iirisl

Sateenkaarisuosikkeja Priden kunniaksi

Meillä täällä Itä-Uudellamaalla vietetään Prideja Porvoossa ja Loviisassa näin elokuussa, joten mikä olisi parempi aika nostaa muutamia omia sateenkaarevia suosikkejani esille. Tässä yhdellä virkkeellä esiteltynä viisi lukemaani teosta, joista nautin paljon sekä viisi lukupinostani, joiden lukemista odotan innolla.

5 luettua

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni
Elämää, suhteita ja eroja heteronormin ulkopuolella sekä
2000-luvun Helsinkiä ja sen lesbokulttuuria.

Kate Davies: Syvään päähän (In at the deep end)
Nainen, jonka elämässä on moni asia pielessä ymmärtää etsineensä rakkautta ja seksiä vääristä paikoista, mistä seuraa intensiivinen suhde taiteilijan kanssa.

Niko Hallikainen: Kanjoni
Nuoren miehen etenkin sisäinen matka epätoivoisesta rakkaudesta kiusaajaansa kohtaan, webcamien maailmaan ja Los Angelesiin.

Eva Baltasar: Boulder
Nainen löytää rakkauden, muuttaa Islantiin ja sitten toisen haave lapsesta muuttaa suhteen dynamiikkaa.

Jen Beagin: Big Swiss (Viileä vaalea)
Nainen saa työpaikan terapiasessioiden litteroijana ja saa fiksaation yhdestä potilaasta erityisesti, kunnes eräänä päivänä tunnistaa äänen koirapuistossa ollessaan.

5 TBR-nostoa

Charlie Porter: Nova Scotia House
Tarina rakkaudesta, surusta ja menetyksestä sekä AIDS epidemiasta.

Rozie Kelly: Kingfisher
Luovan kirjoittamisen opettaja ihastuu kollegaansa ja vähitellen ihastus alkaa vaikuttaa opettajan suhteeseen kumppaninsa kanssa.

Torrey Peters: Detransition, Baby
Kolmen naisen, trans- ja cis-sukupuolisten, elämät törmäävät yllätysraskauden takia.

Yael van der Wouden: The Safekeep (Paljon vartija)
Intohimoa ja epäilyksiä kahden naisen välillä, jotka joutuvat asumaan samassa talossa Hollannin maaseudulla 1960-luvulla.

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Hurvitteleva hedonisti ja sirkustirehtöörin perijä kohtaa aloittelevan kellosepän ja pettyneen historianopiskelijan ja haluaa tämän itselleen.

Teatteriarvio: Kesän kesäteatterit

Kesä 2026 tarjoili minulle kaksi varsin toimivaa kesäteatteriesitystä.

Ensimmäisen niistä näin jo aivan kesäkuun alussa, kun pääsin päivätyöni puitteissa katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin kesäteatteria Tuusulaan Krapille. Tämän kesän esityksenä teatterissa oli Marc Camolettin tekstiin perustuva Ranskalainen pyjama. Oikeastaan jo moderniksi farssiklassikoksi muodostunut teksti tunnetaan Suomessa myös nimellä Älä pukeudu päivälliselle. Tuusulassa esitetty versio tekstistä perustuu Camolettin alkuperäiseen tekstiin ja Aino Piirolan tuoreeseen käännökseen. Näytelmän ohjauksesta vastasi Jukka Keinonen.

Vaikka Ranskalainen pyjama on rakenteeltaan hyvin perinteinen farssi ja farssit taas kesäteattereiden kivijalka, ei Krapin lavalla nähty esitys tuntunut pakotetulta tai ummehtuneelta, vaan teksti oli tuotu varsin hyvin tähän päivään. Toki näytelmän asetelma on nojaa hyvin moneen kertaan nähtyyn ja vähän väsyneeseenkin väärinymmärrysten verkkoon, oli esityksessä onnistuttu väistämään pahimmin kuluneet vitsit.

Iso tekijä näytelmän toimivuuteen olivat luonnollisesti myös näyttelijät, erityisesti Minna Kivelä ja Kirsi Ylijoki. Koko kuuden hengen ensemble toimi hyvin yhteen jo näkemässäni ennakossa, joten voin kuvitella esityksen rytmin vielä siitä hioutuneen napakammaksi esityskauden aikana, vaikka hyvin se rullasi jo tuolloin.

Kesän toisen kesäteatterin näin vasta elokuussa, lähempänä esityskauden loppua ja esitys oli Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran Suomenlinnan kesäteatterissa.

Ryhmäteatterin esitykset Suomenlinnassa ovat olleet hyvin vaihtelevaa laatua, viime vuoden Pinokkion ollen paras esitys siellä vuosiin. Myönsin jo ennen näytelmän näkemistä, että tälle vuodelle valikoitunut Kjell Westön romaaniin perustuva Missä kuljimme kerran ei ole minulle helppo teksti, sillä en pitänyt kirjasta enkä sen elokuvaversiosta. Yleisesti ottaen Westön tekstit eivät ole minua varten, vaan olen kokenut kaiken häneltä lukemani lähinnä vetoavampaan pakettiin paketoiduksi setämieskirjallisuudeksi. Toisaalta tästä lähtökohdasta suunta ei oikeastaan voi olla kuin ylöspäin.

Yleisesti ottaen kokonaisuus oli onnistunut. Alkuperäisestä tekstistä oli karsittu paljon ja kokonaisuus oli suhteellisen toimiva. Paikoin ehkä tarinankuljetus oli hieman töksähtelevää ja hyppelevää, mutta se on usein ongelmana pitkän aikajakson kattavissa kirjallisissa sovituksissa eikä niinkään vain tämän käsikirjoituksen ongelma. Kokonaisuus ei ehkä aivan onnistunut perustelemaan kolmen tunnin pituutta, mutta tarina toimi näytelmänä paremmin kuin kirjana tai elokuvana.

Näytelmän ohjaus sekä tekstin dramatisointi olivat Riikka Oksasen käsialaa.
Koko ensemble toimi hyvin yhteen ja onnistui loihtimaan linnakkeen seinien sisälle oman suljetun maailmansa. Erityisesti Santtu Karvonen Eccuna, Miiko Toiviainen Cedinä sekä Satu Tuuli Karhu Luciena loistivat rooleissan.

