Kaikki kirjallisuuden rakkaustarinat eivät ole romantiikkaa, eivätkä kaikki seksiä sisältävät kertomukset ole erotiikkaa.
Romantiikan nousu on ollut viimeisen parin vuoden ajan huimaa, kiitos sosiaalisen median ja etenkin TikTokin. Alagenret kuten romantasia ja tummat romanssit (dark romance) kukoistavat perinteisemmän nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ja historiallisen romantiikan rinnalla. Lisäksi feelgood eli hyvän mielen kirjallisuus elää ja voi hyvin kirjakentällä.
Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median kirjallisuuskeskustelussa on noussut esille aukko romanttisen ja hyvän mielen kirjallisuuden tuntemuksessa. Ja se on käsitys siitä mitä romantiikka genrenä oikeasti on. Vähemmän yllättävästi tätä tapahtuu vähemmän, kun kyseessä on vaikkapa miehen kirjoittama dekkari. Naisille suunnattu kirjallisuus on helppo niputtaa yhden termin alle, sisällöstä riippumatta.
Määritelmä: Ollakseen genreltään romantiikkaa kirjan tulee täyttää kaksi pääkriteeriä: sen juonen keskiössä on päähenkilöiden romanttisen suhteen kehitys ja siinä on oltava onnellinen loppu.
Rakkaustarinoita löytyy kaikista genreistä ja ne voivat olla todella romanttisiakin tarinoita tekemättä kuitenkaan kirjasta romantiikkaa. Eniten vääringenretystä näkee hyvin tosiaan lähellä olevien, etenkin naisyleisölle suunntattujen genrejen välillä. Etenkin feelgood, jos siinä on edes pienenä sivujuonena rakkautta, tupataan määrittelemään romantiikaksi vaikkei se sitä ole. Esimerkiksi, jos romanssi on sivujuoni ja pääjuoni keskittyy ystävyyteen, ei kirja ole romatiikkaa. Tai jos kirja keskittyy pääparin ihmissuhteeseen, mutta pääparin tiet erkanevat tai toinen kuolee, on kyseessä kyllä rakkaustarina, mutta ei genreltään romantiikkaa.
Jyystö≠erotiikka
Hieman sama haaste on erotiikan kanssa. Kun chilipippurit ovat vallanneet somen ja kirjojen markkinoinnin, on jossain vaiheessa hukkunut erotiikan määritelmä. Erotiikka on yksi romantiikan alalajeista, mutta erotiikan piiriin meneviä kirjoja löytyy myös muista kirjallisuuden lajeista, ei vain romanttisesta kirjallisuudesta. Ollakseen erotiikkaa, ei tarinassa tarvitse olla romanttista juonikuvioa tai edes välttämättä kahta ihmistä tai ihmisiä ylipäätään.
Se että kirjassa on seksiä ei automaattisesti tarkoita, että se olisi erotiikkaa tai edes, että se olisi eroottista. Kääntäen, erotiikan piiriin kuuluvassa kirjassa ei välttämättä ole eksplisiittistä seksin kuvausta ja intiimiä kanssakäymistä kaikin mahdollisin päin niin, että lukijaa heikottaa. Erotiikka on kirjoitettu ensisijassa kiihottamaan lukijaa, se on tarinan olemassaolon päämäärä. Tämä voidaan saavuttaa vaikka päähenkilö pyörisi yksin kotonaan, pääpari ei ikinä päätyisi tarinassa samalle mantereelle tai pääparista toinen on esimerkiksi pallokala, koronavirus, ilmapallo tai vaikka ovi.
Maalaisromantiikkaa on julkaistu Suomessa iät ja ajat ja sitä voisi melkeinpä sanoa kansallislajiksemme mitä romantiikkaan tulee. Viime vuosina se on saanut uutta nostetta kotimaisen romanttisen viihteen suosion myötä ja uusia sarjoja on pulpahdellut genreen monilta eri kustantamoilta.
Anneli KivelänKatajamäki, Kirsi PehkosenJylhäsalmi, Tuuli Kivijoen (eli Anu Patrakan) Lemmenlahti, Anni NiskasenLehmuslahti, Minna MikkasenSydänmaa, Maija KajannonKahvila Koivu, Anu JoenpolvenRantakylä sekä ehkäpä tuoreimpana Eevi IisakkilanKaunisjärvi. Tässä on vain osa maalaisromanttisista sarjoista, joita viime vuosina on julkaistu.
