Kaikki romanssit eivät ole romantiikkaa

Kaikki kirjallisuuden rakkaustarinat eivät ole romantiikkaa, eivätkä kaikki seksiä sisältävät kertomukset ole erotiikkaa.

Romantiikan nousu on ollut viimeisen parin vuoden ajan huimaa, kiitos sosiaalisen median ja etenkin TikTokin. Alagenret kuten romantasia ja tummat romanssit (dark romance) kukoistavat perinteisemmän nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ja historiallisen romantiikan rinnalla. Lisäksi feelgood eli hyvän mielen kirjallisuus elää ja voi hyvin kirjakentällä.

Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median kirjallisuuskeskustelussa on noussut esille aukko romanttisen ja hyvän mielen kirjallisuuden tuntemuksessa. Ja se on käsitys siitä mitä romantiikka genrenä oikeasti on. Vähemmän yllättävästi tätä tapahtuu vähemmän, kun kyseessä on vaikkapa miehen kirjoittama dekkari. Naisille suunnattu kirjallisuus on helppo niputtaa yhden termin alle, sisällöstä riippumatta.

Määritelmä:
Ollakseen genreltään romantiikkaa kirjan tulee täyttää kaksi pääkriteeriä: sen juonen keskiössä on päähenkilöiden romanttisen suhteen kehitys ja siinä on oltava onnellinen loppu.

Rakkaustarinoita löytyy kaikista genreistä ja ne voivat olla todella romanttisiakin tarinoita tekemättä kuitenkaan kirjasta romantiikkaa.
Eniten vääringenretystä näkee hyvin tosiaan lähellä olevien, etenkin naisyleisölle suunntattujen genrejen välillä. Etenkin feelgood, jos siinä on edes pienenä sivujuonena rakkautta, tupataan määrittelemään romantiikaksi vaikkei se sitä ole. Esimerkiksi, jos romanssi on sivujuoni ja pääjuoni keskittyy ystävyyteen, ei kirja ole romatiikkaa. Tai jos kirja keskittyy pääparin ihmissuhteeseen, mutta pääparin tiet erkanevat tai toinen kuolee, on kyseessä kyllä rakkaustarina, mutta ei genreltään romantiikkaa.

Jyystö≠erotiikka

Hieman sama haaste on erotiikan kanssa. Kun chilipippurit ovat vallanneet somen ja kirjojen markkinoinnin, on jossain vaiheessa hukkunut erotiikan määritelmä. Erotiikka on yksi romantiikan alalajeista, mutta erotiikan piiriin meneviä kirjoja löytyy myös muista kirjallisuuden lajeista, ei vain romanttisesta kirjallisuudesta. Ollakseen erotiikkaa, ei tarinassa tarvitse olla romanttista juonikuvioa tai edes välttämättä kahta ihmistä tai ihmisiä ylipäätään.

Se että kirjassa on seksiä ei automaattisesti tarkoita, että se olisi erotiikkaa tai edes, että se olisi eroottista. Kääntäen, erotiikan piiriin kuuluvassa kirjassa ei välttämättä ole eksplisiittistä seksin kuvausta ja intiimiä kanssakäymistä kaikin mahdollisin päin niin, että lukijaa heikottaa. Erotiikka on kirjoitettu ensisijassa kiihottamaan lukijaa, se on tarinan olemassaolon päämäärä. Tämä voidaan saavuttaa vaikka päähenkilö pyörisi yksin kotonaan, pääpari ei ikinä päätyisi tarinassa samalle mantereelle tai pääparista toinen on esimerkiksi pallokala, koronavirus, ilmapallo tai vaikka ovi.

Kaikki lukeminen on tärkeää

Kaikki lukeminen on tärkeää.
Ei ole merkitystä miksi, miten, koska tai mitä lukee.

Kirjallisuutta tarvitaan kaiken tasoisille lukijoille, oli kyse sitten lukutaidosta tai luetun ymmärtämisestä ja sisäistämisestä, ja maailmassa missä lukutaito ja medialukutaito on rapautumassa, kaikkeen lukemiseen kannustaminen on tärkeää. Kaikki aloittavat joltain tasolta, oli kyse sitten juuri lukemaan oppineesta tai lukijasta, joka on löytänyt tiensä takaisin kirjallisuuden pariin. Kyllä, kirjallisuudessakin tarvitaan porttihuumeita. Emme voi olettaa, että kaikki ovat suoraan kykeneviä lukemaan ns. korkeakirjallisuudeksi luettavaa kirjallisuutta saati tietokirjallisuutta, jos perustaidot eivät ole sillä tasolla. Se vain tappaa vähänkin innon. Tästä syystä viihdekirjallisuus on tärkeää. Olisiko hyvä lukea laajasti kaikenlaista kirjallisuutta? Tottakai ja siihen suuntaan on hyvä pyrkiä ihan oman itsensä kehittämiseksi. On myös tiedostettava, että se vaatii taitoja, joita on harjoitettava.

Viihteestä

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki lukeminen, mitä tehdään omaksi iloksi ja siksi, että kirjallisuus tuo jotain vapaaehtoisesti haettavaa sisältöä elämään, on viihdettä. Joku lukee dekkareita viihtyäkseen, toinen nobelisteja, kolmas lääketieteen oppikirjoja ja neljäs vaikka Uruguain puhelinluetteloa. Jos se viihdyttää, on se viihdettä eli tapa viihtyä ja kuluttaa aikaa nautinnollisesti. Viime päivien keskustelussa tuntuu menevän, kuten kirjagramissa käydyssä julkisessa keskustelussa jotkut jo esille nostivatkin, viihde yleiskäsitteenä ja viihdekirjallisuus genreviihteenä sekaisin.