Näytelmässä oli useampia Antti Aution näytelmään säveltämiä musiikkiosuuksia, jotka eivät kuljettaneet juonta, mutta lisäsivät esitykseen noin vartin pituutta. Vaikka ne olivat laadultaan aivan kelvollisia, osa melko koskettaviakin, ja toivat toki kokonaisuuteen keveyttä sekä avasivat hahmojen tunnemaailmaa, olisin jättänyt ne pois. Kun yleisöä istutetaan kolme tuntia epämukavilla penkeillä ja Suomen kesässä usein myös kylmässä ja kosteassa, tulisi joka ainoan minuutin olla juonenkuljetuksen kannalta merkityksellinen ja tässä tapauksessa laulunumerot eivät sitä olleet.

Lisäksi pieni, mutta aina minua ärsyttävä seikka on näyttelijöiden käyttäminen vastakkaisen sukupuolen rooleissa, kun se ei ole alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluvaa, etenkin isommissa, monessa kohtauksessa esiintyvissä puherooleissa. En usko, että tällä kertaa se oli käsikirjoitettua, vaan varmastikin vain käytännön pakottamaa, mutta toi turhaan kokonaisuutta rikkovaa tahatonta komiikkaa etenkin yhteen tiettyyn hahmoon.

Sekavia ihmissuhteita ja ihmisiä sekaisin

Rakastan kirjoja joissa keskiössä ovat sotkuiset ihmissuhteet. Mitä enemmän sotkussa, sitä parempi. Ja aina parempi jos ihmiset niissä ihmissuhteissa ovat hieman solmussa ihan omina itseinään myös.
Kokosin listan omista suosikeistani, niistä kirjoista joista löysin paloja itsestäni ja jotka ovat tuoneet minulle tunnetta siitä, että vaikka välillä oma elämä on levällään, en ole tilanteessa yksin.

Itselleni ensimmäisenä tällaisista kirjoista tulevat mieleen huippusuositut Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjat sekä Ottessa Moshfengin Vuosi horroksessa, mutta tässä muutamia jotka eivät ehkä ole kaikille vielä tuttuja.

In Case You Missed It

Lindsey Kelk on yksi suosikkikirjailijoistani mitä tulee feelgoodiin ja nykypäivään sijoittuvaan romantiikkaan. Hänen kirjansa ovat kevyitä ja huumoripitoisia, mutta niiden hahmonsa ovat usein hieman rosoisia ja epätäydellisiä. Harmillisesti Kelkin kirjoja on käännetty suomeksi tietääkseni vain yksi.

In Case You Missed It (2020) kertoo Rosista, joka muutettuaan takaisin kotiin Lontooseen yrittää päästä jaloilleen. Hän kaipaa sitä Lontoota ja elämää, josta oli vuosia aiemmin lähtenyt maailmalle. Vahingossa maailmalle levinneen tekstarin myötä hän saakin yllättäen yhteyden siihen yhteen ihmiseen, jonka luuli jääneen lopullisesti menneisyyteen. Voisiko se yksi, joka pääsi pakoon olla sittenkin se yksi ja oikea?

Kirjassa kuvataan osuvasti sitä vaihetta elämässä, kun kaikki ympärillä tuntuvat siirtyneen elämässä uusiin vaiheisiin ja itse ei meinaa saada nykyiselläänkään elämää toimimaan kuten haluaa. Ja kuka ei olisi joskus pohtinut mitä exille nykyään kuuluu?

Cleopatra and Frankenstein

Coco Mellors on ollut parin viime vuoden ajan kirjallisen maailman suosikkeja. Tänä vuonna suomeksikin käännetty Blue Sisters oli erinomainen, mutta oma suosikkini Mellorsin kirjoista on Cleopatra and Frankenstein (2022).

24-vuotiaan Cleon elämä New Yorkissa on tulossa päätepisteeseensä. Rahat on loppu ja viisumi menossa umpeen. Tilanne muuttuu, kun hän uutena vuotena kohtaa itseään 20 vuotta vanhemman Frankin. Frank pystyy tarjoamaan hänelle paitsi green cardin, myös sellaisen elämän mistä Cleo on havitellut. Frankille taas Cleo tuo elämään kepeyttä, kauneutta ja taidetta. He menevät nopeasti naimisiin ja pian koko heidän ystäväpiirinsä on kiedottu parisuhteen kaoottisiin lonkeroihin.

Tämä kirja nojaa vahvasti henkilökuvaukseen ja tunnelmien luontiin. Mellors on taitava luomaan hahmoja, jotka ovat yhtä aikaa inhimillisiä ja rikkinäisiä, mutta myös vahvoja ja kehittyvät kirjan aikana. Tämä kirja on hauska, koskettava ja melankolinen ihmissuhteiden kaaos. Varsinaista juonta kirjassa ei juurikaan ole vaan se nojaa juurikin tunnelmiin.

Ghosts / Haaveet

Dolly Aldertonin kirjat eivät ole kaikki kolahtaneet minuun erityisen kovaa ja Haaveet (2020, suomennos Viia Viitanen 2021) oli minulle myös hieman ristiriitainen lukukokemus, mutta siitä on jäänyt minulle vahva muistijälki.

Kirja kertoo Ninasta, kolmekymppisestä naisesta jolla on hyvä ura, uusi koti sekä perhe ja ystäviä ympärillä. Kaikki on siis paperilla hyvin, mutta Ninasta ei siltä tunnu. Hänen ystävänsä menevät naimisiin ja saavat lapsia ja samaan aikaan hänen äitinsä tuntuu menettäneen elämänhalunsa ja hänen isänsä muisti heikkenee. Yrityksessään korjata edes yhden osa-alueen elämästään, Nina alkaa tapailla netistä löytämäänsä Maxia. Korjaamisen sijaan se onkin ensimmäinen askel hyvin erikoiselle vuodelle.

Ristiriitaisen lukukokemuksesta teki se, että tässä oli paljon samaistuttavia teemoja, mutta Nina oli hahmona jotenkin valju ja tylsä. Adlertonin kirjoitustyyliin tuntuu kuuluvan melko voimakas ylikirjoittaminen, eikä jokaista ajatusta olisi tarvinnut alleviivata metaforalla tai rinnastuksella. Toisaalta kirjassa oli niitä oivalluksia ja hyviä huomioita elämästä ja ihmissuhteista.

Dear Dotty

Jaclyn Westlaken Dear Dotty (2024) pääsi yllättämään minut täysin. Kirja onnistuu pyörittämään feelgood-genren tuttuja trooppeja hyvinkin raikkaalla tavalla.

