Kuten myös viime vuonna, tein vuoden parhaista kirjoista sekä lukemiseen liittyvistä tilastoistani YouTube-videon. Videolla on pituutta melkein pitkän elokuvan verran, mutta vain kirjoista kiinnostuneet voivat halutessaan hypätä alun tilastojuttelun yli.
Valitsin listalle 21 vuoden aikana vahvasti mieleen jäänyttä lukukokemusta fiktion, runouden ja tietokirjallisuuden piiristä. Isomman kattauksen kirjavinkkejä löytää Instagramista tililtä @iirislovesbooks.
Avainsana-arkisto: lukeminen
Georgette Heyer, historiallisen romantiikan esiäiti
Englantilaista Georgette Heyeriä (1902-1974) pidetään historiallisen romantiikan esiäideistä ja genren aseman vakiinnuttajana. Hänen tuotantonsa on melko laaja. Hän kirjoitti uransa aikana 40 historiallista, pääosin sijaishallitsijoiden aikaan sijoittuvaa (regency) rakkaustarinaa, 12 salapoliisiromaania sekä novelleja ja muita kirjoituksia.
Heyer antoi elämänsä aikana todella vähän haastatteluita ja nekin vähät uransa alkupuolella. Hänestä tiedetään kuitenkin jonkun verran. Hän oli naimisissa ja vietti miehensä töiden takia paljon aikaa ulkomailla, mutta he palasivat englantiin perustaakseen perheen. Pariskunnalla oli yksi poika.
Heyer ihaili Jane Austenin kirjoituksia ja teki romaaneitaan varten todella paljon taustatyötä, minkä on sanottu myös hänen kirjoissaan näkyvän.
Itse en ollut tutustut hänen tuotantoonsa kuin artikkelien ja tietokirjojen kautta, joten päätin ottaa vahingon takaisin lukemalla kerralla neljä teosta. Kolme niistä oli hänen suomeksi käännettyä varhaisempaa tuotantoaan ja yksi myöhäistä tuotantoa alkuperäiskielellä. Itseasiassa, tuo viimeinen lukemani teos oli julkaistu vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Nämä neljä kirjaa olivat:
Onnen velka (These Old Shades), 1926 (suom. Sirkka Salonen 1981)
Paholainen rakastuu (The Devil’s Cub), 1932 (suom. Sirkka Salonen 1982)
Onnensormus (The Talisman Ring), 1936 (suom. Riitta Immonen 1983)
My Lord John, 1975
Onnen velka kertoo Avonin herttuasta, joka ostaa itselleen kadulta hovipojaksi Léonin. Léonin menneisyys on hämärän peitossa ja pian herttua alkaa epäillä, että siihen liittyy luultavasti isompiakin salaisuuksia ja että Léon taitaakin olla oikeasti Léonie.
Yksi ensimmäisistä asioista joka tekstistä pistää silmään on Léonien käytös. Hänen sanottu olevan 19 vuotias, mutta hahmo vaikuttaa toiminnaltaan ja ilmaisuiltaan paljon nuoremmalta, ehkä 12-13 vuotiaalta eli selvästi lapselta. Se tuo tarinaan lisää epäuskottavuutta sillä regency aikaan Pariisin huonommilla alueilla ja lähes kadulla kasvanut nuori olisi kyllä kokenut ja nähnyt elämää jo paljonkin. Hahmon pitäisi taustansa ja ikänsä puolesta olla tuon ajan kontekstissa selvästi aikuinen.
Kirjan kerronta on todella toiminnan kertomiseen painottuvaa eli kuvausta on todella vähän ja se kuvaus mitä on, on melko yleisellä tasolla. Tekoja ei myöskään avata tai selitellä oikeastaan mitenkään vaan lukijan oletetaan joko ymmärtävän ne kontekstiin perustuen tai hyväksyvän hahmojen valinnat ilman kysymyksiä. Tunteita ei tekstissä myöskään tuoda esiin kuin satunnaisten ilmeiden kuvauksen kautta (esim. ”hän kohotti kulmiaan hämmentyneenä” tai ”hymyili ilahtuneen oloisesti”) eikä hahmojen sisäistä maailmaa avata millään tavalla. Missään vaiheessa emme pääse yhdenkään hahmon pään sisään vaan kaikki on kerrottu ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Henkilöiden motivaatiot jäävät siis sen varaan mitä suppeahko dialogi tuo esille. Yleensä romantiikkaan yhdistetty tunteellisuus siis puuttuu kerronnasta oikeastaan kokonaan.