Viihdekirjallisuudella, oli kyse sitten romantiikasta, feelgoodista, dekkareista tai jostain muusta genreviihteen lajista, on monta tehtävää. Yllämainittu porttiteoria on yksi niistä, mutta aivan yhtä tärkeitä tehtäviä ovat esimerkiksi tunneälyn kehittäminen ja ihan vaan helppo pako arjesta.
Kaikki viihteelliseltä vaikuttava kirjallisuus ei ole kuitenkaan genreviihdettä ja toisaalta genreviihdettäkin tehdään todella laajalla skaalalla ja eri tasoista. Laadukas ja viihteellinen eivät ole vastakohtia vaan laatua ja viihdettä löytyy kaikista genreistä.

Olen ennenkin peräänkuuluttanut sitä, että lukijoina meidän tulisi vaatia myös Suomessa julkaistavalta kirjallisuudelta enemmän, oli se kotimaista tai käännettyä. Jos genreviihteen mainetta halutaan parantaa, ei se onnistu jos sisällölle ei aseteta korkeampia vaatimuksia. Se ei tarkoita, että tulisi pyrkiä eroon trooppeihin perustuvista juonista ja helppolukuisuudesta. Se tarkoittaa sitä, että se saa saman kohtelun läpi kustannusprosessin kuin ylemmäksi arvotettu kirjallisuus, siihen panostetaan jo tekovaiheessa, sitä hiotaan rauhassa ja sen oikeakielisyydestä huolehditaan kunnolla sekä käännöksiin panostetaan kunnolla nopean julkaisutahdin sijaan.

Lukupiireistä ja lukemisen kaupallistamisesta

Toinen näistä surullisen kuuluisista artikkeleista virinnyt keskustelu liittyy kirjapiireihin sekä sivujuonteena lukuharrastuksen tai siihen liittyvän some-harrastuksen kaupallistamiseen.

Ensinnäkin, kirjapiirejä on ollut olemassa satoja vuosia, ehkä tuhansia. Minua häiritsee hieman se, että viime aikoina paljon julkisesti esillä ollutta Piiriä pidetään jollain tapaa uutena ja innovatiivisena toimijana, vaikka tosiasiassa he vain ovat onnistuneet hyvin markkinoinnissa ja osanneet hyödyntää perustajien julkista profiilia ansiokkaasti. On mahtavaa, että on syntynyt tällainen yhteisö, joka ehkä kannustaa uusia ihmisiä lukemisen piiriin (pun uninteted), vaikka en oikein jaksa uskoa, että todellisuudessa se vetää suuria uusia massoja kirjallisuuden pariin. Päin vastoin, se keikkuu hieman niillä rajoilla, että luoko se lukemisesta sisäänpäin kääntyvän ja hieman klikkiytyneen kuvan, joka vain luo ulkopuolisuuden tunnetta. Esimerkiksi ympäri Suomea kokoontuvat Silent Book Clubit ovat onnistuneet välttämään tämän imagon. Vastaava ulkopuolisuuden ongelma nousee ajoittain myös esimerkiksi kirjasomessa esille.

Sivujuonteena keskustelussa on ollut lukuharrastuksen kaupallistaminen. Ensinnäkin, jos joku haluaa luoda uraa tai sivubisnestä tai muuten rahallisesti hyötyä harrastuksellaan ja saa siihen mahdollisuuden, se on mahtavaa! On harhaa ajatella, että kirjasome tai lukuharrastus ei olisi ollut kaupallista jo pitkään ennen viime aikoina Instagramin ja Tiktokin maailmasta nousseita some-tähtiä ja itsensä tuotteiksi brändänneitä lukupiirejä. Suomessa vain kaupalliset yhteistyöt kirjallisuuden piirissä ovat aiemmin valuneet sisällöntuottajille kirjasomen ulkopuolella. Videoalustojen äiti eli YouTube on tuottanut pientä rahavirtaa kirjasisällöntuottajille jo pitkään, tosin summat ovat todella pieniä.

KKV:n taannoiset ohjeet nostivat kaupalliset yhteistyöt ja mainostuksen kirjallisuuskeskusteluun ja nyt, kun keskustelua on käyty kohta vuosi, olen melkeinpä sitä mieltä, että on oikeastaan aika hyvä jos kaupalliset yhteistyöt todella alkavat löytää kirjasomen. Markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena kiinnitän keskustelussa ehkä hieman eri asioihin huomiota, mutta se on käynyt selväksi, että ihmiset eivät tunnu ymmärtävän mitä piilomainonta tarkoittaa, miksi sitä halutaan kitkeä ja mikä kaikki on kaupallista. En ole samaa mieltä KKV:n ohjeiden kanssa, mutta ne ovat paljastaneet kirjasomen kentältä aukkoja tällä saralla.

Kaupallisen toiminnan tulisi olla somessa avointa ja oli kyse sitten kirjallisuudesta tai jostain muusta tuotteesta (kyllä kirjatkin ovat tuotteita siinä missä vaikka farkut tai tofu), tulisi kaupallisten kytkösten olla selkeästi esillä. Merkinnäthän tulisi tehdä niin julkaisun kohteena olevasta tuotteesta kuin aiemmista kytköksistä samaan tahoon sekä esimerkiksi silloin jos mainostaja on oma työnantaja vaikka kyseinen julkaisu ei ole yhteistyö. Tämä koskee niin ammatillisesti toimivia kuin harrastelijoitakin, oli taustalla sitten osakeyhtiö, toiminimi, yhdistys tai yksityinen henkilö. Ohjeet ovat samat kaikille.