Parikymppisen Rosien elämässä kaikki on vähän levällään. Hänen vanhempansa ovat eroamassa, hän saa potkut ja kämppiksen uusi poikaystävä paljastuu hänen arkkivihollisekseen. Tavallisesti Rosie kääntyisi huolissaan värikkään tätinsä Dottyn puoleen, mutta on hukassa, kun äkkiä Dottya ei enää olekaan. Rosie alkaa keräämään muistoja Dottystä tämän ystäviltä ja tutuilta. Tutustuessaan tätiinsä muiden ihmisten silmien kautta, hän alkaa hahmottamaan myös omaa elämäänsä uudella tavalla.

Rosie on hieman hukassa ja tekee huonoja valintoja, mutta kuka sitä olisi ollut aivan kartalla 25-vuotiaana? Tämä kirja on erityisesti vahvimmillaan perhettä ja ystävyyssuhteita kuvatessaan. Suosittelenkin tätä usein erityisesti kaikille niille, jotka kaipaavat feelgoodia, jossa romantiikka ei ole keskiössä.

Expiration Dates / Ennusmerkit

Rebecca Serle on mestari kirjoittamaan feelgoodia, joissa rankkoja asioita ei väistellä ja suruilta ei todellakaan vältytä. Rebecca Serlen esikoinen ’Viisi vuotta myöhemmin’ on aivan ihana kirja ja sen ilmestymisestä lähtien Serlen uutuudet ovat menneet automaattisesti lukulistalleni. Pidän todella paljon hänen tavastaan käsitellä vakavia teemoja, kuten kuolemaa, sairautta, menetystä ja surua feelgoodin ja maagisen realismin keinoin.

Ennusmerkit (2024, suomennos Eeva Parviainen 2025) kertoo Daphnesta, joka saa salaperäisen lapun aina uuden seurustelukumppanin kohdattuaan. Lapulla lukee vain miehen nimi ja tieto siitä kuinka kauan suhde tulee kestämään. Eräänä päivänä lapussa lukee vain Jake, mutta ei päättymisaikaa. Jake vaikuttaa todella olevan Daphnelle se oikea, mutta Daphne ei voi olla pohtimatta onko se totta ja voiko hän todella paljastaa Jakelle kaikki puolet itsestään.

Serlen aiempien kirjojen tavoin, tässäkin romaanissa romanttinen juonikuvio on oikeastaan vain sivuroolissa ja keskiössä ovat ystävyyssuhteet ja päähenkilö Daphnen suhde omaan itseensä sekä hänen omien epävarmuuksiensa ja traumojensa käsittely.

Adults / Aikuiset

Muutama vuosi sitten Emma Jane Unsworthin Aikuiset (2020, suomennos Kaisa Kattelus 2022) nousi listallani kyseisen vuoden parhaiden kirjojen joukkoon.

Kolmikymppinen Jenny on menettänyt sekä poikaystävänsä että feministisen kolumninsa, koska ilman tunnettua valokuvaajamiestä hän ei toimituksen mukaan kiinnosta ketään. Kaiken huipuksi, tämä mies on alkanut seurustella naisen kanssa, josta Jennyllä on Instagram-pakkomielle.

Kirja kuvaa nykyistä digiaikaa todella osuvasti ja purevasti. Toki kanavamme ovat jo ehtineet kehittyä useamman sukupolven verran sitten kirjan ilmestymisen, mutta sama kiinnostus ihmisten elämien seuraamiseen digitaalisten kanavien kautta on säilynyt ja ehkä jopa vielä kasvanut.

Tämä kirja on hauska, sotkuinen ja ärsyttävä. Kirjoitin someen Unsworthin kirjasta Slags (2025), että kirjailija on taitava luomaan hahmoja, jotka ovat samaistuttavia, mutta samaan aikaan todella rasittavia ja herättävät halun vain ravistella hahmoja hereille todellisuuteen. Tämä pätee erinomaisesti myös Aikuisiin.

Onko kirjasome kuolemassa?

Kirjasome on suositumpaa kuin koskaan ja uusia tilejä syntyy päivittäin niin Instagramiin kuin TikTokiin. Yhteisön omia, sisältäpäin syntyneitä tapahtumia järjestetään jatkuvasti ympäri maata. Samalla viime aikoina minusta on tuntunut entistä enemmän, että se kirjasome johon aikoinaan rakastuin ja johon liityin 2019 on kuolemassa. Miksi näin on ja mistä tunne kumpuaa?

Sanoin viime syksynä yhdessä haastattelussa, missä minulta kysyttiin miltä kirjasomen tulevaisuus näyttää, että uskon sen hajaantuvan useaksi yhteisöksi ja enenevissä määrin eri alustoille. Hyvinkin lyhyessä ajassa, vajaassa parissa vuodessa kirjasome on jo jakautunut kahtia: toinen puoli on Instan kuviin ja teksteihin painottuvassa maailmassa ja toinen TikTokin videoissa. Vain harva tili pärjää vahvasti molemmissa.

Teen itse molempia, mutta en jaksa panostaa videoiden editointiin ja videolla toimivien konseptien kehittelyyn siinä määrin, että tilini pärjäisi erityisen hyvin. Algoritmihan vaatisi julkaisuja päivittäin nostaakseen videoita esille. Suomalainen kirjatok on myös hyvin homogeeninen ja vähän tylsä maailma olla. Siellä nousee hyvin yksipuolisesti kirjoja esiin ja algoritmi tietenkin vielä suosii samankaltaisia sisältöjä yli yksilöllisten. Esimerkiksi Ruotsin, Saksan, Ranskan, Hollannin ja Britannian kirjatok valikoima tarjoilee todella paljon monipuolisempaa sisältöä, minkä vuoksi itse seuraan lähinnä niitä. Pyrin toki tuomaan esille omilla videoillani esiin laajasti kaikkea sitä mikä itseäni kirjallisella kentällä kiinnostaa, mutta vähän turhauttavaltahan se tuntuu yrittää, kun videot eivät siellä nouse.

Instagramissa taas on aina ollut tietty jakauma mitä kirjatileihin tulee: on tilit missä painotus on kauniissa kuvissa ja kirjaesittelyissä ja toisaalta on ne joissa panostus on kritiikissä ja kulttuurikeskustelussa ja ehkä vähemmän visuaalisuudessa. (Toki on myös tilejä joilla on molempia.) Nykyään niiden rinnalle on noussut TikTokin vanavedessä myös videoformaatti. Metan algoritmit eivät suosi kirjasisältöä. Itse asiassa ne painavat niitä usein alas, koska kuvissa on vähemmän ihmisiä, ja tietenkin jo kuviin liitetyissä teksteissä on yksikin Metan haaviin kyseenalaisena jäävä sana, se on melkeinpä kuolinisku kyseiselle julkaisulle.