Tyypillisesti romantiikkaa genrenä on väheksytty ja pidetty ”naisten kirjallisuutena”, jonka kirjalliset arvot ovat jollain tapaa muuta kirjallisuutta heikommat. Tämä ei tietenkään ole totta, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikissa genreissä on heikot lenkkinsä, mutta on virheellistä tehdä yleistyksiä koko genreen. Iso syy leimalle on varmastikin vahva toistuviin trooppeihin nojaaminen, mutta suurempi syy on niiden suuntaus naisyleisölle. Eiväthän kaikki erittäin vahvasti trooppeihin myös nojaavat ”miesten miehille” kirjoittamat rikoskirjatkaan ole tasalaatuista viihdekirjallisuutta.
(Sivuhuomio: romanttisen viihteen salanimien takaa löytyy paljon mieskirjailijoita. Harlequinin ja muiden romantiikkaan erikoistuneiden kustantamojen listoilla on alusta asti ollut useita miehiä salanimien takana ja meillä tunnetummista kirjailijoista esimerkiksi Madeleine Brent oli todellisuudessa Modesty Blaisen luoja Peter O’Donnell ja kotimaisista Elsa Anttilana kirjoitti Susikoira Roin luonut Jorma Kurvinen. Samojen kirjailijoiden teoksiin on suhtauduttu ja suhtaudutaan edelleen aika eri tavoin genrestä ja nimestä riippuen.)
Genren maine on ehkä hitusen parantunut niiden viime vuosien suosion myötä. Suosio on tuonut kirjallisuudelle tuoretta näkyvyyttä, mikä tuntuu kääntäneen hieman yleistä ajattelutapaa. Se ei tietenkään riitä poistamaan historian saatossa kertynyttä taakkaa kokonaan, eikä ehkä ole tarpeellistakaan.
Itse kuitenkin etenkin, usein sarjoina julkaistavaa, maalaisromantiikkaa lukiessa ja genrestä kirjoittaessani haluan peräänkuuluttaa myös kustantamojen vastuuta siitä mitä julkaistaan. Romantiikka on maailmanlaajuisesti kaikkien tuottoisin genre ja Suomessakin sen myynti on vahvoissa kantimissa moniin muihin genreihin verrattuna. Kustantamot ymmärrettävästi haluavat julkaista sitä mistä ihmiset haluavat maksaa, mutta olisi toivottavaa, että julkaistavat kirjat saisivat saman kohtelun julkaisuprosessissa kuin ns. korkeampi kirjallisuus. Harmillisen paljon edelleen julkaistaan teoksia, joita ei ole hiottu loppuun, niiden kustannustoimitus on selvästi kiirehditty ja kirjat ovat päätyneet lukijoiden käsiin vaikka ne selvästi olisivat kaivanneet vielä editoimista. Jos genreen ei panosteta kirjojen alkujuurilla, miten voidaan odottaa genren maineen nousevan ketjun toisen pään keskuudessa?
Kustantajien lisäksi haluan myös hieman tässä syyttää osaa kanssasomettajistani ja bloggaajista. Jälleen nyt keväällä yhden heikomman romaanin julkaisun jälkeen luin useammasta some-nostosta arvioita, että juonelliset ja kerronnalliset heikkoudet ”kuuluvat genreen” ja että ”eihän nyt tältä genreltä voi odottaa parempaakaan.” Tämä nostaa karvani pystyyn heti, kahdesta syystä.
Ensinnäkin, kuten totesin jo aiemmin, kaikissa genreissä julkaistaan eritasoisia teoksia. Se, että viihteessä heikommat ja huonosti viimeistellyt teokset niputetaan samaan kirjallisesti vahvempien ja korkeatasoisempien kanssa on epäreilua kirjailijoita kohtaan.
Toinen syy taas on se, että jos me lukijoina, arvostelijoina ja kriitikkoina emme vaadi kustantamoilta (ja toki kirjailijoilta myös) parempaa, kuka sen tekee? Ei tavallinen lukija lähde kustantamoon soittelemaan tai viestittelemään, että olipa tämä huonosti editoitu ja oikolukukin oli vähän sinne päin. Ei. Se on meidän tehtävämme, jotka käytämme jo muutenkin ääntämme kentällä. Kaikki tämä koskee tietenkin myös muuta romantiikkaa, mutta meillä Suomessa maaseututarioiden osuus genressä on korostunut.
Älkää siis rakkaat kanssasomettajani ja kaikki muut lukijat pelätkö kritiikin antamista! Tuokaa näitäkin teoksia esille, puuttukaa huomaamiinne kirjallisiin epäkohtiin ja vaatikaa parempaa niin ehkä lopulta saamme maalaisromantiikan (ja romantiikan ylipäätään) nousemaan sinne missä tämän kansallisaarteen arvostuksen kuuluisikin olla.