En kuitenkaan panisi tästä täysin syytä vain somettajien kontolle vaan myös yrityksille joiden tuotteita he mainostavat tai arvostelevat. (Nykyisissä ohjeissahan näissä ei ole eroa, tulevaisuudessa toivottavasti tämä korjaantuu.) Mainosmerkintöjen toteutumisen valvominen tuotenäytteiden ja kaupallisten yhteistöiden osalta on mainostavan yrityksen vastuulla, mutta en ole kuullut yritysten aktiivisesti puuttuvan virheellisiin merkintöihin tai merkintöjen puutteeseen ja harva yritys tarjoaa selkeät ohjeet merkintöjen tekemiseen tuotteita lähettäessään. Kun vastaanottajat ovat harrastajia, ei voida olettaa, että he automaattisesti osaisivat tällaiset asiat, vaikka niistä olisi ollut julkista keskustelua. Vastuu läpinäkyvyydestä ei ole siis yksin somea tekevällä, vaan molemmilla osapuolilla.

Lopuksi

Sivistystä on kaikenlaista ja sivistyneisyys ilmenee monin tavoin. Uskallan väittää, että kutakuinkin kaikki aktiiviset lukijat ja kirjallisuuden harrastajat ovat omalla tavallaan sivistyneitä. Sivistyneisyys ei tee ihmisestä parempaa tai huonompaa. Sivistystä ei ole se, että nostaa itseään muiden yläpuolelle korostamalla omia valintojaan tai preferenssejään, etenkään verraten samalla itseään muihin. Päin vastoin, se on karkeaa ja moukkamaista. Samoin on tällaiseen provokaatioon tarttuminen ja samalla mitalla vastaaminen.

Helsinki Lit 2025

Osallistuin 16.-17.5.2025 ensimmäistä kertaa Savoy-teatterissa Helsinki Lit käännöskirjallisuus tapahtumaan. Kahden päivänä aikana Savoyn lavalla oli haastateltavana yhteensä 10 kirjailijaa ja haastattelijat olivat myös lähes kaikki kirjailijoita.

Perjantaina ensimmäisellä puoliajalla esiintyneet Mihail Šiškin ja Oliver Lovrenski eivät erityisesti kiinnostaneet minua etukäteen. Šiškinin haastattelusta jäi kyllä mieleen hyvin kulttuurin merkitys taistelussa totalitarismia vastaan, mutta haastattelijana toiminut Anna-Lena Laurén ei tuntunut oikein osaavan lukea tilannetta ja haastattelun tunnelma oli aika erikoinen.

Helmi Kekkonen haastattelee Olga Ravnia.


Perjantain toisen puoliajan haastattelut olivat oikeastaan enemmän keskusteluja, joita kumpaakin oli todella antoisaa kuunnella. Yksi eniten odottamistani vieraista oli tanskalainen Olga Ravn. Hän keskusteli kirjailija Helmi Kekkosen kanssa ja oli todella mielenkiintoista kuulla heidän erilaisista lähestymistavoistaan kirjoittamiseen ja eri teemojen käsittelyyn. Illan viimeistä keskustelua Rosa Liksomin ja Mikael Niemen välillä olisi taas ihan vain sen lämpimän ja leppoisan tunnelman takia voinut kuunnella helposti toisenkin 40-minuuttisen.

Lauantaina kaikki haastattelut olivat erinomaisen kiinnostavia. Louise Kennedyn ja Olivia Laingin kirjat olivat minulle ennestään tuttuja, mutta uudemmista tuttavuuksista Annika Norlinin ’Keko’ nousi ehdottomasti lukulistalle.

Louise Kennedyn ’Rikkomuksia’ on ollut kevään hittejä Suomessa ja luin myös itse sen juuri ennen tapahtumaa. Kirja on sydäntäsärkevä rakkaustarina, mutta vielä enemmän se on kertomus yhteiskunnasta, joka on revitty rikki ja jossa vastakkain asettelusta ja väkivallasta on tullut arkipäivää. Kennedy on aloittanut kirjoittamisen vasta keski-iällä ja olikin kiinnostavaa kuulla tästä sekä tietysti hänen teoksistaan lisää.

Olivia Laing Silvia Hosseinin haastattelussa

Festivaalin kohokohtani ja ehdottomasti eniten odottamani haastattelu oli Olivia Laingin. Oli todella harmi, että hän ei päässyt paikalle vaan haastattelu tehtiin etäyhteydellä. Laingia haastatteli Silvia Hosseini, joka ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta hän oli valmistellut todella hyvät ja analyyttiset kysymykset. Ehkä etäyhteydestä johtuen haastattelu oli ehkä hieman töksähtelevä ja siitä puuttui keskustelullisuus, mutta Laingin viisaus, rauhallinen pohdiskelevuus ja yleinen upeus välittyi silti yleisöön.

Yleisesti ottaen koko tapahtuma oli todella onnistunut ja nautin ajastani siellä. Ehdottomasti haluan osallistua livenä uudelleekin, vaikka aiempina vuosina testaamani stream-vaihtoehto toimii ihan kivasti myös.