Pelkästään kirjallisuuteen tai kulttuuriin liittyvällä sisällöllä ei Suomessa voi nousta edes keskikokoiseksi vaikuttajaksi Instagramissa. Suurimmatkin tilit ovat käytännössä vielä mikrokokoisia. TikTokissa tämä on jo mahdollista, mutta siihen on vaikuttanut itse alustan lisäksi myös se, että mainostavat tahot haluavat hyödyntää videoalustaa, koska siellä näyttömäärät ovat luonnollisesti alustan rakenteesta johtuen suurempia. Se, onko suurempien näyttölukujen takana ostovoimaa onkin sitten aivan toinen kysymys ja vaatisi ihan oman analyysinsä.

Rahalla on tässä kyllä keskeinen rooli, vaikka ammattivaikuttajat jättäisimmekin omaan arvoonsa. Raha on kuitenkin se mikä kustantamoja pyörittää. Kirjailijat nostavat usein haastatteluissaan ja kiitospuheissaan esille kirjasomen merkityksen juuri kritiikin kannalta, koska media ei kirjoja enää nosta kuin harvakseltaan. Kustantamot ovat aiemmin olleet myös vahvasti tukemassa kirjasomeen ja blogeihin kritiikkejä kirjoittavia. Toki kustantamojen kannalta se on ilmaista tai edullista mainosta. Ja nykyään yhä enemmän näkyy se, että kustantamojen kiinnostus kritiikkejä kirjoittavia kanavia kohtaan on laskenut kuin lehmän häntä ja sen sijaan huomio on siirtynyt sinne mistä rahaa voi helpommin saada – kauniisiin kuviin ja iloisesti kirjoja esitteleviin videoihin, joissa ei ole kritiikin häivääkään. Se on tietenkin aivan ymmärrettävää, bisnes on bisnestä, mutta kirjallisuutta elävänä ja hengittävänä ihmisenä haluaisin kovasti uskoa myös sellaiseen maailmaan, missä isommatkin kirjoja julkaisevat tahot näkisivät arvoa myös kritiikissä.

Miksi tällä sitten on väliä? Ei sillä ehkä olekaan, mutta se mikä itseäni tässä on alkanut hiertää on, että vielä muutama vuosi sitten kirjasome oli voimakkaasti, oikeastaan kasvavissa määrin, aktiivisen kirjallisuus- ja kulttuurikeskustelun keskus. Edelleen sitä löytyy, mutta nykyään kunnon kritiikkejä ja keskustelua saa sieltä kaivamalla kaivaa esiin. Ehkä se on yhteisön koon mukanaan tuoma haaste, että kriittinen keskustelu hukkuu kauniiden kuvien ja esittelyjen joukkoon. Monia tämä ei varmasti haittaa ja joku taikahan siinä on, kun sellaisia sisältöjä tippuu kuin sieniä sateella. Itse koen tämän hieman masentavana, koska kritiikkejä ei enää juuri julkaista perinteisessä mediassa, joten some on ollut se paikka missä kirjallisuuskritiikki on elänyt vahvinta elämäänsä viime aikoina.

Samaisessa haastattelussa johon aiemmin viittasin ennustin samassa yhteydessä myös pidemmän muodon paluuta somen videoiden ja kauniiden kuvien rinnalle. Ehkä näin onkin. Substack, jonka maailmaan en ole vielä itse päässyt, on vetänyt monia kirjailijoita ja bloggaajia puoleensa, samoin Patreonin kaltaiset alustat. (Itsekin olen leikitellyt ajatuksella kirjallisen OnlyFansin perustamisella, mutta se on toistaiseksi jäänyt ajatuksen tasolle. :D) Kirjablogit kerävät edelleen lukijoita vahvasti, jotkut jopa ennätyksellisen paljon, mikä on upeaa. Itse olen myös tilannut muutamankin eri kirjallisuuslehden, siis ihan perinteisen painetun, jotta saan kritiikkiannokseni ainakin sieltä, jos sitä en internetistä jaksa kaivaa.

Tunnen tätä miettiessäni myös piston omassa sydämessäni, sillä arvostelijan liittoon kuuluvana kriitikkona minunkin pitäisi taistella asian puolesta kirjoittamalla enemmän. Elämä vaan usein tulee pitkän muodon tielle ja ajaa kohti Instagramin helppoa lyhyyttä. Olen kyllä vakavasti harkinnut sisältöjen julkaisemisen siirtämistä Instasta tänne ja sen käyttämistä lähinnä vain tänne ohjaamiseen. Ehkä tässä vähemmän voisi olla enemmän ja kolmen viikoittaisen kirjajulkaisun sijaan yksi tai kaksi pidempää kritiikkiä olisi arvokkaampaa. Samalla olen pohtinut koko kirjasome identiteettiäni, koska kaikki lähti liikkeelle halustani nostaa romantiikkaa ja erotiikkaa esille, mutta trendien muututtua, romantiikka ei todellakaan kaipaa enää minun ääntäni. Erotiikasta en kyllä luovu, mutta muilta osin someidentiteettini on hieman hukassa. Ehkä senkin voisi löytää uudelleen kirjoittamalla.

En tiedä saako kukaan kiinni näistä ajatuksistani, mutta palataan takaisin siihen mistä lähdin liikkeelle. Onko kirjasome kuolemassa? Tuskin, mutta se on muuttumassa. Se on kasvanut liian suureksi ollakseen enää yksi iso yhteisö ja jakautuu väkisinkin alaryhmiin. Ehkä pitää vain hyväksyä asia ja siirtyä eteenpäin, unohtaa vanha ihana, avoin ja iso kirjayhteisö ja keskittyä vaalimaan niitä omia pienempiä piirejäni, jotka sitä kautta ovat syntyneet.

Kotimaisen dystopian parhaita

Kun maailma ympärillä vaikuttaa päivä päivältä luisuvan enemmän kohti dystopiaa, mikä olisikaan parempaa ajanvietettä kuin lukea fiktiivisistä sellaisista.

