näytelmä – Elämää kirjojen keskellä

Teatteriarvio: Kesän kesäteatterit

Kesä 2026 tarjoili minulle kaksi varsin toimivaa kesäteatteriesitystä.

Ensimmäisen niistä näin jo aivan kesäkuun alussa, kun pääsin päivätyöni puitteissa katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin kesäteatteria Tuusulaan Krapille. Tämän kesän esityksenä teatterissa oli Marc Camolettin tekstiin perustuva Ranskalainen pyjama. Oikeastaan jo moderniksi farssiklassikoksi muodostunut teksti tunnetaan Suomessa myös nimellä Älä pukeudu päivälliselle. Tuusulassa esitetty versio tekstistä perustuu Camolettin alkuperäiseen tekstiin ja Aino Piirolan tuoreeseen käännökseen. Näytelmän ohjauksesta vastasi Jukka Keinonen.

Vaikka Ranskalainen pyjama on rakenteeltaan hyvin perinteinen farssi ja farssit taas kesäteattereiden kivijalka, ei Krapin lavalla nähty esitys tuntunut pakotetulta tai ummehtuneelta, vaan teksti oli tuotu varsin hyvin tähän päivään. Toki näytelmän asetelma on nojaa hyvin moneen kertaan nähtyyn ja vähän väsyneeseenkin väärinymmärrysten verkkoon, oli esityksessä onnistuttu väistämään pahimmin kuluneet vitsit.

Iso tekijä näytelmän toimivuuteen olivat luonnollisesti myös näyttelijät, erityisesti Minna Kivelä ja Kirsi Ylijoki. Koko kuuden hengen ensemble toimi hyvin yhteen jo näkemässäni ennakossa, joten voin kuvitella esityksen rytmin vielä siitä hioutuneen napakammaksi esityskauden aikana, vaikka hyvin se rullasi jo tuolloin.

Kesän toisen kesäteatterin näin vasta elokuussa, lähempänä esityskauden loppua ja esitys oli Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran Suomenlinnan kesäteatterissa.

Ryhmäteatterin esitykset Suomenlinnassa ovat olleet hyvin vaihtelevaa laatua, viime vuoden Pinokkion ollen paras esitys siellä vuosiin. Myönsin jo ennen näytelmän näkemistä, että tälle vuodelle valikoitunut Kjell Westön romaaniin perustuva Missä kuljimme kerran ei ole minulle helppo teksti, sillä en pitänyt kirjasta enkä sen elokuvaversiosta. Yleisesti ottaen Westön tekstit eivät ole minua varten, vaan olen kokenut kaiken häneltä lukemani lähinnä vetoavampaan pakettiin paketoiduksi setämieskirjallisuudeksi. Toisaalta tästä lähtökohdasta suunta ei oikeastaan voi olla kuin ylöspäin.

Yleisesti ottaen kokonaisuus oli onnistunut. Alkuperäisestä tekstistä oli karsittu paljon ja kokonaisuus oli suhteellisen toimiva. Paikoin ehkä tarinankuljetus oli hieman töksähtelevää ja hyppelevää, mutta se on usein ongelmana pitkän aikajakson kattavissa kirjallisissa sovituksissa eikä niinkään vain tämän käsikirjoituksen ongelma. Kokonaisuus ei ehkä aivan onnistunut perustelemaan kolmen tunnin pituutta, mutta tarina toimi näytelmänä paremmin kuin kirjana tai elokuvana.

Näytelmän ohjaus sekä tekstin dramatisointi olivat Riikka Oksasen käsialaa.
Koko ensemble toimi hyvin yhteen ja onnistui loihtimaan linnakkeen seinien sisälle oman suljetun maailmansa. Erityisesti Santtu Karvonen Eccuna, Miiko Toiviainen Cedinä sekä Satu Tuuli Karhu Luciena loistivat rooleissan.

