sisään (2021, Otava) ja Unohdettujen kirja (2024, Otava).

Teatteriarvio: The Addams Family

The Addams Familystä on noussut hittimusikaali ympäri maailman ja itsekin näin sen jo toiseen kertaan: viimeksi Kotkassa ja nyt Turun kaupunginteatterin lavalla.

Turkuun musikaalin on ohjannut Tuomas Parkkinen ja se perustuu luonnollisestikin Andrew Lippan alkuperäiseen musiikkiin ja sanoituksiin. Tekstin takana ovat Marshall Brickman ja Rick Elice. Laulut on suomentanut Ilpo Tiihonen ja tekstin Tiina Puumalainen.

Jos musikaaliversio tästä synkästä perheestä ei ole tuttu, se sijoittuu monille tutumpien Addams Family elokuvien jälkeen. Wednesday on nuori aikuinen ja ensimmäistä kertaa rakastunut. Kaikkien hämmennykseksi, rakkauden kohde on aivan normaali nuorimies, aivan normaalista perheestä. Mutta mikä onkaan todella normaalia?

Turussa näyttelijänsuoritukset olivat tasaisen hyviä. Todella taitavat Nomi Enckell Wednesdayna ja Lauri Mikkola Lucas Beinekenä olivat söpö nuoripari. Anna-Maija Tuokon Morticiasta puuttui ehkä hieman draamaa ja Joel Mäkisen Gomez oli vahvasti suomiversio alkuperäisestä hahmosta, mikä oli harmillista. Vaikka musikaalin tarina on sidottu Wednesdayn ja Lucasin romanssiin, ovat se päähenkilöt selkeästi Morticia ja Gomez, joten olisin kovasti toivonut hahmoilta jotain suurempaa tunnetta. Tässä kuitenkin Turku hävisi kirkkaasti Kotkan parin vuoden takaiselle versiolle.
Minua hieman häiritsi myös se, että Pugsleyn hahmo on tässä versiossa aivan lapsi ja Wednesday (luonnollisestikin) nuori aikuinen, koska alunperin tarinassa Addamsin sisaruksilla ei ole näin suuri ikäero.

Visuaalisesti kokonaisuus oli hieno, lavastus ja puvustus täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja Jukka Haapalaisen koreografia hyödynsi koko upean lavastuksen hienosti.

Elokuva-arvio: ”Humiseva harju”

(Huom! Teksti ei ole spoilereista vapaa!)

En kuulu niihin, jotka olisivat kokeneet Humisevan harjun suureksi rakkaustarinaksi sen nuorena lukiessaan. Oma lukukokemukseni Emily Brontën romaanista yläasteikäisenä oli valtava jatkuva ankeus ja ihmisiä, jotka sanovat ehkä välittävänsä, mutta ovat vain kamalia toisilleen.
Emerald Fennelin ohjaamasta ”Humiseva harju” (2026) elokuvasta tämä ihmissuhteiden toksisuus välittyy jollain tapaa kyllä, mutta mutta se ei kauheasti katsojaa lohduta, kun toiminnan motivaatiot ovat pahasti hukassa.

Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus luokkaeroista ja rasismista, jota ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan osattu edes sanoittaa, ovat haihtuneet tästä romanttisen ja hormonaalisen teinin näkökulmasta versioidusta elokuvasta täysin. Kuten varmasti yleisestä keskustelusta on selvinnyt niillekin joille kirja ei ole tuttu, Heathcliffin hahmo kirjassa ei ollut valkoinen vaan todennäköisesti romani tai mahdollisesti johonkin muuhun etniseen ryhmään kuuluva. Kirjasta on toki aiempiakin elokuvaversioita missä tätä ei ole huomioitu, mutta ne ovat kaikki ajalta, jolloin eri väristen ihmisten välisten suhteiden esittäminen valkokankaalla ei ollut mahdollista.
Edellä mainittujen tekijöiden poistamisen myötä hahmojen toiminnalta on kadonnut pohja, ja etenkin Heathcliffin motiiveista ei ole jäljellä oikein mitään. Se saa hänen toimintansa vaikuttamaan vanhojen historiallisten romanssien sankarien päättömältä mökötykseltä ja ryntäilyltä – juuri siten mitä genren kirjoista tuttu kommunikoimattomuustrooppi pahimmillaan on.