Lopuksi haluan kuitenkin esittää hieman myös kritiikkiä tapahtumasta.
Monelle yleisössä viimeisenä esiintynyt Adiche vaikutti olevan festivaalin odotetuin esiintyjä. Itse en jäänyt hänen haastatteluaan kuuntelemaan ja monen muun tavoin poistuin kirjailijan viivytellessä lavalletuloaan. (Yleensä kuuntelen mieluusti myös omistani poikkeavia näkemyksiä, koska niistä syntyy keskustelua ja keskustelu on arvokas voima, mutta ne yhdistettynä diivailuun oli tässä tapauksessa ratkaiseva tekijä.) 

Haluan kyseenalaistaa festivaalin päätöksen kutsua kyseisen kirjailijan tapahtumaan. Esiintyminen osui lauantaille 17.5., joka on homo- ja transfobian vastainen päivä. Adiche on toistuvasti tuonut julki transfobisia näkemyksiään ja koen hänen esiintymisensä olevan todella voimakkaassa ristiriidassa festivaalin verkkosivuillaan kertomien arvojen kanssa. Ymmärrän kirjailijan olevan suosittu ja uuden kirjan myötä ajankohtainen, mutta hänen mukaan ottamisessa tuntui festivaalin hengen vastaiselta.

Jos haluat perehtyä paremmin Adichen ongelmallisuuteen niin Eric Karl Anderson avaa asiaa erinomaisesti tällä videolla ja toki googlaamalla löytyy paljon lisätietoa.

Kirjasta: Seija – Nainen jota ei ollut

Mainos / Seija – Nainen jota ei ollut kirja saatu pyytämättä kustantajalta S&S.

Sain mieluisana yllätyksenä Niina Kivilän tuoreen kirjan Seija – Nainen jota ei ollut (2025, S&S). Teos alkaa puhelusta, jonka Kivilä sai 2016 enoltaan, joka pyysi Kivilää hankkimaan äitinsä puolesta kukkalaitteen tämän siskon hautajaisiin. Ennen tätä puhelua ei Kivilä ollut tiennyt äidillä olleen Seija nimistä siskoa lainkaan. Seija oli jo lapsena sijoitettu laitoshoitoon, mutta kukaan Kivilän elossa olevista sukulaisista ei osaa oikein kertoa milloin ja miksi. Tästä lähtee liikkeelle Kivilän matka oman perheensä historiaan ja siinä ohessa hoitamisen historiaan Suomessa.

Kivilän kirja oli paitsi tietokirja, myös henkilökohtainen tarina hänen suvustaan ja kirjaan on rakennettu hieno juonen kaari lähtöpisteen puhelusta, läpi selvitysretkien Savossa aina Seijan viimeiseen hoitopaikkaan, missä viimein vastauksia löytyy hieman enemmän. Seijan tarinan kaaren rinnalla kulkee Kivilän oma tarina Seijan jäljillä, samalla käsitellen omaa suhdettaan äitinsä sairastumiseen ja pitkään laitoshoitoon. Kirja on siis tietokirja, osin elämäkerrallinen ja kirjoitettu hienolla lähes kaunokirjallisella otteella, joka sopii näihin molempiin, mutta tekee lukemisesta helppoa ja miellyttävää.

Kirjassa vieraillaan niissä hoitolaitoksissa, joissa Seijan tiedetään olleen ja tutustutaan paitsi niiden toimintaan, myös laajemmin laitoshoidon eri vaiheisiin Suomessa 1900-luvun alkupuolelta eteenpäin. Diagnoosit, hoitokeinot ja metodit ovat muuttuneet ja kehittyneet, mutta toisaalta näin läpikäytynä, moni asia tuntuu olevan myös edelleen samoin kuin 100 vuotta sitten. Tässä historiassa näkyy paitsi lääketieteen kehitys, myös yhteiskunnan kehitys. Ennen laitoksiin joutui paitsi todellisen sairauden, myös esimerkiksi köyhyyden takia ja erityisesti naiset mitä erilaisimmista syistä, usein aivan turhaan. Naisten, vammaisten ja eri vähemmistöihin kuuluvien lääketieteellinen historia on kytköksissä vahvasti myös ihmisoikeuksien kehityksen historiaan.

Seijan tapauksessa kyseessä on ollut aivan todellinen sairaus, mutta kirja avaa Seijan tarinan varjolla etenkin aiemmin mainitsemaani naisten hoidon historiaa sekä myös sitä kuinka ylipäätään kaikkia vammoja ja muita erilaisuuksia pitkään haluttiin karsia kansasta ja estää siirtymästä tuleville sukupolville. Lukeissani mieleeni tuli muutamiakin muita kirjoja joissa samaa aihetta käsitellään. Jos siis aihe kiinnostaa niin alla muutama vinkki!

Salla Fagerström: Liisa Kauppinen – Tiedän sen mahdolliseksi (2019, Like)
– Liisa Kauppinen kuuroutui viisivuotiaana, aikana jolloin kuurojen asema oli Suomessa todella huono ja viittomakielen sitäkin huonompi. Hän on joutunut taistelemaan kaikesta siitä mitää kuulevat pitävät itsestäänselvyytenä: koulutus, työpaikka, perheen perustaminen. Hän ryhtyi jo nuorena tekemään ihmisoikeustyötä, joka on mullistanut kuurojen asemaa ympäri maailman. Liisan elämäntarinan ohella kirja avaa kaikkea sitä mitä kuurot ja viittomakieliset vähemmistönä ovat joutuneet historian saatossa kokemaan syrjinnästä pakkosterilisaatioihin.

Alice Wong (editor): Disability Visibility (2020, Vintage)
– Disability Visibility on kokoelma omaäänisiä kertomuksia, tositarinoita vammaisuudesta. Monet näistä ovat intersektionaalisia ja kirjoittajat ovat kokeneet syrjintää paitsi vammansa, myös esimerkiksi etnisytensä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Kirjoittajat ovat pääosin yhdysvaltalaisia ja kaikki ovat tästä päivästä. Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu.