Viime aikoina on usein nostettu esiin Margaret Atwoodin Orjattaresi tai George Orwellin 1984 tai Nälkäpeli-trilogiaa todellisen maailman liipattua hieman liian läheltä niiden tapahtumia. Tässä muutamia omia dystopiasuosikkejani kotimaisilta kirjailijoilta, jotka ovat ehkä vähemmän tätä päivää heijastelevia, mutta silti upeita lukukokemuksia.

Tulevaisuus ekologisen kriisin jälkeen

Emmi Itäranta ei kirjailijana varmastikaan esittelyjä enää tänä päivänä kaipaa, sen verran menestystä ja hehkutusta hänen upeat romaaninsa ovat vuosien varrella keränneet. Oma suosikkini Itärannan tuotannosta on Kuunpäivän kirjeet (2020, Teos). Teos on kirjeromaani, jonka kirjeet ovat päiväkirjamaisia kirjoituksia, tekstiviestejä, artikkeleita ja muita kirjoituksia, jotka yhdessä muodostavat tarinan.

Ihmiset ovat valloittaneet koko aurinkokunnan ja maa on paikka minne kukaan sieltä pois päässyt ei enää halua takaisin. Lumi etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuihin tapaamisiin ja tähän vaikuttaa liittyvän jotain hämärää. Apunaan Lumilla on vain muistikirja. Kun ensimmäisen kerran luin tämän kirjan, kirjoitin siitä muistiinpanon, että tästä tulee mieleen kaikki se mikä on hyvää Star Trekissä, mutta dystooppisena versiona.

Kallioon maalattu laulu (2022, Kustannus Aarni) on Anne Martinin todella vahva esikoisromaani. Se on paitsi kuvaus yhteiskunnasta, missä ihminen ei ole enää valtaa pitävä laji, mutta myös hienosti rakennettu sukupolvitarina ja vahva kannanotto ihmisoikeuksien ja metsiemme suojelun puolesta.

Kallioon maalatussa laulussa maailma on lähes elinkelvoton, mutta pieni joukko ihmisiä on selviytynyt ja elävät yhteisönä syvällä metsissä, kalliomaalausten äärellä. Eräänä päivänä päähenkilö Olivia kuulee maalausten takaa laulua ja saa näyn kallion toisella puolella olevasta maailmasta.

Sortunut ja jakaantunut yhteiskunta

Lotta Dufvan Limbodusaa (2020, Otava) kuvataan kirjan kannessa Casablancan ja Fight Clubin risteytykseksi, ja mitä parempaa sitä kirjalta voisi ihminen toivoakaan. Teoksessa kuvataan Eurooppaa ja Suomea, missä ylikansallinen sotilasdiktatuuri on saanut ylivallan. Mennyt aikalinja seuraa aikaa, jolloin vastarinnassa kytee vallankumous ja kirjan nykyhetkessä eletään limbossa Lampedusan saarella, missä eurooppalaiset siirtolaiset odottavat pakomahdollisuutta muualle maailmaan.

Limbodusa on mielestäni yksi viime vuosien parhaita kirjoja ja todellakin olisi ansainnut enemmän huomiota. Se on ankea ja ahdistava ja tuntuu joka sivulla täysin mahdolliselta tulevaisuudelta. Tarina tarttuu lukijasta kiinni heti ensi sivuilta ja pitää otteessaan loppuun asti ja Dufvan kieli sopii täydellisesti kokonaisuuteen.

Toinen vaarallisiin käsiin menetettyä ja jakaantunutta yhteiskuntaa kuvaava upea teos on Piia Leinon Taivas (2018, S&S). Teoksen keskeisiä teemoja ovat syntyvyyden lasku, ilmaston lämpeneminen, ympäristökatastrofien vaikutukset niitä kohtaaville yhteiskunnille sekä teknologian ylivalta meihin ihmisiin. Vuoden 2058 Helsingissä ihmiset elävät eristäytyneinä toisistaan ja muuta maailmasta. Kirjan Taivas on on virtuaalinen pakopaikka ihmisille, paikka missä maailma on kuin ennen sotia, kansainvaelluksia ja ympäristötuhoja.

Kaksi upeaa trilogiaa

Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki-trilogia on kaikessa synkkyydessään upea lukukokemus. Se kuljettaa niin lukijat kuin päähenkilönsä Veran levottomasta lähiöstä painajaismaiseen rinnakkaismaailmaan, missä pimeä rappiokaupunki on täynnä houkutuksia ja vaaroja. Sarja yhdistelee jengielämää sotineen ja venäläistä kansantarustoa aivan vastustamattomalla tavalla. Sarjaan kuuluvat osat Neonkaupunki (2020, Like), Spiraalitie (2021, Like) ja Luutivoli (2024, Nysalor-kustannus).

Anne-Maija Aallon upea nuorille suunnattu Korento-trilogia on rankka, masentava ja synkkä, mutta julmimmillankin tarinoissa on toivon ja inhimillisyyden pilkahduksia. Se kertoo tapahtumista sortovallan alla elävästä Unionista sekä sieltä pakoon päässeistä aivan upean koskettavasti. Aallon tapa käyttää kieltä on todella poikkeuksellisen kaunista, kauheimpia asioita kuvatessaankin.

Toisin kuin Neonkaupungin, Aallon trilogian voi lukea myös yksittäisinä kirjoina. Osat täydentävät toisiaan teemallisesti, mutta tarinallisesti niistä voi hyvin nauttia myös itsenäisinä teoksina. Trilogian muodostavat Korento (2020, Otava), Finlandia-palkittu Mistä valo pääsee sisään (2021, Otava) ja Unohdettujen kirja (2024, Otava).

Teatteriarvio: The Addams Family

The Addams Familystä on noussut hittimusikaali ympäri maailman ja itsekin näin sen jo toiseen kertaan: viimeksi Kotkassa ja nyt Turun kaupunginteatterin lavalla.

Turkuun musikaalin on ohjannut Tuomas Parkkinen ja se perustuu luonnollisestikin Andrew Lippan alkuperäiseen musiikkiin ja sanoituksiin. Tekstin takana ovat Marshall Brickman ja Rick Elice. Laulut on suomentanut Ilpo Tiihonen ja tekstin Tiina Puumalainen.

Jos musikaaliversio tästä synkästä perheestä ei ole tuttu, se sijoittuu monille tutumpien Addams Family elokuvien jälkeen. Wednesday on nuori aikuinen ja ensimmäistä kertaa rakastunut. Kaikkien hämmennykseksi, rakkauden kohde on aivan normaali nuorimies, aivan normaalista perheestä. Mutta mikä onkaan todella normaalia?

