Kirjoitin maaliskuussa Instagramiin pitkän päivityksen Outi Mäkisen kirjasta Karu planeetta – Kirja rakkauden kaipuusta. Se oli niin pitkä, että vaikka pilkoin sen kommentteihin, jouduin silti editoimaan alkuperäisestä pois jonkun verran. Uudempaa materiaalia odotellessa ajattelin aloittaa julkaisut jakamalla tuosta kirjoituksesta sen laajemman version.
—
Outi Mäkisen kirjan Karu planeetta – Kirja rakkauden kaipuusta (2021) teoksen aihe on sellainen mistä kirjoitetaan vähän ja johon voin hyvin samaistua. Tämä todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teos kertoo Mäkisen omista kokemuksista ja meinasin ensin kirjoittaa arvion, mutta @enemmankirjoja sekä @sivutiella kirjoittivat jo Instagramissa erittäin hyvät arviot jos sellaista kaipaa. Minä päätin pelkän arvioinnin sijaan kirjoittaa omista kokemuksistani aihepiirin liittyen. Tästä tulikin paljon henkilökohtaisempi kuin olin suunnitellut, mutta kuten sanottu, aiheesta puhutaan liian vähän joten tässä yksi näkökulma lisää. (Äiti tosin saattaa saada slaagin jos käy lukemassa tämän.)
Olen 33 vuotias (34 nyt kun tätä tänne blogiin editoin) ja ollut aina “virallisesti” sinkku. Se ei ole ollut minulle koskaan mikään kirosana kuten joillekin vaan se vain sattuu olemaan minulle se normaali olomuoto. Ehkä koska minulla on aina ollut elämässäni, lapsesta asti malleja naisista jotka elävät itsenäisesti, ainakin ulospäin hyvin täyttä ja monipuolista elämää en ole ajatellut koskaan että parisuhde olisi jokin ensisijaisen pyrkimyksen kohde. Se on vain vaihtoehtoinen olomuoto. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö olisi kaivannut syvempää suhdetta tai rakkautta. Meillä ei myöskään koskaan ole esimerkiksi kotona kyselty minkään sulhasten tai lastenlasten perään, mistä olen todella kiitollinen vanhemmilleni.
Minulla ei ole kokemusta masennuksesta tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyvästä traumasta, joten niihin en osannut kirjassa samaistua, mutta sen sijaan Mäkisen kuvauksen erilaisuuden tunteesta lapsena tai nuorena kyllä on tuttu. Olin aina selvästi muita pidempi eli erotuin fyysisesti joukosta, halusin tai en. Erotuin myös varmasti koska olin hyvä koulussa ja kiinnostunut usein enemmän kirjoista ja bändeistä kuin koulun sosiaalisesta hierarkiasta (jotkut asiat eivät ole muuttuneet vieläkään). Ihastun helposti ja usein enkä todellakaan ole ujo, mutta lämpeän uusille ihmisille hitaasti, niin on ollut aina.
Häilyvät suhteet ovat kirjassakin esillä ja omasta kokemuksesta tiedän että ne voivat olla paitsi hämmentäviä, myös todella energiaa syöviä. On todella raskasta jos ei tiedä missä mennään ja etenkin jos toinen ei osaa päättää mitä haluaa. Se mikä minua kuitenkin erityisesti on turhauttanut viime aikoina deittailussa (etenkin netti-/appideittailussa) on sen kaksijakoinen luonne, jossa en tunne kuuluvani oikeen kumpaankaan ryhmään. Ehkä se liittyy ikään, mutta toinen ääripää on se joka hakee vain seksiä ja toinen taas pitää heti kuulustelun tulevaisuuden suunnitelmista, lasten hankinnasta ja urakehityksestä nähdäkseen onko potentiaalinen suhde panostamisen arvoinen. Ei, en ole tehnyt päätöstä lasten hankinnasta vielä vaikka olen yli 30. Ei, en tiedä missä haluan olla viiden vuoden kuluttua. Ei, en osaa sanoa millaisia urasuunnitelmia minulla on – kunhan olisi edes tasaisesti jotain töitä. Ja ei, en halua pelkästään seksiä ventovieraiden kanssa. Haluaisin tutustua uusiin kiinnostaviin ihmisiin, viettää aikaa, tehdä asioita ja jos jotain siitä kehittyy niin kiva. Jos ei kehity niin sekin on ok ja parhaassa tapauksessa olen saanut uuden ystävän. Ehkä tähänkin tulisi muutosta jos parisuhteita ei ajateltaisi niin perinteisen heteronormatiivisen mallin kautta. Parisuhde, sen puute tai muoto pitäisi ehdottomasti olla samalla lailla asia jota ei aleta keskustelukumppanilta tenttaamaan kuin lasten hankinta tai mahdollinen raskaus, jollei tämä tuo sitä itse esille. Samoin lause “miksi sä olet vielä sinkku?” pitäisi kieltää lailla.