Elinor Cleghorn: Sairas ja viallinen – Naiset lääketieteen historiassa (2021, suomennos Veli-Pekka Ketola, Bazar)
Sairas ja viallinen on populaariin muotoon kirjoitettu tietokirja naisten lääketieteellisestä historiasta. Lääketieteen historialla on vahvat kytkökset yhteiskunnan ja kulttuurin historiassa. Naisten kohtalo mitä lääketieteeseen tulee (ja toki kaikkeen muuhunkin) on ollut läpi historian voimakkaasti miesten käsissä. Tämä kirja käy läpi tätä historiaa eri näkökulmista ja pureutuu erilaisiin naisten kohtaamiin haasteisiin ja vääryyksiin.

Kuusi faktaa minusta lukijana

Instagram-haasteet jatkuvat. Nyt on aika tutustua hieman minuun lukijana ja vuorossa #6faktaalukemisesta, jonka minulle heitti @vielamuutamasivu helmikuussa 2025.

  1. Outous ja säröt kiinnostaa

    Parhaissa kirjoissa on jotain hieman outoa, hahmoissa säröjä, jotain epätäydellisyyksiä ja epäsovinnaisuuksia. Parhaat kirjat ovat niitä, jotka jakavat mielipiteitä voimakkaasti ja herättävät tunteita niin tarinallaan kuin rakenteellaankin.
  2. Kuuntelen äänikirjapalveluista enimmäkseen kirjoja, jotka omistan myös fyysisenä kirjana.

    Tämä johtuu osin siitä, että ilman kuuntelemista TBR-pinoni kasvaisivat holtittomasti ja aikaa lukemiselle olisi vähemmän, mutta haluan myös tukea kirja-alaa maksamalla fyysisistä kirjoista myös silloin, kun tiedän tulevani kuuntelemaan kirjan. Tykkään myös vaihdella eri formaattien välillä ja välillä myös käännöksen ja alkuperäiskielisen välillä. Viimeisenä ja hieman pinnallisena syynä voisin myös lisätä, että näyttäväthän oikeat kirjat kuvissa kivemmilta kuin ruudut tai kuvakaappaukset. 😀
  3. Voin lukea kirjoja neljällä eri kielellä

    Luen pääasiassa suomeksi ja englanniksi, mutta osaan myös ruotsia ja ranskaa riittävän hyvin kirjojen lukemiseen. Yritän lukea vuosittain ainakin yhden kirjan sekä ruotsiksi että ranskaksi taidon ylläpitämiseksi. Toki kirjojen lisäksi tulee luettua myös muuta materiaalia näillä kielillä. Saksaa pystyn lukemaan myös sen verran, että lehtien luku ja somen selaus onnistuu, mutta romaanit ei mene.
  4. Luen joka päivä ainakin hiukan

    Niinäkin päivinä, kun päivästä ei irtoa lukemiseen aikaa, luen sängyssä vähintään sivun tai kaksi ennen nukkumaanmenoa. Yritän iltaisin jättää puhelimen ja muut laitteet (paitsi television) käsiltä pois viimeistään kahdeksan maissa ja lukea, mutta aina se ei onnistu tai aina eivät aivot suostu ottamaan luettua tekstiä enää päivän päätteeksi vastaan. Silloinkin kuitenkin sängyssä luen ainakin vähän.
  5. Minulla on aina useampi kirja kesken

    Minulla on aina vähintään 3 kirjaa kesken, yleensä enemmän. Vähintään kesken on yksi äänikirjana pääasiassa edistettävä, yksi kevyt viihde yöpöydällä illan viimeisiä hetkiä varten ja yksi muu kirja mitä luen muuten. Lisäksi usein myös Kindlessä (käytän sitä appia puhelimella ja padilla) on joku e-kirja kesken hätävarana, jos on aikaa, muttei kirjaa matkassa.
  6. Lukupaikalla on väliä

    Kotona ollessa en lue sängyssä kuin nukkumaan mennessä. Muuhun aikaan päivästä luen mieluiten joko olohuoneen tai kirjaston sohvalla. Keskityn paremmin jos ympärillä on hieman hälyä tai ääntä, joten pidän usein lukiessa televisioa taustalla auki tai musiikkia soimassa. Myös julkisilla paikoilla voin hyvin keskittyä, mutta kirjastossa tai vastaavassa hiljaisessa paikassa en.

Hyllystä viis

Seuraavana minun Instagram-haasteideni sarjassa vuorossa olisi #hyllystaviis tai #hyllystäviis, ääkköstenkäyttäjästä riippuen. Tämän haasteen olin saanut @sivujuttuja-tililtä helmikuussa 2025.

Viisi kirjaa, joita aina jaksan suositella:

  • Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (ja Tikli myös)
  • Gabreille Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna
  • Sally Salminen: Katrina (ensisijassa vanha käännös, uusi on huonompi)
  • Tuire Malmsted: Metso & Vauramo -sarja
  • Satu Tähtinen: Moraalisten naisten kirjakerho -sarja

Viisi uutta suosikkia:

  • Ali Hazelwood: Deep End
    Aiemmatkin Hazelwoodit olivat hyviä, mutta tämä on 🥵
  • Emily Rath: Pucking Around
  • Aase Berg: Akka
  • Navessa Allen: Light’s Out
  • Laura Tressel: Hengitys

Viisi kirjaa, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota:

  • Niina Mero: Englantilainen romanssi
    Tämä ilmestyi ennen kirjasomen suurta räjähdystä ja on jäänyt ehkä siksi vähemmälle huomiolle.
  • Hannu Väisänen: Antero-sarja kokonaisuudessaan
  • John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil
    Yksi all-time lempikirjoistani.
  • Bethany Clift: Love & Other Human Errors
    Ostin tämän sattumalta ja tämä olikin aivan ihana ja erilainen rakkaustarina, missä tekoälyllä on keskeinen rooli.
  • Pekka Hiltunen: Studio-sarja
    Suosikki dekkarisarjani, joka on mielestäni jäänyt näkyvyydessä muista sarjoista varjoon.