Paholainen rakastuu on itsenäistä jatkoa Onnen velalle. Se kertoo Léonien ja herttuan pojan Vidalin tarinaa ja vilisee aiemmasta kirjasta tuttuja hahmoja. Markiisi Vidal on yksi Lontoon pahimmista elostelijoista ja monien hyvästä avioliitosta haaveilevien neitojen kohde. Yksi tällaisista neidoista on Maryn sisko, joka on saanut päähänsä karata markiisin rakastajattareksi Pariisiin. Mary saa kuitenkin suunnitelman selville ja menee itse siskonsa sijaan Vidalia tapaamaan. Vidal päätyykin nappaamaan Maryn puoliväkisin matkaansa. Mary ei kuitenkaan ole siskonsa tapainen hupakko vaan koulutettu ja sivistynyt sinisukka, jota markiisi ei voikaan kohdella miten sattuu. Seuraa kissanhännänvetoa ja kommervenkkejä kompromissin löytämiseksi niin pääparin kuin molempien perheiden välillä.
Tyyliltään tämä kirja ei juurikaan eronnut ensimmäisestä, mutta teksti on saanut selvästi syvyyttä lisää ja henkilöiden ajatuksia ja motivaatioita avataan ensimmäistä kirjaa enemmän. Juonen rakennus on myös kehittynyt. Pää- ja sivujuonien kaaret nivoutuvat yhteen sujuvammin ja ne kietoutuvat auki lukijan kannalta sulavammin ja loogisemmin. Näitä kahta ja seuraavaa teosta yhdistää myös tietynlainen moralisointi. Jokainen mahdollinen tilanne moraalisaarnaan tai opetukseen käytetään ja hyvät tavat ja etiketti otettaan erittäin vakavasti.
Kolmas kirja, Onnensormus, on taas kerronnaltaan hyvinkin ensimmäisen kaltainen, mutta juoneltaan hieman yhtenäisempi ja loogisempi. Siinä ranskasta vallankumousta paennut Eustacie on joutumassa serkkunsa kanssa naimisiin vasten tahtoaan ja päättää paeta. Pakomatkalla hän törmää toiseen serkkuunsa, joka on päätynyt salakuljettajaksi tultuaan syyttömänä murhasta syytetyksi. Nämä kolme serkusta ja muutama sivullinen päättävät ratkaista tuon vanhan murhan todellisen syyllisen ja palauttaa miehen kunnian ja oikeuden perintöön.
Kolme ensimmäistä teosta olivat ilmestyneet melko lähellä toisiaan, joten oli kiinnostavaa nähdä millaista kehitystä on tapahtunut niiden ja My Lord Johnin välillä, kun aikaa on kulunut noin 30 vuotta. My Lord John on itseasiassa kirjana hyvinkin erilainen kuin nuo kolme vanhempaa. Ensinnäkin se on alunperin kolmiosaiseksi suunniteltu, mutta jäi kesken kirjailijan kuollessa. Se myös perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin toisin kuin nuo aiemmat täysin fiktiiviset tarinat. Lisäksi sen tapahtumien ajankohta ei ole muiden tapaan sijaishallitsijoiden 1800-luku vaan 1300-luvun keskiaikainen Englanti. Vaikka teos jäi kesken, osa pitää sitä Heyerin parhaana tosin enimmäkseen sen vastaanotto sekä julkaisuajankohtana ja myöhempien lukijoiden keskuudessa on ollut ristiriitainen ja usein melko negatiivinen. Jotenkin tuntuisi kirjailijan laajaa tuotantoa vähättelevältä ajatus, että paras kirja on keskeneräinen, mutta toisaalta se kuvaisi hyvin myös sitä että kirjailija voi kehittyä koko uransa ajan.