Se minä joka rakastaa historiallisia romansseja, myös niitä vanhoja ja nykyään kyseenalaisia, arvosti kyllä näitä nyökkäyksiä genren suuntaan, olivat ne tahallisia tai tahattomia. Toisaalta esimerkiksi toistuvat visuaaliset viittaukset klassiseen elokuvaversioon Margaret Mitchellin Tuulen viemästä, myös korostivat sitä kuinka pahasti Humisevassa harjussa mennään metsään tarinan alkuperäisistä teemoista. Tuulen viemää on tarjonnut pop-kulttuuriin monia ikonisia kuvia (kuten esimerkiksi sen alkuperäinen julistekuva, jota Humisevan harjun julisteeseen on lainattu) ja repliikkejä, mutta se oli myös rasistinen ja orjuutta romantisoiva. Kirjoja lukiessa niiden ongelmat voi tunnistaa, tuomita ja tiedostaa niiden olevan aikakautensa tuotteita, mutta tämä elokuva on tämän aikakauden tuote.

Kirjassa keskeistä on myös Isabellan ja Heathcliffin suhde, heidän avioliittonsa ja siihen sisältyvä hyväksikäyttö. Elokuva typisti tämän kokonaan muutamaan hämmentävään BDSM kuvastolla leikittelevään kohtaukseen. Tämän kaiken purkaminen vaatisi erillisen esseen joten ei siitä tässä sen enempää. Tähän liittyen kuitenkin on huomioitava, että elokuva päättyy huomattavasti aiemmin kuin kirja ja kertoo vain Heathcliffin ja Cathyn osaan romaanin kokonaisuudesta, missä olisi aineksia vielä vaikka toiseen elokuvaan.

Näin kovakourainen yksinkertaistaminen ja nyanssien poistaminen istuu valitettavasti tähän aikaan, jossa medialukutaito ja lukutaito ylipäätään ovat rappioitumassa. Elokuvaa on sanottu fan fictioniksi kirjasta, mutta niissä tyypillisesti uusia tarinoita kerrotaan alkuperäisestä tuttujen ja tunnistettavien hahmojen kautta. Tässä elokuvaversiossa kirjan hahmoista ei ollut jäljellä oikeastaan muuta kuin nimet.

Nyt kun viittauksiin jo pääsin, jatketaan hieman niistä. Tuulen viemää ei ollut todellakaan ainoa mitä elokuvaan oli tuotu. Mukana olivat vahvasti myös Grimmin satujen Punahilkka sekä Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja olin aistivinani myös pieniä viitteitä Kubrickin elokuvaversioon Hohdosta.
Rakastan Carrollin kirjaa ja sen versiointeja, joten pidin siitä miten naimisiin mentyään Cathy ensin päätyy rikkauksien keskelle Liisaksi Ihmemaahan ja Heathcliffin palattua vähitellen muuttuu Hertta-kuningattareksi.

Cathyn väri elokuvassa on punainen ja hänet nähdään useasti kuvissa Punahilkan tapaisessa punaisessa viitassa. Jäin tätä miettimään elokuvan jälkeen, koska Cathy on älykäs, neuvokas ja juonitteleva aikuinen eikä suden suuhun joutuva pikkulapsi, kuten sadun Punahilkka. Pohdin, että viittaus onkin ehkä ennemmin Sondheimin In to the Woods musikaaliin ennemmin kuin alkuperäiseen satuun. Musikaalin punahilkka on nuori nainen, joka haluaa itselleen ja läheisilleen jotain parempaa kuin mitä heillä on. Ja siihen sopisi myös viittaus leipään ja sen leipomiseen, paljastamatta elokuvasta sen enempää.

Mikä elokuvassa sitten oli mielestäni hyvää? Juuri se visuaalinen ilme, missä jokainen kuva väreineen oli loppuun asti harkittu ja upean näköinen. Visuaalisesti elokuva on kuin tehty nykypäivän some-maailmaan. Minkä tahansa hetken olisi voinut pysäyttää ja se näyttäisi upealta. Anakronistinen puvustus ja lavastus olivat myös nautinnollisen upeita katsella. Jos pidit Yorgos Lanthimoksen Poor Thingsin visuaalisuudesta, myös tämä elokuva saattaa visuaalisesti miellyttää. Pidin elokuvan musiikista ja Charlie XCX oli mielestäni onnistunut valinta toteuttamaan se kokonaisuudessaan, vaikka hetkittäin elokuva lipsuikin vähän musiikkivideomaiseksi.