Turussa näyttelijänsuoritukset olivat tasaisen hyviä. Todella taitavat Nomi Enckell Wednesdayna ja Lauri Mikkola Lucas Beinekenä olivat söpö nuoripari. Anna-Maija Tuokon Morticiasta puuttui ehkä hieman draamaa ja Joel Mäkisen Gomez oli vahvasti suomiversio alkuperäisestä hahmosta, mikä oli harmillista. Vaikka musikaalin tarina on sidottu Wednesdayn ja Lucasin romanssiin, ovat se päähenkilöt selkeästi Morticia ja Gomez, joten olisin kovasti toivonut hahmoilta jotain suurempaa tunnetta. Tässä kuitenkin Turku hävisi kirkkaasti Kotkan parin vuoden takaiselle versiolle.
Minua hieman häiritsi myös se, että Pugsleyn hahmo on tässä versiossa aivan lapsi ja Wednesday (luonnollisestikin) nuori aikuinen, koska alunperin tarinassa Addamsin sisaruksilla ei ole näin suuri ikäero.

Visuaalisesti kokonaisuus oli hieno, lavastus ja puvustus täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja Jukka Haapalaisen koreografia hyödynsi koko upean lavastuksen hienosti.

Elokuva-arvio: ”Humiseva harju”

(Huom! Teksti ei ole spoilereista vapaa!)

En kuulu niihin, jotka olisivat kokeneet Humisevan harjun suureksi rakkaustarinaksi sen nuorena lukiessaan. Oma lukukokemukseni Emily Brontën romaanista yläasteikäisenä oli valtava jatkuva ankeus ja ihmisiä, jotka sanovat ehkä välittävänsä, mutta ovat vain kamalia toisilleen.
Emerald Fennelin ohjaamasta ”Humiseva harju” (2026) elokuvasta tämä ihmissuhteiden toksisuus välittyy jollain tapaa kyllä, mutta mutta se ei kauheasti katsojaa lohduta, kun toiminnan motivaatiot ovat pahasti hukassa.

Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus luokkaeroista ja rasismista, jota ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan osattu edes sanoittaa, ovat haihtuneet tästä romanttisen ja hormonaalisen teinin näkökulmasta versioidusta elokuvasta täysin. Kuten varmasti yleisestä keskustelusta on selvinnyt niillekin joille kirja ei ole tuttu, Heathcliffin hahmo kirjassa ei ollut valkoinen vaan todennäköisesti romani tai mahdollisesti johonkin muuhun etniseen ryhmään kuuluva. Kirjasta on toki aiempiakin elokuvaversioita missä tätä ei ole huomioitu, mutta ne ovat kaikki ajalta, jolloin eri väristen ihmisten välisten suhteiden esittäminen valkokankaalla ei ollut mahdollista.
Edellä mainittujen tekijöiden poistamisen myötä hahmojen toiminnalta on kadonnut pohja, ja etenkin Heathcliffin motiiveista ei ole jäljellä oikein mitään. Se saa hänen toimintansa vaikuttamaan vanhojen historiallisten romanssien sankarien päättömältä mökötykseltä ja ryntäilyltä – juuri siten mitä genren kirjoista tuttu kommunikoimattomuustrooppi pahimmillaan on.

Se minä joka rakastaa historiallisia romansseja, myös niitä vanhoja ja nykyään kyseenalaisia, arvosti kyllä näitä nyökkäyksiä genren suuntaan, olivat ne tahallisia tai tahattomia. Toisaalta esimerkiksi toistuvat visuaaliset viittaukset klassiseen elokuvaversioon Margaret Mitchellin Tuulen viemästä, myös korostivat sitä kuinka pahasti Humisevassa harjussa mennään metsään tarinan alkuperäisistä teemoista. Tuulen viemää on tarjonnut pop-kulttuuriin monia ikonisia kuvia (kuten esimerkiksi sen alkuperäinen julistekuva, jota Humisevan harjun julisteeseen on lainattu) ja repliikkejä, mutta se oli myös rasistinen ja orjuutta romantisoiva. Kirjoja lukiessa niiden ongelmat voi tunnistaa, tuomita ja tiedostaa niiden olevan aikakautensa tuotteita, mutta tämä elokuva on tämän aikakauden tuote.

Kirjassa keskeistä on myös Isabellan ja Heathcliffin suhde, heidän avioliittonsa ja siihen sisältyvä hyväksikäyttö. Elokuva typisti tämän kokonaan muutamaan hämmentävään BDSM kuvastolla leikittelevään kohtaukseen. Tämän kaiken purkaminen vaatisi erillisen esseen joten ei siitä tässä sen enempää. Tähän liittyen kuitenkin on huomioitava, että elokuva päättyy huomattavasti aiemmin kuin kirja ja kertoo vain Heathcliffin ja Cathyn osaan romaanin kokonaisuudesta, missä olisi aineksia vielä vaikka toiseen elokuvaan.

Näin kovakourainen yksinkertaistaminen ja nyanssien poistaminen istuu valitettavasti tähän aikaan, jossa medialukutaito ja lukutaito ylipäätään ovat rappioitumassa. Elokuvaa on sanottu fan fictioniksi kirjasta, mutta niissä tyypillisesti uusia tarinoita kerrotaan alkuperäisestä tuttujen ja tunnistettavien hahmojen kautta. Tässä elokuvaversiossa kirjan hahmoista ei ollut jäljellä oikeastaan muuta kuin nimet.

Nyt kun viittauksiin jo pääsin, jatketaan hieman niistä. Tuulen viemää ei ollut todellakaan ainoa mitä elokuvaan oli tuotu. Mukana olivat vahvasti myös Grimmin satujen Punahilkka sekä Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja olin aistivinani myös pieniä viitteitä Kubrickin elokuvaversioon Hohdosta.
Rakastan Carrollin kirjaa ja sen versiointeja, joten pidin siitä miten naimisiin mentyään Cathy ensin päätyy rikkauksien keskelle Liisaksi Ihmemaahan ja Heathcliffin palattua vähitellen muuttuu Hertta-kuningattareksi.