Historiallisten viittausten ja faktojen määrä tekstissä on siis aivan toista luokkaa My Lord Johnissa kuin aiemmissa kolmessa kirjassa. Kirjan henkilöistä suurin osa tai mahdollisesti kaikki ovat todellisia historian henkilöitä. Nimen John viittaa Henry IV:nen kolmanteen poikaan, Bedfordin herttua Johniin, joka eli 1389-1435. Koska suunniteltu trilogia jäi kesken ja vain yhteen osaan, ensimmäinen osa kuvaa oikeastaan vain Johnin ja hänen veljiensä lapsuutta ja nuoruusvuosia.
Toisin kuin Heyerin 1800-luvulle sijoittuvat teokset, tämä ei ole romantiikkaa vaan täysverinen historiallinen romaani. Rakenteeltaan ja kerronnaltaan se on melkeinpä enemmän historian kertomusta kuin romaani. Kielellisesti kolmen ensimmäisen vertaaminen tähän viimeiseen on mahdotonta, koska ensimmäiset olivat käännöksiä, eikä niitä siten pysty suoraan vertaamaan toisiinsa. Kerronnallisesti ja ajankuvaltaan ne ovat myös niin erilaiset, että vertaaminen ei olisi mielekästäkään ilman laajempaa otantaa tuotannosta.
Toivottavasti tästä sai jonkinlaisen kuvan Georgette Heyerin tuotannosta ja minulle tämä oli lukijana hauska kokeilu hieman erilaisesta ja syvällisemmästä tavasta tutustua yhteen kirjailijaan.
Luemmeko me vain hyviä kirjoja?
Kirja-somessa törmää säännöllisin väliajoin kommenttiin että siellä esitetyt kritiikit ovat liian positiivisia.
Sosiaalisessa mediassa on ihmisillä taipumusta silotella elämäänsä, mutta onko mahdollista, että silottelemme myös lukukokemuksiamme? Toki internetin laajaan ja osin kasvottomaan joukkoon mahtuu aina niitä, joita on mahdoton miellyttää ja niitä jotka tahallaan trollaavat, mutta on varmasti totta että positiiviset arviot ovat booktubessa, bookstagramissa ja muualla somessa yleisempiä kuin täysin tyrmäävät.
Syitä tähän on varmasti monia. Osa ei halua antaa tilaa huonona pitämilleen kirjoille ja toisaalta monelle on varmasti hankalampaa luoda sisältöä kehnosta lukukokemuksesta kuin hyvästä. Ja useinhan voi olla myös että luettu ei ole kokemuksena huono vaan ennemmin mitäänsanomaton ja miksi yrittää mitäänsanomattomasta repiä sanottavaa? Toisaalta myös harva meistä kirjojen ja kulttuurin parissa pyörivistä oikeasti haluaa olla toisille ikävä ja somessa myös kirjailijat teosten takana ovat lähempänä kuin vaikkapa lehtikritiikeissä. Uskon, että olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rakentava palaute ja todellisten ongelmien esiin tuominen on kaikin puolin kannatettavaa. Kaikki mielipiteet eivät kuitenkaan ole rakentavia ja haluan uskoa, että useimmat meistä joko tietoisesti tai tiedostamatta noudattavat ajatusta, että jos palautetta ei haluaisi sanoa kasvotusten niin useimmiten ei sitä myöskään halua nettiin kirjoittaa.
Kirja-some on kuitenkin enemmän kuin vain joukko sisältöjä eri alustoilla – se on yhteisö, johon kuuluu yhtä lailla lukijoita, kirjailijoita ja kustantajia.
Olen lukenut tänä vuonna yhteensä yli 400 erilaista teosta. Olivatko ne kaikki hyviä? No eivät todellakaan. Teinkö niistä kaikista kritiikkejä tai sosiaalisen median sisältöjä? En todellakaan. Miksi ihmeessä valitsisin esille nostettavaksi tuosta määrästä sellaisia teoksia joista en itse pidä, kun vaihtoehtoja todella hyvin uponneista kirjoistakin on paljon. Yleensä pidän ohjenuoranani kahta kysymystä. Ensinnäkin, pidinkö kirjasta itse. Jos pidin niin homma on aika selvä. Jos en pitänyt niin toinen kysymys on, näenkö kirjassa asioita joista monet muut luultavasti pitävät tai sellaista mistä kanssani samoin ajattelevia kannattaisi “varoittaa”. Jos vastaus on kyllä, osaan sen tuoda esille ilman turhaa lyttäämistä.