Roolisuorituksista parhaiten onnistuivat nuoret Heathcliff ja Cathy eli Owen Cooper ja Charlotte Mellington, Alison Oliver Isabella Lintonina sekä Martin Clunes Herra Ernshawna, hahmona johon oli sulautettu useampikin kirja epämiellyttävistä miehistä. Margot Robbie on hyvä näyttelijä, mutta ei sopinut Cathyn rooliin. Hänen ikäeronsa Jacob Elordin Heathcliffiin näkyi liian selkeästi. Hahmothan ovat kutakuinkin saman ikäisiä, mutta he eivät näyttäneet siltä. Etenkin alussa, kun siirryttiin hahmojen lapsuudesta aikuisuuteen, muutos kahdesta samanikäisestä lapsesta aivan eri ikäisiin aikuisiin oli aika räikeä. Ja olihan se vähän hassua, että kaksi australialaista esittää näin klassisen brittiläisiä hahmoja nummilla haahuilemassa.

Kokonaisuudesta puuttui tunnelataus aika täysin. Kokonaisuus oli myös lopulta vähemmän kiimainen kuin olisin kritiikkien perusteella odottanut. Tavallaan se oli jopa vähän harmi, koska muutakaan latausta tästä ei oikein löytynyt. Jos haluat katsoa hyvän adaptaation Humisevasta harjusta katso ennemmin Andrea Arnoldin ohjaama elokuvaversio vuodelta 2011.



Louhikuru kutsuu lukijoita

Mainos / Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta Gummerus.

Louhikurun kutsu (2025) on Sanna Aaltosen esikoisromaani, jossa yhdistyy rakkaustarina, kertomus itseensä tutustumisesta sekä kamppailu kapitalismin ja luonnon välillä.

Louhikuru, pieni paikkakunta itäisessä Suomessa järvien keskellä on uuden kaivoshankkeen keskiössä. Hanketta on Skotlannista lähetetty edistämään puoliksi suomalainen Jay Monkton. Miehen työkomennus alkaa kuitenkin epäonnisella rysähdyksellä, jonka yhteydessä hän kohtaa myös kunnan eläinlääkärin Hettin. Kaikki paikalliset, Hetti mukaan lukien, eivät suhtaudu kaivokseen positiivisesti. Myös Jay joutuu pohtimaan uudelleen suhdettaan edustamaansa yhtiöön.

Tarina on klassinen kahden ihmisen kohtaaminen, missä olosuhteet ovat heitä vastaan ja vastakkainasettelu rasittaa hentoa suhdetta vetovoimasta huolimatta. Jayn tutustuminen uudelleen omaan suomalaiseen puoleensa toi rakkaustarinalle kiinnostavaa vastapainoa. Kansainvälinen kaivoshanke keskelle arvokasta luontoa on myös harmillisen ajankohtainen tapahtumaympäristö.

Tarina on sujuvasti kerrottu ja vetää hyvin lukijan mukaansa. Kirja alkaa todella intensiivisesti ja hyvällä jännitteellä, joka hieman hiipuu välillä, mutta löytää taas kierroksia loppua kohti. Sain lukea tästä tarinasta varhaisen version jo muutama vuosi sitten ja oli mahtavaa päästä lukemaan se nyt hiottuna valmiiksi ja kansien välissä. 

Onko Louhikurun kutsu maalaisromantiikkaa?

Näin kirjan ilmestymisen aikoihin somessa kommentin, että lukija ei ollut päässyt oikein kirjaan kiinni, mutta oli jossain kohtaa ymmärtänyt lukevansa maalaisromantiikkaa, mikä muutti hänen lukutapaansa.