Viisi kirjaa, jotka ottaisin mukaan tulipalon sattuessa:

Todellisuudessa varmaan jäisin vaan kirjastooni arpomaan mitä pelastaa ja palaisin sinne, mutta jos jotain pitäisi valita niin samat kirjat kuin seuraavassa kysymyksessä.

Viisi kirjaa, joista muodostuu minun identiteettini:

  • Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
  • J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
  • Helen Fielding: Bridget Jones’ Diary
  • Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
  • Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa

Viisi kiinnostavinta lukematonta juuri nyt:

  • Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa poies + Niin kauan kuin voit rakastaa
  • Sierra Simone: Priest
  • Olivia Laing: The Garden Against Time
  • Miranda July: All Fours
  • Lana Ferguson: The Fake Mate

Toinen lukukerta toden sanoo

Saan tasaisin väliajoin Instagramissa siellä kiertäviä haasteita, mutta harvoin saan aikaiseksi siellä niihin vastattua. Senpä takia päätin kokeilla, josko niistä saisikin sarjan tänne blogin puolelle. Ensimmäisenä #toinenlukukertatodensanoo, jonka sain haasteena @lukutuuma:lta jo 2024 elokuussa.

Kirja, joka on niin hyvä, että olet lukenut sen useampaan kertaan, etkä ikinä kyllästy

On olemassa vain kolme kirjaa, jotka olen lukenut useammin kuin kaksi tai kolme kertaa ja voisin lukea aina vain yhä uudelleen: Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys sekä Evelyn Waughn Mennyt maailma.

Kirja, josta pidit, mutta epäilet, että arvosana tippuisi, jos nyt lukisit sen uudelleen

Luulen, että aika monen kanssa kävisi näin, etenkin nuoruuden suosikkien. Sanotaan vaikka Louis de Bernièresin Kapteeni Corellin mandoliini ja Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot, jotka luin teininä ja silloin rakastin molempia.

Kirja, josta et lukuhetkellä pitänyt, mutta jolle haluaisit antaa uuden mahdollisuuden

Tunnen makuni aika hyvin enkä usko, että makuni siitä olisi muuttunut. Joskus toki voi olla kyse vain väärästä lukuhetkestä. Yksi suosittu kirja mistä en aikoinaan lukiessani pitänyt on Carlos Ruiz Zafónin The Shadow of the Wind. Siitä olen välillä miettinyt, että muuttuisiko mielipiteeni uudella lukukerralla, esimerkiksi jos lukisin sen suomeksi englannin sijaan.

Kirja, jonka ekalla yrittämällä jätit kesken, mutta joka myöhemmin luit loppuun ja josta pidit

Susanna Clarken Jonathan Strange ja herra Norrell meinasi jäädä toisellakin yrittämällä kesken, mutta kun sain sen taisteltua riittävän pitkälle, veti se lopulta tiiliskiven läpi. Hieno kirja, mutta ei niitä helpoimpia.

Kirja, josta et ensimmäisen lukukerran jälkeen osannut sanoa, mitä mieltä olit, ja joka kaipasi toista lukukertaa ajatusten selvittämiseksi

Ensimmäisenä tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Se oli pääsykoekirjana, kun aikoinaan hain ensimmäisen kerran kirjallisuutta opiskelemaan ja ylioppilaskirjoituksista väsyneillä aivoilla se vaati muutamankin lukukerran ennen kuin aloin päästä hommasta jyvälle. Rakastin sitä kyllä jo heti ensimmäiseltä lukemalta.

Lukutuuman bonuskysymys: Mitkä kirjat haluaisit lukea uudelleen, jos vain malttaisit

Olen jo jonkun aikaa halunnut lukea uudelleen vanhan suosikkini John Berendtin Midnight in the Garden of Good and Evil. Olen lukenut sen muutamaankin kertaan, mutta edellisestä kerrasta on jo kauan. Toinen minkä uudelleenluvusta olen haaveillut viime aikoina on jo kertaalleen mainittu Mennyt maailma, jonka TV-sarjan haluaisin myös katsoa uudelleen pitkästä aikaa.

Maalaisromantiikan luvattu maa

Maalaisromantiikkaa on julkaistu Suomessa iät ja ajat ja sitä voisi melkeinpä sanoa kansallislajiksemme mitä romantiikkaan tulee. Viime vuosina se on saanut uutta nostetta kotimaisen romanttisen viihteen suosion myötä ja uusia sarjoja on pulpahdellut genreen monilta eri kustantamoilta.

Anneli Kivelän Katajamäki, Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi, Tuuli Kivijoen (eli Anu Patrakan) Lemmenlahti, Anni Niskasen Lehmuslahti, Minna Mikkasen Sydänmaa, Maija Kajannon Kahvila Koivu, Anu Joenpolven Rantakylä sekä ehkäpä tuoreimpana Eevi Iisakkilan Kaunisjärvi. Tässä on vain osa maalaisromanttisista sarjoista, joita viime vuosina on julkaistu.