Englantilaista Georgette Heyeriä (1902-1974) pidetään historiallisen romantiikan esiäideistä ja genren aseman vakiinnuttajana. Hänen tuotantonsa on melko laaja. Hän kirjoitti uransa aikana 40 historiallista, pääosin sijaishallitsijoiden aikaan sijoittuvaa (regency) rakkaustarinaa, 12 salapoliisiromaania sekä novelleja ja muita kirjoituksia.
Heyer antoi elämänsä aikana todella vähän haastatteluita ja nekin vähät uransa alkupuolella. Hänestä tiedetään kuitenkin jonkun verran. Hän oli naimisissa ja vietti miehensä töiden takia paljon aikaa ulkomailla, mutta he palasivat englantiin perustaakseen perheen. Pariskunnalla oli yksi poika. Heyer ihaili Jane Austenin kirjoituksia ja teki romaaneitaan varten todella paljon taustatyötä, minkä on sanottu myös hänen kirjoissaan näkyvän.
Itse en ollut tutustut hänen tuotantoonsa kuin artikkelien ja tietokirjojen kautta, joten päätin ottaa vahingon takaisin lukemalla kerralla neljä teosta. Kolme niistä oli hänen suomeksi käännettyä varhaisempaa tuotantoaan ja yksi myöhäistä tuotantoa alkuperäiskielellä. Itseasiassa, tuo viimeinen lukemani teos oli julkaistu vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Nämä neljä kirjaa olivat: Onnen velka (These Old Shades), 1926 (suom. Sirkka Salonen 1981) Paholainen rakastuu (The Devil’s Cub), 1932 (suom. Sirkka Salonen 1982) Onnensormus (The Talisman Ring), 1936 (suom. Riitta Immonen 1983) My Lord John, 1975
Onnen velka kertoo Avonin herttuasta, joka ostaa itselleen kadulta hovipojaksi Léonin. Léonin menneisyys on hämärän peitossa ja pian herttua alkaa epäillä, että siihen liittyy luultavasti isompiakin salaisuuksia ja että Léon taitaakin olla oikeasti Léonie.
Yksi ensimmäisistä asioista joka tekstistä pistää silmään on Léonien käytös. Hänen sanottu olevan 19 vuotias, mutta hahmo vaikuttaa toiminnaltaan ja ilmaisuiltaan paljon nuoremmalta, ehkä 12-13 vuotiaalta eli selvästi lapselta. Se tuo tarinaan lisää epäuskottavuutta sillä regency aikaan Pariisin huonommilla alueilla ja lähes kadulla kasvanut nuori olisi kyllä kokenut ja nähnyt elämää jo paljonkin. Hahmon pitäisi taustansa ja ikänsä puolesta olla tuon ajan kontekstissa selvästi aikuinen.
Kirjan kerronta on todella toiminnan kertomiseen painottuvaa eli kuvausta on todella vähän ja se kuvaus mitä on, on melko yleisellä tasolla. Tekoja ei myöskään avata tai selitellä oikeastaan mitenkään vaan lukijan oletetaan joko ymmärtävän ne kontekstiin perustuen tai hyväksyvän hahmojen valinnat ilman kysymyksiä. Tunteita ei tekstissä myöskään tuoda esiin kuin satunnaisten ilmeiden kuvauksen kautta (esim. ”hän kohotti kulmiaan hämmentyneenä” tai ”hymyili ilahtuneen oloisesti”) eikä hahmojen sisäistä maailmaa avata millään tavalla. Missään vaiheessa emme pääse yhdenkään hahmon pään sisään vaan kaikki on kerrottu ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Henkilöiden motivaatiot jäävät siis sen varaan mitä suppeahko dialogi tuo esille. Yleensä romantiikkaan yhdistetty tunteellisuus siis puuttuu kerronnasta oikeastaan kokonaan.
Paholainen rakastuu on itsenäistä jatkoa Onnen velalle. Se kertoo Léonien ja herttuan pojan Vidalin tarinaa ja vilisee aiemmasta kirjasta tuttuja hahmoja. Markiisi Vidal on yksi Lontoon pahimmista elostelijoista ja monien hyvästä avioliitosta haaveilevien neitojen kohde. Yksi tällaisista neidoista on Maryn sisko, joka on saanut päähänsä karata markiisin rakastajattareksi Pariisiin. Mary saa kuitenkin suunnitelman selville ja menee itse siskonsa sijaan Vidalia tapaamaan. Vidal päätyykin nappaamaan Maryn puoliväkisin matkaansa. Mary ei kuitenkaan ole siskonsa tapainen hupakko vaan koulutettu ja sivistynyt sinisukka, jota markiisi ei voikaan kohdella miten sattuu. Seuraa kissanhännänvetoa ja kommervenkkejä kompromissin löytämiseksi niin pääparin kuin molempien perheiden välillä.