Tiettyjä määriteltyjä raja-aitoja genreillä on, mutta loppujen lopuksi lukijan kokemus on hyvin keskeinen tarinan genren määrittäjä. Tämä korostuu usein juuri rakkaustarinoiden kanssa. Esimerkkinä vaikka minkä yksi kokee ahdistavaksi trilleriksi naisesta ja vainoajasta on toiselle ihanan romanttinen tarina saavuttamattomasta rakkaudesta. Mutta onko Louhikurun kutsu maalaisromantiikkaa tai romantiikkaa ylipäätään?

Kirjassa on keskeisessä roolissa rakkaustarina, mutta sen olemassaolo yksistään ei tee kirjasta romantiikkaa. Tässä tapauksessa teoksessa yhdistyy melko tasavahvoina rakkaustarina, kertomus itseensä tutustumisesta sekä kamppailu kapitalismin ja luonnon välillä.

Kirja sijoittuu pienelle paikkakunnalle, mutta se on lukijasta kiinni kokeeko tarinan käyttävän enemmän ”maalais” vai ”pikkukaupunki”. Itse ehkä sanoisin, että ollaan ennemmin pikkukaupungissa, koska keskiössä on teollisuustoiminta eikä maaseudun tyypilliset toimet. Kummaksi tämän sitten kokeekaan, milijöö ei sulje pois romantiikan mahdollisuutta. Keskeisin määritelmä romantiikalle on onnellinen loppu, joka kirjassa on oltava, jotta se täyttää genren määritelmän. Sitä en paljasta miten tässä käy.

Luettuani itse kirjan neljästi (kaksi kertaa varhaisen version ja kahdesti lopullisen), sanoisin, että tähän tarttuessa saa luettavakseen kiinnostavan ja hieman erilaisen rakkaustarinan, mutta romantiikaksi en tätä luokittelisi, koska muilla kuin romanttisilla juonikuvioilla on suurempi painoarvo kokonaisuudessa.

Teatteriarvio: Anna Karenina

Uuden teatterivuoden minun kalenterissani avasi Kotkan Kaupunginteatterin ensi-ilta, suuri klassikko Anna Karenina.

Kotkaan Tolstoin kalssikon oli sovittanut ja ohjannut Pasi Lampela, joka on aiemminkin työstänyt Tolstoin tekstiä lavamuotoon. Lavalla nähtiin pääosin Kotkan omaa väkeä: Annana Ella Mustajärvi, Vronskina Juho Markkanen ja Kareninin saappaissa Jarkko Sarjanen, jotka onnistuivat yllättävänkin hyvin näissä rooleissa. Kaikilla kolmella on taipumusta tuoda melko vahvoja maneereitaan rooleihinsa, mutta onnistuivat tällä kertaa enimmäkseen päästämään niistä irti. Esityksen ainoa vieraileva näyttelijä on Kittyn roolissa loistava Ronja Keiramo, joka sai Kittyn tunteet ulottumaan katsomoon saakka.

Itse olen Kareninani lukenut parikymmentä vuotta sitten opiskeluaikoina, joten tarina oli minulle tuttu, muttei aivan tuoreena mielessä. Se on luultavasti hyvä asia, sillä kun tiiliskivellinen sanoja tiivistetään kahteen tuntiin lavalla, on valintoja jouduttu tekemään.
Lampela on keskittynyt sovituksessaan vahvasti kolmiodraamaan, jättäen kirjossa keskeisemmässä roolissa olevan Levinin enemmän sivulle.

Kotkassa, tämä alunperin 1870-luvulle sijoittuva tarina oli sovitettu epämääräisen määrittelemättömään aikaan. Siellä oli pieniä viitteitä moderniin aikaan, mutta yleisesti ottaen esillepano korosti hienosti itse tarinan ajattomuutta. Inhimilliset tunteet, niin hyvässä kuin pahassa, elävät ja kuolevat riippumatta siitä mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Pakko on antaa kiitosta myös näytelmän puvustuksesta, joka oli lavastuksen tapaan ajaton, mutta klassinen. Erityisesti nautin Anna Kareninan upeista asuista, joiden voimakkaat blokkivärit valuivat ensimmäisen puoliajan loistavan kirkkaista, toisen puoliajan mustaan, pysyen silti silueteiltaan hahmolle sopivan dramaattisina.
Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta vastasi Lucie Kuropatová.