Tyypillisesti romantiikkaa genrenä on väheksytty ja pidetty ”naisten kirjallisuutena”, jonka kirjalliset arvot ovat jollain tapaa muuta kirjallisuutta heikommat. Tämä ei tietenkään ole totta, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikissa genreissä on heikot lenkkinsä, mutta on virheellistä tehdä yleistyksiä koko genreen. Iso syy leimalle on varmastikin vahva toistuviin trooppeihin nojaaminen, mutta suurempi syy on niiden suuntaus naisyleisölle. Eiväthän kaikki erittäin vahvasti trooppeihin myös nojaavat ”miesten miehille” kirjoittamat rikoskirjatkaan ole tasalaatuista viihdekirjallisuutta.

(Sivuhuomio: romanttisen viihteen salanimien takaa löytyy paljon mieskirjailijoita. Harlequinin ja muiden romantiikkaan erikoistuneiden kustantamojen listoilla on alusta asti ollut useita miehiä salanimien takana ja meillä tunnetummista kirjailijoista esimerkiksi Madeleine Brent oli todellisuudessa Modesty Blaisen luoja Peter O’Donnell ja kotimaisista Elsa Anttilana kirjoitti Susikoira Roin luonut Jorma Kurvinen. Samojen kirjailijoiden teoksiin on suhtauduttu ja suhtaudutaan edelleen aika eri tavoin genrestä ja nimestä riippuen.)

Genren maine on ehkä hitusen parantunut niiden viime vuosien suosion myötä. Suosio on tuonut kirjallisuudelle tuoretta näkyvyyttä, mikä tuntuu kääntäneen hieman yleistä ajattelutapaa. Se ei tietenkään riitä poistamaan historian saatossa kertynyttä taakkaa kokonaan, eikä ehkä ole tarpeellistakaan.

Itse kuitenkin etenkin, usein sarjoina julkaistavaa, maalaisromantiikkaa lukiessa ja genrestä kirjoittaessani haluan peräänkuuluttaa myös kustantamojen vastuuta siitä mitä julkaistaan. Romantiikka on maailmanlaajuisesti kaikkien tuottoisin genre ja Suomessakin sen myynti on vahvoissa kantimissa moniin muihin genreihin verrattuna. Kustantamot ymmärrettävästi haluavat julkaista sitä mistä ihmiset haluavat maksaa, mutta olisi toivottavaa, että julkaistavat kirjat saisivat saman kohtelun julkaisuprosessissa kuin ns. korkeampi kirjallisuus. Harmillisen paljon edelleen julkaistaan teoksia, joita ei ole hiottu loppuun, niiden kustannustoimitus on selvästi kiirehditty ja kirjat ovat päätyneet lukijoiden käsiin vaikka ne selvästi olisivat kaivanneet vielä editoimista.
Jos genreen ei panosteta kirjojen alkujuurilla, miten voidaan odottaa genren maineen nousevan ketjun toisen pään keskuudessa?

Kustantajien lisäksi haluan myös hieman tässä syyttää osaa kanssasomettajistani ja bloggaajista. Jälleen nyt keväällä yhden heikomman romaanin julkaisun jälkeen luin useammasta some-nostosta arvioita, että juonelliset ja kerronnalliset heikkoudet ”kuuluvat genreen” ja että ”eihän nyt tältä genreltä voi odottaa parempaakaan.” Tämä nostaa karvani pystyyn heti, kahdesta syystä.

Ensinnäkin, kuten totesin jo aiemmin, kaikissa genreissä julkaistaan eritasoisia teoksia. Se, että viihteessä heikommat ja huonosti viimeistellyt teokset niputetaan samaan kirjallisesti vahvempien ja korkeatasoisempien kanssa on epäreilua kirjailijoita kohtaan.

Toinen syy taas on se, että jos me lukijoina, arvostelijoina ja kriitikkoina emme vaadi kustantamoilta (ja toki kirjailijoilta myös) parempaa, kuka sen tekee? Ei tavallinen lukija lähde kustantamoon soittelemaan tai viestittelemään, että olipa tämä huonosti editoitu ja oikolukukin oli vähän sinne päin. Ei. Se on meidän tehtävämme, jotka käytämme jo muutenkin ääntämme kentällä. Kaikki tämä koskee tietenkin myös muuta romantiikkaa, mutta meillä Suomessa maaseututarioiden osuus genressä on korostunut.

Älkää siis rakkaat kanssasomettajani ja kaikki muut lukijat pelätkö kritiikin antamista! Tuokaa näitäkin teoksia esille, puuttukaa huomaamiinne kirjallisiin epäkohtiin ja vaatikaa parempaa niin ehkä lopulta saamme maalaisromantiikan (ja romantiikan ylipäätään) nousemaan sinne missä tämän kansallisaarteen arvostuksen kuuluisikin olla.

Katsaus vuoteen 2024

Hyvää uutta vuotta kaikille! ⭐

Uusi vuosi pitää aloittaa tietenkin vanhan vuoden katsauksella.

Luin kaikkiaan 179 kirjaa, mikä on noin 100 kirjaa vähemmän kuin vuotta aiemmin, koska tänä vuonna muu elämä (eli lähinnä talon etsintä, muutto ja työt) vaan söi aikaa ja keskittymistä. Jätin vuoden aikana kesken 14 kirjaa.
Kotimaisia kirjoista oli 86 ja suomenkielisiä (joko alun perin tai käännettynä) 135. Loput 44 olivat englanniksi eli en lukenut yhtään ruotsiksi tai ranskaksi, mikä pitää korjata vuoden 2025 aikana. Fiktioa lukemistani oli 151, tietokirjoja 22 ja runoutta 6. Äänikirjoina kuuntelin 35 ja loput luin joko ihan kirjoina tai e-kirjoina.