Näytelmässä oli useampia Antti Aution näytelmään säveltämiä musiikkiosuuksia, jotka eivät kuljettaneet juonta, mutta lisäsivät esitykseen noin vartin pituutta. Vaikka ne olivat laadultaan aivan kelvollisia, osa melko koskettaviakin, ja toivat toki kokonaisuuteen keveyttä sekä avasivat hahmojen tunnemaailmaa, olisin jättänyt ne pois. Kun yleisöä istutetaan kolme tuntia epämukavilla penkeillä ja Suomen kesässä usein myös kylmässä ja kosteassa, tulisi joka ainoan minuutin olla juonenkuljetuksen kannalta merkityksellinen ja tässä tapauksessa laulunumerot eivät sitä olleet.

Lisäksi pieni, mutta aina minua ärsyttävä seikka on näyttelijöiden käyttäminen vastakkaisen sukupuolen rooleissa, kun se ei ole alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluvaa, etenkin isommissa, monessa kohtauksessa esiintyvissä puherooleissa. En usko, että tällä kertaa se oli käsikirjoitettua, vaan varmastikin vain käytännön pakottamaa, mutta toi turhaan kokonaisuutta rikkovaa tahatonta komiikkaa etenkin yhteen tiettyyn hahmoon.

Teatteriarvio: Anna Karenina

Uuden teatterivuoden minun kalenterissani avasi Kotkan Kaupunginteatterin ensi-ilta, suuri klassikko Anna Karenina.

Kotkaan Tolstoin kalssikon oli sovittanut ja ohjannut Pasi Lampela, joka on aiemminkin työstänyt Tolstoin tekstiä lavamuotoon. Lavalla nähtiin pääosin Kotkan omaa väkeä: Annana Ella Mustajärvi, Vronskina Juho Markkanen ja Kareninin saappaissa Jarkko Sarjanen, jotka onnistuivat yllättävänkin hyvin näissä rooleissa. Kaikilla kolmella on taipumusta tuoda melko vahvoja maneereitaan rooleihinsa, mutta onnistuivat tällä kertaa enimmäkseen päästämään niistä irti. Esityksen ainoa vieraileva näyttelijä on Kittyn roolissa loistava Ronja Keiramo, joka sai Kittyn tunteet ulottumaan katsomoon saakka.

Itse olen Kareninani lukenut parikymmentä vuotta sitten opiskeluaikoina, joten tarina oli minulle tuttu, muttei aivan tuoreena mielessä. Se on luultavasti hyvä asia, sillä kun tiiliskivellinen sanoja tiivistetään kahteen tuntiin lavalla, on valintoja jouduttu tekemään.
Lampela on keskittynyt sovituksessaan vahvasti kolmiodraamaan, jättäen kirjossa keskeisemmässä roolissa olevan Levinin enemmän sivulle.

Kotkassa, tämä alunperin 1870-luvulle sijoittuva tarina oli sovitettu epämääräisen määrittelemättömään aikaan. Siellä oli pieniä viitteitä moderniin aikaan, mutta yleisesti ottaen esillepano korosti hienosti itse tarinan ajattomuutta. Inhimilliset tunteet, niin hyvässä kuin pahassa, elävät ja kuolevat riippumatta siitä mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Pakko on antaa kiitosta myös näytelmän puvustuksesta, joka oli lavastuksen tapaan ajaton, mutta klassinen. Erityisesti nautin Anna Kareninan upeista asuista, joiden voimakkaat blokkivärit valuivat ensimmäisen puoliajan loistavan kirkkaista, toisen puoliajan mustaan, pysyen silti silueteiltaan hahmolle sopivan dramaattisina.
Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta vastasi Lucie Kuropatová.

Kotkan teatterisyksyä

Syksyni on teatterien osalta hiljaisempi kuin kevät, koska kirjatapahtumat vievät syksyisin niin ison osan vapaa-ajasta, mutta muutaman esityksen ehdin kuitenkin katsastamaan.