Kaikki romanssit eivät ole romantiikkaa

Kaikki kirjallisuuden rakkaustarinat eivät ole romantiikkaa, eivätkä kaikki seksiä sisältävät kertomukset ole erotiikkaa.

Romantiikan nousu on ollut viimeisen parin vuoden ajan huimaa, kiitos sosiaalisen median ja etenkin TikTokin. Alagenret kuten romantasia ja tummat romanssit (dark romance) kukoistavat perinteisemmän nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ja historiallisen romantiikan rinnalla. Lisäksi feelgood eli hyvän mielen kirjallisuus elää ja voi hyvin kirjakentällä.

Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median kirjallisuuskeskustelussa on noussut esille aukko romanttisen ja hyvän mielen kirjallisuuden tuntemuksessa. Ja se on käsitys siitä mitä romantiikka genrenä oikeasti on. Vähemmän yllättävästi tätä tapahtuu vähemmän, kun kyseessä on vaikkapa miehen kirjoittama dekkari. Naisille suunnattu kirjallisuus on helppo niputtaa yhden termin alle, sisällöstä riippumatta.

Määritelmä:
Ollakseen genreltään romantiikkaa kirjan tulee täyttää kaksi pääkriteeriä: sen juonen keskiössä on päähenkilöiden romanttisen suhteen kehitys ja siinä on oltava onnellinen loppu.

Rakkaustarinoita löytyy kaikista genreistä ja ne voivat olla todella romanttisiakin tarinoita tekemättä kuitenkaan kirjasta romantiikkaa.
Eniten vääringenretystä näkee hyvin tosiaan lähellä olevien, etenkin naisyleisölle suunntattujen genrejen välillä. Etenkin feelgood, jos siinä on edes pienenä sivujuonena rakkautta, tupataan määrittelemään romantiikaksi vaikkei se sitä ole. Esimerkiksi, jos romanssi on sivujuoni ja pääjuoni keskittyy ystävyyteen, ei kirja ole romatiikkaa. Tai jos kirja keskittyy pääparin ihmissuhteeseen, mutta pääparin tiet erkanevat tai toinen kuolee, on kyseessä kyllä rakkaustarina, mutta ei genreltään romantiikkaa.

Jyystö≠erotiikka

Hieman sama haaste on erotiikan kanssa. Kun chilipippurit ovat vallanneet somen ja kirjojen markkinoinnin, on jossain vaiheessa hukkunut erotiikan määritelmä. Erotiikka on yksi romantiikan alalajeista, mutta erotiikan piiriin meneviä kirjoja löytyy myös muista kirjallisuuden lajeista, ei vain romanttisesta kirjallisuudesta. Ollakseen erotiikkaa, ei tarinassa tarvitse olla romanttista juonikuvioa tai edes välttämättä kahta ihmistä tai ihmisiä ylipäätään.

Se että kirjassa on seksiä ei automaattisesti tarkoita, että se olisi erotiikkaa tai edes, että se olisi eroottista. Kääntäen, erotiikan piiriin kuuluvassa kirjassa ei välttämättä ole eksplisiittistä seksin kuvausta ja intiimiä kanssakäymistä kaikin mahdollisin päin niin, että lukijaa heikottaa. Erotiikka on kirjoitettu ensisijassa kiihottamaan lukijaa, se on tarinan olemassaolon päämäärä. Tämä voidaan saavuttaa vaikka päähenkilö pyörisi yksin kotonaan, pääpari ei ikinä päätyisi tarinassa samalle mantereelle tai pääparista toinen on esimerkiksi pallokala, koronavirus, ilmapallo tai vaikka ovi.

Kaikki lukeminen on tärkeää

Kaikki lukeminen on tärkeää.
Ei ole merkitystä miksi, miten, koska tai mitä lukee.