Tyyliltään tämä kirja ei juurikaan eronnut ensimmäisestä, mutta teksti on saanut selvästi syvyyttä lisää ja henkilöiden ajatuksia ja motivaatioita avataan ensimmäistä kirjaa enemmän. Juonen rakennus on myös kehittynyt. Pää- ja sivujuonien kaaret nivoutuvat yhteen sujuvammin ja ne kietoutuvat auki lukijan kannalta sulavammin ja loogisemmin. Näitä kahta ja seuraavaa teosta yhdistää myös tietynlainen moralisointi. Jokainen mahdollinen tilanne moraalisaarnaan tai opetukseen käytetään ja hyvät tavat ja etiketti otettaan erittäin vakavasti.
Kolmas kirja, Onnensormus, on taas kerronnaltaan hyvinkin ensimmäisen kaltainen, mutta juoneltaan hieman yhtenäisempi ja loogisempi. Siinä ranskasta vallankumousta paennut Eustacie on joutumassa serkkunsa kanssa naimisiin vasten tahtoaan ja päättää paeta. Pakomatkalla hän törmää toiseen serkkuunsa, joka on päätynyt salakuljettajaksi tultuaan syyttömänä murhasta syytetyksi. Nämä kolme serkusta ja muutama sivullinen päättävät ratkaista tuon vanhan murhan todellisen syyllisen ja palauttaa miehen kunnian ja oikeuden perintöön.
Kolme ensimmäistä teosta olivat ilmestyneet melko lähellä toisiaan, joten oli kiinnostavaa nähdä millaista kehitystä on tapahtunut niiden ja My LordJohnin välillä, kun aikaa on kulunut noin 30 vuotta. My Lord John on itseasiassa kirjana hyvinkin erilainen kuin nuo kolme vanhempaa. Ensinnäkin se on alunperin kolmiosaiseksi suunniteltu, mutta jäi kesken kirjailijan kuollessa. Se myös perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin toisin kuin nuo aiemmat täysin fiktiiviset tarinat. Lisäksi sen tapahtumien ajankohta ei ole muiden tapaan sijaishallitsijoiden 1800-luku vaan 1300-luvun keskiaikainen Englanti. Vaikka teos jäi kesken, osa pitää sitä Heyerin parhaana tosin enimmäkseen sen vastaanotto sekä julkaisuajankohtana ja myöhempien lukijoiden keskuudessa on ollut ristiriitainen ja usein melko negatiivinen. Jotenkin tuntuisi kirjailijan laajaa tuotantoa vähättelevältä ajatus, että paras kirja on keskeneräinen, mutta toisaalta se kuvaisi hyvin myös sitä että kirjailija voi kehittyä koko uransa ajan.
Historiallisten viittausten ja faktojen määrä tekstissä on siis aivan toista luokkaa My Lord Johnissa kuin aiemmissa kolmessa kirjassa. Kirjan henkilöistä suurin osa tai mahdollisesti kaikki ovat todellisia historian henkilöitä. Nimen John viittaa Henry IV:nen kolmanteen poikaan, Bedfordin herttua Johniin, joka eli 1389-1435. Koska suunniteltu trilogia jäi kesken ja vain yhteen osaan, ensimmäinen osa kuvaa oikeastaan vain Johnin ja hänen veljiensä lapsuutta ja nuoruusvuosia.
Toisin kuin Heyerin 1800-luvulle sijoittuvat teokset, tämä ei ole romantiikkaa vaan täysverinen historiallinen romaani. Rakenteeltaan ja kerronnaltaan se on melkeinpä enemmän historian kertomusta kuin romaani. Kielellisesti kolmen ensimmäisen vertaaminen tähän viimeiseen on mahdotonta, koska ensimmäiset olivat käännöksiä, eikä niitä siten pysty suoraan vertaamaan toisiinsa. Kerronnallisesti ja ajankuvaltaan ne ovat myös niin erilaiset, että vertaaminen ei olisi mielekästäkään ilman laajempaa otantaa tuotannosta.
Toivottavasti tästä sai jonkinlaisen kuvan Georgette Heyerin tuotannosta ja minulle tämä oli lukijana hauska kokeilu hieman erilaisesta ja syvällisemmästä tavasta tutustua yhteen kirjailijaan.
Elämää kirjojen keskellä 