Sairastuin parikymppisenä lupukseen ja olin välillä fyysisesti todella huonossa kunnossa. Edelleen saan välillä hankalampia jaksoja sairauden kanssa ja tiedän että sairaus on muuttanut suhtautumistani myös tapailuun. Sen myötä ensimmäiseksi hävisi kokonaan ajatukset siitä mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni tai miellyttääkö se mahdollisia kumppaneita. Pääasia että kroppa toimii ja tunnen oloni hyväksi, muu ei kiinnosta. Toisaalta se myös vei mukanaan tietyn huolettomuuden. En nykyään lähtisi koskaan suunnittelematta vaikkapa baarista uuden tuttavuuden mukaan ihan vain koska jos jätän säännölliset ateriat ja lääkkeet välistä, alkaa kroppa hajoamaan ja humalaiset yhden illan jutut ei ole yleensä optimaalinen valinta ihmiselle joka ei voi käyttää hormonaalista ehkäisyä. Ne kokemukset eivät ole sen vaivan arvoista. Toisaalta se on tehnyt tapailusta helpompaakin. Tunnistan nopeasti mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei, enkä yritä pitkittää epämääräiseltä tai nihkeältä tuntuvia tilanteita tai tuttavuuksia vain nähdäkseni tuleeko niistä jotain.
Kirjassa mainitaan häpeä rakkaudettomuudesta. Se on minulle ehkä hieman haastava asia. En nimittäin muista koskaan tunteneeni häpeää siitä että olen sinkku tai etten ole ollut “vakiintuneessa parisuhteessa”. Kateutta kyllä, ainakin niinä muutamina kesinä kun äkkiä kaikki tuntuivat viettävän häitä. Tosin silloinkin totesin, että voihan sitä juhlia vain itseäänkin enkä ole koskaan oikeasti halunnut häitä, joten kyse oli enemmän siitä että ne olivat toistuva muistutus siitä että elän yksin. Koko tässä asiassa ei ole mitään häpeän aihetta vaikka ymmärrän kyllä miksi monista varmasti tuntuu siltä. Yksinäisyys on toinen asia mistä kirjassa puhutaan paljon, mutta itse en yhdistä sitä rakkaudettomuuteen. Minulla on perhe ja ystäviä joiden kanssa olla, joten en koskaan ole yksin jos en halua olla. Ymmärrän että yksinäisyyttä rakkauden yhteydessä ajatellaan eri tavoin kuin yksinäisyyttä ylipäätään, mutta en itse näe niissä juuri eroa. Yksinäisyys on laajempi yhteiskunnallinen ongelma ja voi koskea kaikkia eri ikäluokkia ja niin parisuhteessa olevia, joskus olleita, sinkkuja kuin kaikkia muitakin enkä mene siihen tässä sen syvemmälle.
Kirjassa oli lause, että yksinäisyyden ja rakkauden kaipuun kokemuksesta että “se on paikka johon, ei olis halunnut joutua ja josta haluaa päästä pois”. Itse en ehkä olisi halunnut joutua tähän, mutta en myöskään halua millä ehdoilla tahansa siitä pois. En koe että onnellisuuteni olisi toisesta ihmisestä kiinni ja mielummin elän omanlaistani elämää itsenäisesti. Mäkinen toteaa kirjassa, että rakkauden kaipuussa on ainakin osittain kyse kokemusten jakamisen kaipuusta ja sen ajatuksen tunnistan kyllä. Ja uskoni romanttiseen rakkauteen ei ole myöskään koskaan huojunut – tuskin lukisin sellaista määrää romantiikkaa jos olisi. Ehkä minulla on kirjassakin mainittu “sinkkutauti” eli että olen liian tottunut sinkkuuteeni ja luonut sellaisen elämän sinkkuuteni ympärille missä olen tyytyväinen, mutta mitä sitten? En silti koe olevani kyynistynyt tai tyytynyt vallitsevaan tilaan, tiedän vain mitä haluan ja etenkin mitä en halua. Enkä missään nimessä halua ikinä yhtään kissaa.
Elämää kirjojen keskellä 