Kirjallisuutta tarvitaan kaiken tasoisille lukijoille, oli kyse sitten lukutaidosta tai luetun ymmärtämisestä ja sisäistämisestä, ja maailmassa missä lukutaito ja medialukutaito on rapautumassa, kaikkeen lukemiseen kannustaminen on tärkeää. Kaikki aloittavat joltain tasolta, oli kyse sitten juuri lukemaan oppineesta tai lukijasta, joka on löytänyt tiensä takaisin kirjallisuuden pariin. Kyllä, kirjallisuudessakin tarvitaan porttihuumeita. Emme voi olettaa, että kaikki ovat suoraan kykeneviä lukemaan ns. korkeakirjallisuudeksi luettavaa kirjallisuutta saati tietokirjallisuutta, jos perustaidot eivät ole sillä tasolla. Se vain tappaa vähänkin innon. Tästä syystä viihdekirjallisuus on tärkeää. Olisiko hyvä lukea laajasti kaikenlaista kirjallisuutta? Tottakai ja siihen suuntaan on hyvä pyrkiä ihan oman itsensä kehittämiseksi. On myös tiedostettava, että se vaatii taitoja, joita on harjoitettava.

Viihteestä

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki lukeminen, mitä tehdään omaksi iloksi ja siksi, että kirjallisuus tuo jotain vapaaehtoisesti haettavaa sisältöä elämään, on viihdettä. Joku lukee dekkareita viihtyäkseen, toinen nobelisteja, kolmas lääketieteen oppikirjoja ja neljäs vaikka Uruguain puhelinluetteloa. Jos se viihdyttää, on se viihdettä eli tapa viihtyä ja kuluttaa aikaa nautinnollisesti. Viime päivien keskustelussa tuntuu menevän, kuten kirjagramissa käydyssä julkisessa keskustelussa jotkut jo esille nostivatkin, viihde yleiskäsitteenä ja viihdekirjallisuus genreviihteenä sekaisin.

Viihdekirjallisuudella, oli kyse sitten romantiikasta, feelgoodista, dekkareista tai jostain muusta genreviihteen lajista, on monta tehtävää. Yllämainittu porttiteoria on yksi niistä, mutta aivan yhtä tärkeitä tehtäviä ovat esimerkiksi tunneälyn kehittäminen ja ihan vaan helppo pako arjesta.
Kaikki viihteelliseltä vaikuttava kirjallisuus ei ole kuitenkaan genreviihdettä ja toisaalta genreviihdettäkin tehdään todella laajalla skaalalla ja eri tasoista. Laadukas ja viihteellinen eivät ole vastakohtia vaan laatua ja viihdettä löytyy kaikista genreistä.

Olen ennenkin peräänkuuluttanut sitä, että lukijoina meidän tulisi vaatia myös Suomessa julkaistavalta kirjallisuudelta enemmän, oli se kotimaista tai käännettyä. Jos genreviihteen mainetta halutaan parantaa, ei se onnistu jos sisällölle ei aseteta korkeampia vaatimuksia. Se ei tarkoita, että tulisi pyrkiä eroon trooppeihin perustuvista juonista ja helppolukuisuudesta. Se tarkoittaa sitä, että se saa saman kohtelun läpi kustannusprosessin kuin ylemmäksi arvotettu kirjallisuus, siihen panostetaan jo tekovaiheessa, sitä hiotaan rauhassa ja sen oikeakielisyydestä huolehditaan kunnolla sekä käännöksiin panostetaan kunnolla nopean julkaisutahdin sijaan.

Lukupiireistä ja lukemisen kaupallistamisesta

Toinen näistä surullisen kuuluisista artikkeleista virinnyt keskustelu liittyy kirjapiireihin sekä sivujuonteena lukuharrastuksen tai siihen liittyvän some-harrastuksen kaupallistamiseen.

Ensinnäkin, kirjapiirejä on ollut olemassa satoja vuosia, ehkä tuhansia. Minua häiritsee hieman se, että viime aikoina paljon julkisesti esillä ollutta Piiriä pidetään jollain tapaa uutena ja innovatiivisena toimijana, vaikka tosiasiassa he vain ovat onnistuneet hyvin markkinoinnissa ja osanneet hyödyntää perustajien julkista profiilia ansiokkaasti. On mahtavaa, että on syntynyt tällainen yhteisö, joka ehkä kannustaa uusia ihmisiä lukemisen piiriin (pun uninteted), vaikka en oikein jaksa uskoa, että todellisuudessa se vetää suuria uusia massoja kirjallisuuden pariin. Päin vastoin, se keikkuu hieman niillä rajoilla, että luoko se lukemisesta sisäänpäin kääntyvän ja hieman klikkiytyneen kuvan, joka vain luo ulkopuolisuuden tunnetta. Esimerkiksi ympäri Suomea kokoontuvat Silent Book Clubit ovat onnistuneet välttämään tämän imagon. Vastaava ulkopuolisuuden ongelma nousee ajoittain myös esimerkiksi kirjasomessa esille.