Uusimpia kirjoista olivat muutamat esilukemani teokset, joiden julkaisu on tulevaisuudessa ja vanhin oli Dickensiä vuodelta 1837. Kirjoista 114 oli sellaisia, jotka omistan, 52 oli kirjastosta tai suoratoistopalvelusta lainattuja ja 14 oli molempia (eli omistan fyysisen kirjan, mutta kuuntelin sen äänikirjana).

Lukemieni kirjojen tähtijakauma oli seuraava:
En lukenut yhtään 1 tähden kirjaa.
2 tähteä 10 kpl
3 tähteä 48 kpl
4 tähteä 100 kpl
5 tähteä 21 kpl

Keräsin listan vuoden parhaista 5+ tähden kirjoista ja yllättäen, tänä vuonna valinta olikin aika helppo. (Kirjat on listattu satunnaisessa järjestyksessä.)

  • Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
  • Emilia Karjula: Kuningatar Mab
  • Lindsey Kelk: Love Story
  • Ashley Poston: The Seven Year Slip
  • Jukka Viikilä: Hiekkalinnat
  • Heikki Kännö: Runoilija
  • Terhi Tarkiainen: Tessa eli kuinka veret seisautetaan
  • Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto
  • Suvituulia Taponen: Illuusion särö
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Lisäksi halua antaa erityismaininnan kolmelle mahtavalle kirjasarjalle, joista luin useamman osan vuoden aikana ja pidin kaikista. Nämä kolme ovat Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho -sarja, Anni Niskasen Lehmuslahti-sarja sekä Anne-Maija Aallon Korento-sarja (en ole kyllä tuosta sarjan nimestä ihan varma).

Vuonna 2025 minulla (ja ihanan monella muulla ideastani innostuneella) on edessäni Instagram-haaste #omienkirjojenvuosi eli yritän lukea mahdollisimman paljon kirjoja omasta hyllystä enkä ota vuodelle muita isompia lukuhaasteita. Goodreadsissa tavoitteeni on aiempien vuosien tapaan 200 vaikka tänä vuonna se ei aivan täyttynytkään.

Rottien pyhimys 360*

Olen ollut hieman muita jäljessä mitä tulee Anneli Kannon Rottien pyhimykseen (2022). Kirja on kummitellut hyllyssäni jo tovin, mutta vasta tänä kesänä sain aikaiseksi tarttua siihen. Se, että kirjaan tuli tartuttua on osin muiden olosuhteiden ansioita.

Olin yhden elokuisen viikonlopun häissä Hämeenlinnassa ja jo etukäteen päätin, että oli olotila millainen tahansa sunnuntaina, ajan kotiin Hattulan kautta. Näin tapahtuikin ja pääsin näkemään Pyhän Ristin kirkon kaikessa komeudessaan. Lämpimästi suosittelen sitä retkikohteena ja erityisesti opastetulle kierrokselle osallistumista. Kirkko ja sen uskomattomat seinämaalaukset ovat kyllä elämys ihan sellaisenaan, mutta erinomainen opastettu kierros tuo kuvat vielä voimakkaammin eloon.

Kirkkovierailun jälkeen kotimatkalla otin heti Rottien pyhimyksen kuunteluun. Luin kirjaa vuorotellen fyysisenä kirjana ja kuuntelin autossa äänikirjaa. Jos kirja ei ole tuttu, se kertoo siis fiktiivisen kuvitelman ajasta jolloin kuvia maalattiin. Hattulaan saapuu maalarimestarit kirkkoa maalaamaan. Heillä on ollut epäonnea ja yksi seurueesta on joutunut jäämää jälkeen sairastamaan. Sitten vielä apupoika rikkoo kätensä ja maalarit tarvitsevat uuden apulaisen. Heille ehdotetaan kylässä hieman outona pidettyä orpoa tyttöä Pelliinaa, joka osaa maalarien kieltä. Työ alkaa sujua, mutta vastoinkäymiset eivät ole ohi.

Instagramiin kirjoitin kirjasta näin: Tämä oli kiinnostava katsaus elämään 1500-luvun Suomessa, pienessä yhteisössä. Kirkko ja sen maalaus toimivat luontevana pohjana tarinalle. Kirja oli todella hauska ja vetävä ja paikoin yllättäväkin. Kerronta oli ehkä hieman epätasaista, mutta se ei niin häirinnyt kun odotin vaan mitä seuraavaksi kirkon seinille syntyy.

Viimeisenä osana tätä Rottien pyhimys 360* kierrosta oli kirjasta tehty musikaalisovitus. Musikaali kantaesitettin Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023 Greta Tuotannon ja Kapsäkin yhteistuotantona ja nyt sama tuotanto oli tuotu Aleksanterin Teatterin lavalle.

Musikaaliversioon juonta oli luonnollisesti typistetty ja hahmoja yhdistelty ja vähennetty, mutta pääjuoni on edelleen sama. Kirja on hauska, mutta musikaali on vielä ehkä astetta komediallisempi. Tarina toimii hyvin sävellettynä ja laulettuna, etenkin kun laulajat olivat oikein hyviä. Pidin paljon myös esityksen yksinkertaisesta, mutta näyttävästä lavastuksesta. Oikein toimia ja viihdyttävä kokonaisuus!