Cathyn väri elokuvassa on punainen ja hänet nähdään useasti kuvissa Punahilkan tapaisessa punaisessa viitassa. Jäin tätä miettimään elokuvan jälkeen, koska Cathy on älykäs, neuvokas ja juonitteleva aikuinen eikä suden suuhun joutuva pikkulapsi, kuten sadun Punahilkka. Pohdin, että viittaus onkin ehkä ennemmin Sondheimin In to the Woods musikaaliin ennemmin kuin alkuperäiseen satuun. Musikaalin punahilkka on nuori nainen, joka haluaa itselleen ja läheisilleen jotain parempaa kuin mitä heillä on. Ja siihen sopisi myös viittaus leipään ja sen leipomiseen, paljastamatta elokuvasta sen enempää.

Mikä elokuvassa sitten oli mielestäni hyvää? Juuri se visuaalinen ilme, missä jokainen kuva väreineen oli loppuun asti harkittu ja upean näköinen. Visuaalisesti elokuva on kuin tehty nykypäivän some-maailmaan. Minkä tahansa hetken olisi voinut pysäyttää ja se näyttäisi upealta. Anakronistinen puvustus ja lavastus olivat myös nautinnollisen upeita katsella. Jos pidit Yorgos Lanthimoksen Poor Thingsin visuaalisuudesta, myös tämä elokuva saattaa visuaalisesti miellyttää. Pidin elokuvan musiikista ja Charlie XCX oli mielestäni onnistunut valinta toteuttamaan se kokonaisuudessaan, vaikka hetkittäin elokuva lipsuikin vähän musiikkivideomaiseksi.

Roolisuorituksista parhaiten onnistuivat nuoret Heathcliff ja Cathy eli Owen Cooper ja Charlotte Mellington, Alison Oliver Isabella Lintonina sekä Martin Clunes Herra Ernshawna, hahmona johon oli sulautettu useampikin kirja epämiellyttävistä miehistä. Margot Robbie on hyvä näyttelijä, mutta ei sopinut Cathyn rooliin. Hänen ikäeronsa Jacob Elordin Heathcliffiin näkyi liian selkeästi. Hahmothan ovat kutakuinkin saman ikäisiä, mutta he eivät näyttäneet siltä. Etenkin alussa, kun siirryttiin hahmojen lapsuudesta aikuisuuteen, muutos kahdesta samanikäisestä lapsesta aivan eri ikäisiin aikuisiin oli aika räikeä. Ja olihan se vähän hassua, että kaksi australialaista esittää näin klassisen brittiläisiä hahmoja nummilla haahuilemassa.

Kokonaisuudesta puuttui tunnelataus aika täysin. Kokonaisuus oli myös lopulta vähemmän kiimainen kuin olisin kritiikkien perusteella odottanut. Tavallaan se oli jopa vähän harmi, koska muutakaan latausta tästä ei oikein löytynyt. Jos haluat katsoa hyvän adaptaation Humisevasta harjusta katso ennemmin Andrea Arnoldin ohjaama elokuvaversio vuodelta 2011.

Louhikuru kutsuu lukijoita

Mainos / Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta Gummerus.

Louhikurun kutsu (2025) on Sanna Aaltosen esikoisromaani, jossa yhdistyy rakkaustarina, kertomus itseensä tutustumisesta sekä kamppailu kapitalismin ja luonnon välillä.

Louhikuru, pieni paikkakunta itäisessä Suomessa järvien keskellä on uuden kaivoshankkeen keskiössä. Hanketta on Skotlannista lähetetty edistämään puoliksi suomalainen Jay Monkton. Miehen työkomennus alkaa kuitenkin epäonnisella rysähdyksellä, jonka yhteydessä hän kohtaa myös kunnan eläinlääkärin Hettin. Kaikki paikalliset, Hetti mukaan lukien, eivät suhtaudu kaivokseen positiivisesti. Myös Jay joutuu pohtimaan uudelleen suhdettaan edustamaansa yhtiöön.

Tarina on klassinen kahden ihmisen kohtaaminen, missä olosuhteet ovat heitä vastaan ja vastakkainasettelu rasittaa hentoa suhdetta vetovoimasta huolimatta. Jayn tutustuminen uudelleen omaan suomalaiseen puoleensa toi rakkaustarinalle kiinnostavaa vastapainoa. Kansainvälinen kaivoshanke keskelle arvokasta luontoa on myös harmillisen ajankohtainen tapahtumaympäristö.

Tarina on sujuvasti kerrottu ja vetää hyvin lukijan mukaansa. Kirja alkaa todella intensiivisesti ja hyvällä jännitteellä, joka hieman hiipuu välillä, mutta löytää taas kierroksia loppua kohti. Sain lukea tästä tarinasta varhaisen version jo muutama vuosi sitten ja oli mahtavaa päästä lukemaan se nyt hiottuna valmiiksi ja kansien välissä.

Onko Louhikurun kutsu maalaisromantiikkaa?

Näin kirjan ilmestymisen aikoihin somessa kommentin, että lukija ei ollut päässyt oikein kirjaan kiinni, mutta oli jossain kohtaa ymmärtänyt lukevansa maalaisromantiikkaa, mikä muutti hänen lukutapaansa.

Tiettyjä määriteltyjä raja-aitoja genreillä on, mutta loppujen lopuksi lukijan kokemus on hyvin keskeinen tarinan genren määrittäjä. Tämä korostuu usein juuri rakkaustarinoiden kanssa. Esimerkkinä vaikka minkä yksi kokee ahdistavaksi trilleriksi naisesta ja vainoajasta on toiselle ihanan romanttinen tarina saavuttamattomasta rakkaudesta. Mutta onko Louhikurun kutsu maalaisromantiikkaa tai romantiikkaa ylipäätään?

Kirjassa on keskeisessä roolissa rakkaustarina, mutta sen olemassaolo yksistään ei tee kirjasta romantiikkaa. Tässä tapauksessa teoksessa yhdistyy melko tasavahvoina rakkaustarina, kertomus itseensä tutustumisesta sekä kamppailu kapitalismin ja luonnon välillä.

Kirja sijoittuu pienelle paikkakunnalle, mutta se on lukijasta kiinni kokeeko tarinan käyttävän enemmän ”maalais” vai ”pikkukaupunki”. Itse ehkä sanoisin, että ollaan ennemmin pikkukaupungissa, koska keskiössä on teollisuustoiminta eikä maaseudun tyypilliset toimet. Kummaksi tämän sitten kokeekaan, milijöö ei sulje pois romantiikan mahdollisuutta. Keskeisin määritelmä romantiikalle on onnellinen loppu, joka kirjassa on oltava, jotta se täyttää genren määritelmän. Sitä en paljasta miten tässä käy.