Sivujuonteena keskustelussa on ollut lukuharrastuksen kaupallistaminen. Ensinnäkin, jos joku haluaa luoda uraa tai sivubisnestä tai muuten rahallisesti hyötyä harrastuksellaan ja saa siihen mahdollisuuden, se on mahtavaa! On harhaa ajatella, että kirjasome tai lukuharrastus ei olisi ollut kaupallista jo pitkään ennen viime aikoina Instagramin ja Tiktokin maailmasta nousseita some-tähtiä ja itsensä tuotteiksi brändänneitä lukupiirejä. Suomessa vain kaupalliset yhteistyöt kirjallisuuden piirissä ovat aiemmin valuneet sisällöntuottajille kirjasomen ulkopuolella. Videoalustojen äiti eli YouTube on tuottanut pientä rahavirtaa kirjasisällöntuottajille jo pitkään, tosin summat ovat todella pieniä.

KKV:n taannoiset ohjeet nostivat kaupalliset yhteistyöt ja mainostuksen kirjallisuuskeskusteluun ja nyt, kun keskustelua on käyty kohta vuosi, olen melkeinpä sitä mieltä, että on oikeastaan aika hyvä jos kaupalliset yhteistyöt todella alkavat löytää kirjasomen. Markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena kiinnitän keskustelussa ehkä hieman eri asioihin huomiota, mutta se on käynyt selväksi, että ihmiset eivät tunnu ymmärtävän mitä piilomainonta tarkoittaa, miksi sitä halutaan kitkeä ja mikä kaikki on kaupallista. En ole samaa mieltä KKV:n ohjeiden kanssa, mutta ne ovat paljastaneet kirjasomen kentältä aukkoja tällä saralla.

Kaupallisen toiminnan tulisi olla somessa avointa ja oli kyse sitten kirjallisuudesta tai jostain muusta tuotteesta (kyllä kirjatkin ovat tuotteita siinä missä vaikka farkut tai tofu), tulisi kaupallisten kytkösten olla selkeästi esillä. Merkinnäthän tulisi tehdä niin julkaisun kohteena olevasta tuotteesta kuin aiemmista kytköksistä samaan tahoon sekä esimerkiksi silloin jos mainostaja on oma työnantaja vaikka kyseinen julkaisu ei ole yhteistyö. Tämä koskee niin ammatillisesti toimivia kuin harrastelijoitakin, oli taustalla sitten osakeyhtiö, toiminimi, yhdistys tai yksityinen henkilö. Ohjeet ovat samat kaikille.

En kuitenkaan panisi tästä täysin syytä vain somettajien kontolle vaan myös yrityksille joiden tuotteita he mainostavat tai arvostelevat. (Nykyisissä ohjeissahan näissä ei ole eroa, tulevaisuudessa toivottavasti tämä korjaantuu.) Mainosmerkintöjen toteutumisen valvominen tuotenäytteiden ja kaupallisten yhteistöiden osalta on mainostavan yrityksen vastuulla, mutta en ole kuullut yritysten aktiivisesti puuttuvan virheellisiin merkintöihin tai merkintöjen puutteeseen ja harva yritys tarjoaa selkeät ohjeet merkintöjen tekemiseen tuotteita lähettäessään. Kun vastaanottajat ovat harrastajia, ei voida olettaa, että he automaattisesti osaisivat tällaiset asiat, vaikka niistä olisi ollut julkista keskustelua. Vastuu läpinäkyvyydestä ei ole siis yksin somea tekevällä, vaan molemmilla osapuolilla.