Syyskuun lopussa Teatteri TT toi Karhulan työväennäyttämölle Kyminsuuhun kantaesityksen draamakomediasta Osasto 6-9 – Yksinäisiä helmiä. Näytelmän käsikirjoitus on Hannu Lehtisen käsialaa, ohjaus Tommi Tainio ja rooleissa ovat Vesa Vanhala ja Tommi Tainio.

Näytelmä kertoo nimettömän sairaalan osastosta 6-9, missä on meneillään kokeilu. Huoneissa ei käy hoitajia lainkaan vaan valvovat ainoastaan kameroiden välityksellä. Potilaat saavat olla aivan keskenään. Osastolla kohtaavat kaksi eri ikäistä miestä: hieman vanhempi Aarre, joka on ollut osastolla pidempään sekä uutena potilaana saapuva, huonetoveriaan nuorempi Jesse.

En voi antaa aivan puolueetonta arviota esityksestä, koska käsikirjoittaja on isäni, mutta sen voin sanoa, että tunsin tekstin edellä mainitusta syystä jo ennestään ja se on saanut varsin onnistuneen tulkinnan lavalla. Näin itse ensi-illan, jossa oli ehkä pientä jäykkyyttä vielä, mutta kuulemastani päätellen sen yli on myöhemmissä esityksissä päästy. Syksyn esitykset olivat varsin täynnä, mutta esitykset jatkuvat taas kevätkaudella.

Kuva näytelmästä Lempi — Kuva: Kotkan kaupunginteatteri

Toinen syksyni teatterikokemuksista oli Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämön Lempi, joka on näytelmäsovitus Minna Rytisalon samannimisestä kirjasta. Kotkaan näytelmän on ohjannut Samuli Reunanen ja sovittaneet Miika Mutanen sekä Sinikka Sanelma. Rooleissa lavalla nähdään Kotkan omat Ella Mustajärvi Siskona ja Kalle Kurikkala Viljamina sekä Kotkassa vieraileva Sirja Sauros Lempin ja Viljamin piikana Ellinä. Muut roolit ovat äänirooleja nauhalta.

Lempi on tarina Lapista sodan keskeltä neljän ihmisen kautta kerrottuna. Se on kahden sisaruksen tarina, se on rakkaustarina, se on kolmiodraama ja se on tarina elämän sattumanvaraisuudesta.

Pidin tästä teatterisovituksesta todella paljon. Olin lukenut Rytisalon kirjan, kun se ilmestyi, mutta en enää muistanut miten tarina tarkalleen eteni, joten se ei ainakaan häirinnyt katselukokemusta millään tapaa. Näyttelijät toimivat erittäin hyvin ensemblena ja onnistuivat erittäin hienosti välittämään tarinan raadollisuuden sille sopivalla hienovaraisuudella. Lisäksi, pitää antaa erityisesti kiitosta Petteri Pietiläisen lavastuksesta ja Mikko Laaksosen valaistuksesta, sillä näytelmän esillepano oli todella toimiva minimalismissaan, mutta silti vaikuttava.

Teatteriarvio: Äidike

Kevään kolmas teatteri oli ensimmäinen vierailuni Keravalla sijaitsevaan Keski-Uudenmaan teatteriin. Kävimme työpaikkani kulttuurikerhon kanssa katsomassa Marta Barcelón käsikirjoittaman kahden naisen näytelmän Äidike. Näytelmän on ohjannut Lija Fischer ja rooleissa nähdään Sari Havas äitinä ja Sirja Sauros tyttärenä.

Sirja Sauros ja Sari Havas — Kuvat: Keski-Uudenmaan teatteri

Äidike on ns. kevyt draama äidistä ja tämän aikuisesta tyttärestä. Se tutkii heidän välistä suhdettaan ja sitä miten äiti-lapsi suhteesta voi rakentaa kahden aikuisen ihmisen suhteen. Paitsi, että he eivät oikeasti ole äiti ja tytär, ainakaan perinteisellä tavalla.