Luettuani itse kirjan neljästi (kaksi kertaa varhaisen version ja kahdesti lopullisen), sanoisin, että tähän tarttuessa saa luettavakseen kiinnostavan ja hieman erilaisen rakkaustarinan, mutta romantiikaksi en tätä luokittelisi, koska muilla kuin romanttisilla juonikuvioilla on suurempi painoarvo kokonaisuudessa.

Teatteriarvio: Anna Karenina

Uuden teatterivuoden minun kalenterissani avasi Kotkan Kaupunginteatterin ensi-ilta, suuri klassikko Anna Karenina.

Kotkaan Tolstoin kalssikon oli sovittanut ja ohjannut Pasi Lampela, joka on aiemminkin työstänyt Tolstoin tekstiä lavamuotoon. Lavalla nähtiin pääosin Kotkan omaa väkeä: Annana Ella Mustajärvi, Vronskina Juho Markkanen ja Kareninin saappaissa Jarkko Sarjanen, jotka onnistuivat yllättävänkin hyvin näissä rooleissa. Kaikilla kolmella on taipumusta tuoda melko vahvoja maneereitaan rooleihinsa, mutta onnistuivat tällä kertaa enimmäkseen päästämään niistä irti. Esityksen ainoa vieraileva näyttelijä on Kittyn roolissa loistava Ronja Keiramo, joka sai Kittyn tunteet ulottumaan katsomoon saakka.

Itse olen Kareninani lukenut parikymmentä vuotta sitten opiskeluaikoina, joten tarina oli minulle tuttu, muttei aivan tuoreena mielessä. Se on luultavasti hyvä asia, sillä kun tiiliskivellinen sanoja tiivistetään kahteen tuntiin lavalla, on valintoja jouduttu tekemään.
Lampela on keskittynyt sovituksessaan vahvasti kolmiodraamaan, jättäen kirjossa keskeisemmässä roolissa olevan Levinin enemmän sivulle.

Kotkassa, tämä alunperin 1870-luvulle sijoittuva tarina oli sovitettu epämääräisen määrittelemättömään aikaan. Siellä oli pieniä viitteitä moderniin aikaan, mutta yleisesti ottaen esillepano korosti hienosti itse tarinan ajattomuutta. Inhimilliset tunteet, niin hyvässä kuin pahassa, elävät ja kuolevat riippumatta siitä mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Pakko on antaa kiitosta myös näytelmän puvustuksesta, joka oli lavastuksen tapaan ajaton, mutta klassinen. Erityisesti nautin Anna Kareninan upeista asuista, joiden voimakkaat blokkivärit valuivat ensimmäisen puoliajan loistavan kirkkaista, toisen puoliajan mustaan, pysyen silti silueteiltaan hahmolle sopivan dramaattisina.
Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta vastasi Lucie Kuropatová.

Kaikki romanssit eivät ole romantiikkaa

Kaikki kirjallisuuden rakkaustarinat eivät ole romantiikkaa, eivätkä kaikki seksiä sisältävät kertomukset ole erotiikkaa.

Romantiikan nousu on ollut viimeisen parin vuoden ajan huimaa, kiitos sosiaalisen median ja etenkin TikTokin. Alagenret kuten romantasia ja tummat romanssit (dark romance) kukoistavat perinteisemmän nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ja historiallisen romantiikan rinnalla. Lisäksi feelgood eli hyvän mielen kirjallisuus elää ja voi hyvin kirjakentällä.

Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median kirjallisuuskeskustelussa on noussut esille aukko romanttisen ja hyvän mielen kirjallisuuden tuntemuksessa. Ja se on käsitys siitä mitä romantiikka genrenä oikeasti on. Vähemmän yllättävästi tätä tapahtuu vähemmän, kun kyseessä on vaikkapa miehen kirjoittama dekkari. Naisille suunnattu kirjallisuus on helppo niputtaa yhden termin alle, sisällöstä riippumatta.

Määritelmä:
Ollakseen genreltään romantiikkaa kirjan tulee täyttää kaksi pääkriteeriä: sen juonen keskiössä on päähenkilöiden romanttisen suhteen kehitys ja siinä on oltava onnellinen loppu.

Rakkaustarinoita löytyy kaikista genreistä ja ne voivat olla todella romanttisiakin tarinoita tekemättä kuitenkaan kirjasta romantiikkaa.
Eniten vääringenretystä näkee hyvin tosiaan lähellä olevien, etenkin naisyleisölle suunntattujen genrejen välillä. Etenkin feelgood, jos siinä on edes pienenä sivujuonena rakkautta, tupataan määrittelemään romantiikaksi vaikkei se sitä ole. Esimerkiksi, jos romanssi on sivujuoni ja pääjuoni keskittyy ystävyyteen, ei kirja ole romatiikkaa. Tai jos kirja keskittyy pääparin ihmissuhteeseen, mutta pääparin tiet erkanevat tai toinen kuolee, on kyseessä kyllä rakkaustarina, mutta ei genreltään romantiikkaa.

Jyystö≠erotiikka

Hieman sama haaste on erotiikan kanssa. Kun chilipippurit ovat vallanneet somen ja kirjojen markkinoinnin, on jossain vaiheessa hukkunut erotiikan määritelmä. Erotiikka on yksi romantiikan alalajeista, mutta erotiikan piiriin meneviä kirjoja löytyy myös muista kirjallisuuden lajeista, ei vain romanttisesta kirjallisuudesta. Ollakseen erotiikkaa, ei tarinassa tarvitse olla romanttista juonikuvioa tai edes välttämättä kahta ihmistä tai ihmisiä ylipäätään.

Se että kirjassa on seksiä ei automaattisesti tarkoita, että se olisi erotiikkaa tai edes, että se olisi eroottista. Kääntäen, erotiikan piiriin kuuluvassa kirjassa ei välttämättä ole eksplisiittistä seksin kuvausta ja intiimiä kanssakäymistä kaikin mahdollisin päin niin, että lukijaa heikottaa. Erotiikka on kirjoitettu ensisijassa kiihottamaan lukijaa, se on tarinan olemassaolon päämäärä. Tämä voidaan saavuttaa vaikka päähenkilö pyörisi yksin kotonaan, pääpari ei ikinä päätyisi tarinassa samalle mantereelle tai pääparista toinen on esimerkiksi pallokala, koronavirus, ilmapallo tai vaikka ovi.