Lopuksi

Sivistystä on kaikenlaista ja sivistyneisyys ilmenee monin tavoin. Uskallan väittää, että kutakuinkin kaikki aktiiviset lukijat ja kirjallisuuden harrastajat ovat omalla tavallaan sivistyneitä. Sivistyneisyys ei tee ihmisestä parempaa tai huonompaa. Sivistystä ei ole se, että nostaa itseään muiden yläpuolelle korostamalla omia valintojaan tai preferenssejään, etenkään verraten samalla itseään muihin. Päin vastoin, se on karkeaa ja moukkamaista. Samoin on tällaiseen provokaatioon tarttuminen ja samalla mitalla vastaaminen.

Kotkan teatterisyksyä

Syksyni on teatterien osalta hiljaisempi kuin kevät, koska kirjatapahtumat vievät syksyisin niin ison osan vapaa-ajasta, mutta muutaman esityksen ehdin kuitenkin katsastamaan.

Syyskuun lopussa Teatteri TT toi Karhulan työväennäyttämölle Kyminsuuhun kantaesityksen draamakomediasta Osasto 6-9 – Yksinäisiä helmiä. Näytelmän käsikirjoitus on Hannu Lehtisen käsialaa, ohjaus Tommi Tainio ja rooleissa ovat Vesa Vanhala ja Tommi Tainio.

Näytelmä kertoo nimettömän sairaalan osastosta 6-9, missä on meneillään kokeilu. Huoneissa ei käy hoitajia lainkaan vaan valvovat ainoastaan kameroiden välityksellä. Potilaat saavat olla aivan keskenään. Osastolla kohtaavat kaksi eri ikäistä miestä: hieman vanhempi Aarre, joka on ollut osastolla pidempään sekä uutena potilaana saapuva, huonetoveriaan nuorempi Jesse.

En voi antaa aivan puolueetonta arviota esityksestä, koska käsikirjoittaja on isäni, mutta sen voin sanoa, että tunsin tekstin edellä mainitusta syystä jo ennestään ja se on saanut varsin onnistuneen tulkinnan lavalla. Näin itse ensi-illan, jossa oli ehkä pientä jäykkyyttä vielä, mutta kuulemastani päätellen sen yli on myöhemmissä esityksissä päästy. Syksyn esitykset olivat varsin täynnä, mutta esitykset jatkuvat taas kevätkaudella.

Kuva näytelmästä Lempi
Kuva: Kotkan kaupunginteatteri

Toinen syksyni teatterikokemuksista oli Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämön Lempi, joka on näytelmäsovitus Minna Rytisalon samannimisestä kirjasta. Kotkaan näytelmän on ohjannut Samuli Reunanen ja sovittaneet Miika Mutanen sekä Sinikka Sanelma. Rooleissa lavalla nähdään Kotkan omat Ella Mustajärvi Siskona ja Kalle Kurikkala Viljamina sekä Kotkassa vieraileva Sirja Sauros Lempin ja Viljamin piikana Ellinä. Muut roolit ovat äänirooleja nauhalta.

Lempi on tarina Lapista sodan keskeltä neljän ihmisen kautta kerrottuna. Se on kahden sisaruksen tarina, se on rakkaustarina, se on kolmiodraama ja se on tarina elämän sattumanvaraisuudesta.

Pidin tästä teatterisovituksesta todella paljon. Olin lukenut Rytisalon kirjan, kun se ilmestyi, mutta en enää muistanut miten tarina tarkalleen eteni, joten se ei ainakaan häirinnyt katselukokemusta millään tapaa. Näyttelijät toimivat erittäin hyvin ensemblena ja onnistuivat erittäin hienosti välittämään tarinan raadollisuuden sille sopivalla hienovaraisuudella. Lisäksi, pitää antaa erityisesti kiitosta Petteri Pietiläisen lavastuksesta ja Mikko Laaksosen valaistuksesta, sillä näytelmän esillepano oli todella toimiva minimalismissaan, mutta silti vaikuttava.

Tulossa: Kirjailijavieraana Sanna Aaltonen (Live)

Pääsen ilokseni marraskuussa haastattelemaan kirjailija Sanna Aaltosta hänen esikoisromaanistaan Louhikurun kutsu.

Tilaisuus on 20.11.2025 klo 18 alkaen Tapiolan kirjastossa Espoossa.
Lue lisää tapahtumasta Tapiolan kirjaston verkkosivuilta

Tervetuloa kuuntelemaan!