Koska en ollut itse valitsemassa mitä näytelmää katsomaan mentiin, lähdin mukaan tutustumatta mihinkään ennakkotietoihin. Tämä olikin todella positiivinen yllätys! Näytelmän äiti ja tytär toivat mieleeni Pedro Almodóvarin elokuvien naishahmot, jotka ovat todella samaistuttavia ja koskettavia monella tapaa, mutta pinnan alla (tai usein kyllä ihan avoimesti päälläkin) hieman erikoisia, haavoittuneita ja vinksahtaneita – rakastettavalla tavalla.

Havas ja Sauros saivat tuotua hahmoihin hurmaavaa lämpöä ja heidän väliseen suhteeseen inhimillistä koskettavuutta. Tunnelma ja intensiteetti kantoivat hienosti läpi koko näytelmän, mikä ei aina ole helppoa, kun näyttelijät ovat lavalla lähestulkoon koko näytelmän ajan.

Teatteriarvio: Vampira

Kevään toiseksi teatteriesitykseksi valikoitui vähän sattumalta KOM-teatterissa helmikuussa kantaesityksensä saanut Vampira. Näytelmän käsikirjoitus on Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsialaa ja ohjaus Airaksisen. Rooleissa olivat Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Juho Uusitalo, Alina Tomnikov sekä Vilma Melasniemi, joista kaksi viimeistä esittivät nuorta ja vanhaa Maila Nurmea.

Näytelmä on nimensä mukaisesti Vampiran tarina eli maailman Vampirana tunteman amerikansuomalaisen Maila Nurmen (1922-2008) elämää kertaava teos. Se lähtee liikkeelle Mailan nuoruusvuosista, keskittyy vahvasti Hollywood uraan ja hetkittäin palaa aina Mailan vanhuuteen, missä hän muistelee menestyksen vuosiaan.

Aloitetaan näytelmän lavastuksesta, joka on todella pelkistetty, lähes tyhjä laatikko muutama eri tason kanssa. Tähän laatikkoon sijoitettuna on muutamia pysyvämpiä objekteja, kuten Mailan sohva ja lisäksi siellä käy hetkellisesti muutamia isompia elementtejä. Vaikka ymmärrän mitä tällä on haettu takaa ja miten tyhjyys antaa mahdollisuuden hyödyntää tilaa eri tavoin liikuttelematta lavasteita juurikaan, tuntui se jo hieman liiankin pelkistetyltä. Olisin kaivannut itse visuaalisesti eteeni jotain enemmän. Mielestäni niiden pelkistämisellä hukattiin mahdollisuus tuoda esille Mailan uralle keskeistä aikakautta eli vanhan Hollywoodin murtumista ja television nousua. Myös ns. Vampira-estetiikka loisti myös isolta osin poissaolollaan aivan muutamia yksityskohtia lukuunottamatta.

Kaikki mitä lavalla tapahtui ja näkyi oli vähän liian etäännytettyä. Mailan elämästä ei tämän perusteella saanut kovinkaan koherenttia kuvaa, jos se ei ollut jo ennalta tuttu. Saati siitä tragediasta ja vääryydestä mikä Vampiran hahmon menetys ja myöhemmin vesittyminen imitaatioiden myötä todellisuudessa oli. Lavalla vierailleet halpis-vampirat olivat kyllä hauska elementti. Ehkä toimivin osio näytelmästä oli aivan sen loppu ja miten Mailan todellisuudesta irtautuminen vanhuudessa oli kuvattu.

Tämän negatiivisen vuodatuksen jälkeen on todettava, että näyttelijäntyö oli erittäin hyvää kokonaisuudessaan. Etenkin Vilma Melasniemi vanhana Mailana oli loistava jokaista pienintä liikettä myöten. Kaikkiaan näytelmän rytmitys oli hyvä ja kesti nopeatkin hahmojen vaihdot ilman katkoja.

Tämän katsottuani kävin kyllä heti laittamassa tilaukseen Mailan veljentyttären Sandra Niemen kirjoittaman, päiväkirjoihin perustuvan Mailan elämänkerran Vampira, jonka Like julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten.