Uuden teatterivuoden minun kalenterissani avasi Kotkan Kaupunginteatterin ensi-ilta, suuri klassikko Anna Karenina.
Kotkaan Tolstoin kalssikon oli sovittanut ja ohjannut Pasi Lampela, joka on aiemminkin työstänyt Tolstoin tekstiä lavamuotoon. Lavalla nähtiin pääosin Kotkan omaa väkeä: Annana Ella Mustajärvi, Vronskina Juho Markkanen ja Kareninin saappaissa Jarkko Sarjanen, jotka onnistuivat yllättävänkin hyvin näissä rooleissa. Kaikilla kolmella on taipumusta tuoda melko vahvoja maneereitaan rooleihinsa, mutta onnistuivat tällä kertaa enimmäkseen päästämään niistä irti. Esityksen ainoa vieraileva näyttelijä on Kittyn roolissa loistava Ronja Keiramo, joka sai Kittyn tunteet ulottumaan katsomoon saakka.
Itse olen Kareninani lukenut parikymmentä vuotta sitten opiskeluaikoina, joten tarina oli minulle tuttu, muttei aivan tuoreena mielessä. Se on luultavasti hyvä asia, sillä kun tiiliskivellinen sanoja tiivistetään kahteen tuntiin lavalla, on valintoja jouduttu tekemään.
Lampela on keskittynyt sovituksessaan vahvasti kolmiodraamaan, jättäen kirjossa keskeisemmässä roolissa olevan Levinin enemmän sivulle.
Kotkassa, tämä alunperin 1870-luvulle sijoittuva tarina oli sovitettu epämääräisen määrittelemättömään aikaan. Siellä oli pieniä viitteitä moderniin aikaan, mutta yleisesti ottaen esillepano korosti hienosti itse tarinan ajattomuutta. Inhimilliset tunteet, niin hyvässä kuin pahassa, elävät ja kuolevat riippumatta siitä mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.
Pakko on antaa kiitosta myös näytelmän puvustuksesta, joka oli lavastuksen tapaan ajaton, mutta klassinen. Erityisesti nautin Anna Kareninan upeista asuista, joiden voimakkaat blokkivärit valuivat ensimmäisen puoliajan loistavan kirkkaista, toisen puoliajan mustaan, pysyen silti silueteiltaan hahmolle sopivan dramaattisina.
Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta vastasi Lucie Kuropatová.
Elämää kirjojen keskellä 