Uskon vakaasti myös, että satunnainen pettymys on hyvä asia. Harva valitsee tietoisesti toistuvasti itselleen luettavaa, jota veikkaa inhoavansa tai mistä ei usko pitävänsä. Kun tuntee makunsa, käy helposti niin että kaikki lukukokemukset ovat vähintään ihan ok. Huiput jäävät helposti puuttumaan. Some ja mediat tarjoilevat loputtoman määrän ehdotuksia, mutta itse olen huomannut useimmiten tarttuvani minua epäilyttäviin (=turhan vaikealta vaikuttaviin), tuntemattomiin tai omasta maustani poikkeaviin teoksiin kun ne ovat kirjapiirin tai kimppaluvun aiheena. Eli siinäkin muun lukevan yhteisön merkitys on selvästi nähtävillä ja se herättelee poistumaan omalta mukavuusalueelta. Usein tällöinkin tulee todettua että tunnen oman makuni ja välttely on ollut aiheellista, mutta silloin tällöin joku pääsee yllättämään.
Luemmeko me siis lähinnä hyviä kirjoja? Luultavasti ja varmasti myös vaikutamme positiivisemmilta kuin todellisuudessa olemme. Kaikesta huolimatta, yllättävä erinomaisuus tai toisaalta satunnainen pettymys on yhtä lailla lahja.
Fantasiaa vai ihan vaan fiktiota?
Naisten kirjoittamia tarinoita yhteen kokoava teos esittelee laajan kattauksen fantasioita ja eroottisia novelleja
Fantasiaan, ja siis nyt emme puhu tieteiskirjallisuudesta vaan ihmisten omista intiimeistä kuvitelmista, liittyy tietty ajatus omakohtaisuudesta ja siitä, että se on jotain, mitä henkilö haaveilee kokevansa tai joka herättää hänessä tunteita tai kiihotusta. Moni varmasti fantasioi olevansa joku toinen, mutta kun tuo fantasia kirjoitetaan ylös ja jaetaan yleisölle, missä vaiheessa se muuttuu fantasiasta ihan vain novelliksi?
Hehku – naisten aitoja fantasioita on vuonna 2019 ilmestynyt kokoelma tekstejä, jotka nimensä mukaisesti ovat naisten fantasioita kerättynä yksiin kansiin. Kirjan taustalla on nimimerkkiä Armi Valkia käyttävä seksuaaliterapeutti ja tekstien on kerrottu syntyneen hänen asiakkaidensa toimesta, eräänlaisena terapiamuotona. Tyylilajiltaan suurin osa teksteistä on eroottisia novelleja, mutta joukossa on myös muutama runollisempi teksti ja kirjoitukset vaihtelevat hyvinkin omakohtaiselta vaikuttavista selkeästi kaunokirjalliseen fiktioon.
Oikeiden ihmisten fantasioiden kerääminen ja julkaisu ei ole mikään uusi keksintö vaan juontaa juurensa 1970-luvulle. Nancy Fridayn My Secret Garden oli iso hitti ilmestyessään 1973. Se on kokoelma naisten fantasioista, joita Friday keräsi lehti-ilmoitusten avulla. Kirjaa pidettiin jo heti silloin melko anti-feministisenä ja monien fantasioiden väkivaltaisuutta kritisoitiin, mutta näin myöhemmin luettuna siinä kerrotut naisten tarinat omista kokemuksistaan ja elämäntilanteistaan huokuvat myös tiettyä ajankuvaa naisten vaihtelevan aseman, esiaviollisen seksin paheksunnan ja todella nuorena solmittujen avioliittojen myötä. Teos oli merkittävä myös koska se oli aikanaan ensimmäisiä julkaisuja, joka loi pohjaa aivan uudenlaisille naisten tunnustuksellisille teoksille ja medialle, mikä on yhä vahvasti näkyvissä populaarikulttuurissamme.
Fridayn kirja on myös käännetty nimellä Salainen puutarha. Men in Love, vastaava kokoelma miesten fantasioista ilmestyi 1980 ja niiden välissä ja jälkeen Friday on julkaissut useita muitakin teoksia fantasioista, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista. Suomessa havahduttiin Fridayn kirjan suosioon myös ja 1982 ilmestyi Leena Larjangon ja Ilse Raunion toimittama Ruusuraportti johon on kerätty suomalaisten naisten fantasioita. Se on kuitenkin paljon kesympi ja yksipuolisempi kuin esikuvansa eikä ihan tavoita samaa tunnelmaa.
Nimensä mukaisesti Hehkun tarinat ovat naisten kirjoittamia ja toki kun ottaa huomioon kirjan lähtökohdan eli yhden terapeutin asiakaskunnan, on ymmärrettävää että teemoissa on tiettyä toistuvuutta ja samankaltaisuutta. Vaihtelun puute tekee kirjasta kuitenkin myös hieman tasapaksun luettavan. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavia tekstejä myös muiden kuin itsensä naiseksi identifioivien näkökulmasta, jolloin ehkä niiden välillä olisi nähtävillä voimakkaampi kontrasti.
Kirjasta ei selviä onko toimittaja kokoamisen lisäksi myös editoinut tekstejä, mutta paikoin kokonaisuus olisi kaivannut hiomista. Lyhyt tekstimuoto on usein haastava ja näistä kirjoituksista monet olivat todella lyhyitä, vain muutaman pienen sivun mittaisia. Fantasia lisää siihen vielä haastetta sillä se on usein jotain todella henkilökohtaista ja sen avaaminen niin että lukija tavoittaa myös sen tarkoituksen ja tunnelman sekä siihen mahdollisesti kohdistuvan tunnelatauksen on vaikeaa ja osassa teksteistä se jäikin hieman kadoksiin. Osa teksteistä taas on selvästi henkilökohtaisen fantasian sijaan eroottisia novelleja, jotka sijoittuvat sellaiseen aikaan tai paikkaan, että se etäännyttää lukijan omakohtaisuuden odotuksesta.
Teoksessa on tekstejä todella paljon, 36 kappaletta, joten niihin olisi kaivannut hieman jonkinlaista jaottelua tai teemoittelua. Osassa on myös aiheita ja tilanteita, jotka voivat olla joillekin ahdistavia, kuten pettämistä ja lievää väkivaltaa, ja jaottelu auttaisi lukijaa halutessaan välttämään tietyt teemat. Kun aiheet ovat näin intiimejä, olisi se vielä tärkeämpää kuin novellikokoelmissa tai antologioissa yleensä. Teos on luokiteltu seksologian piiriin tietokirjaksi, mutta kyllä tämä enemmän kuitenkin fiktion puolelle taipuu lähtökohdistaan huolimatta. Ehkä jonain päivänä vielä saamme Salaisen puutarhan ja Ruusuraportin tälle vuosituhannelle päivitetyn seuraajan.
Tervetuloa!
Tämä blogi pitää sisällään kaiken sen mikä ei taivu @iirislovesbooks Instagramin merkkimääriin.
Aina ei kaikki mahdu 2000 merkkiin ja kaikkea ei ehkä voi Instagramissa edes sanoa, joten kaipasin alustaa joka joustaa niin ettei minun tarvitse välttämättä editoida. Tämä on se.
En lupaa säännöllisiä julkaisuita, mutta pyrin tuomaan tänne kattauksen hieman pidempiä kirja-arvosteluja, toivottavasti arvioita myös muista kulttuurielämyksistä ja ihan ajatuksiani työelämästä, opiskeluista ja muusta mikä omaa elämääni koskettaa hieman laajemmalla otteella. Muualla -välilehdeltä löytyy muualla julkaistuja tekstejäni ja videoita.
Tervetuloa siis mukaan seuraamaan ja otan mielelläni ajatuksia vastaan, jos
sisällön tai muun suhteen on toiveita!
-Iiris
Elämää kirjojen keskellä 