Avainsana-arkisto: romanttinen kirjallisuus

Kaikki romanssit eivät ole romantiikkaa

Kaikki kirjallisuuden rakkaustarinat eivät ole romantiikkaa, eivätkä kaikki seksiä sisältävät kertomukset ole erotiikkaa.

Romantiikan nousu on ollut viimeisen parin vuoden ajan huimaa, kiitos sosiaalisen median ja etenkin TikTokin. Alagenret kuten romantasia ja tummat romanssit (dark romance) kukoistavat perinteisemmän nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ja historiallisen romantiikan rinnalla. Lisäksi feelgood eli hyvän mielen kirjallisuus elää ja voi hyvin kirjakentällä.

Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median kirjallisuuskeskustelussa on noussut esille aukko romanttisen ja hyvän mielen kirjallisuuden tuntemuksessa. Ja se on käsitys siitä mitä romantiikka genrenä oikeasti on. Vähemmän yllättävästi tätä tapahtuu vähemmän, kun kyseessä on vaikkapa miehen kirjoittama dekkari. Naisille suunnattu kirjallisuus on helppo niputtaa yhden termin alle, sisällöstä riippumatta.

Määritelmä:
Ollakseen genreltään romantiikkaa kirjan tulee täyttää kaksi pääkriteeriä: sen juonen keskiössä on päähenkilöiden romanttisen suhteen kehitys ja siinä on oltava onnellinen loppu.

Rakkaustarinoita löytyy kaikista genreistä ja ne voivat olla todella romanttisiakin tarinoita tekemättä kuitenkaan kirjasta romantiikkaa.
Eniten vääringenretystä näkee hyvin tosiaan lähellä olevien, etenkin naisyleisölle suunntattujen genrejen välillä. Etenkin feelgood, jos siinä on edes pienenä sivujuonena rakkautta, tupataan määrittelemään romantiikaksi vaikkei se sitä ole. Esimerkiksi, jos romanssi on sivujuoni ja pääjuoni keskittyy ystävyyteen, ei kirja ole romatiikkaa. Tai jos kirja keskittyy pääparin ihmissuhteeseen, mutta pääparin tiet erkanevat tai toinen kuolee, on kyseessä kyllä rakkaustarina, mutta ei genreltään romantiikkaa.

Jyystö≠erotiikka

Hieman sama haaste on erotiikan kanssa. Kun chilipippurit ovat vallanneet somen ja kirjojen markkinoinnin, on jossain vaiheessa hukkunut erotiikan määritelmä. Erotiikka on yksi romantiikan alalajeista, mutta erotiikan piiriin meneviä kirjoja löytyy myös muista kirjallisuuden lajeista, ei vain romanttisesta kirjallisuudesta. Ollakseen erotiikkaa, ei tarinassa tarvitse olla romanttista juonikuvioa tai edes välttämättä kahta ihmistä tai ihmisiä ylipäätään.

Se että kirjassa on seksiä ei automaattisesti tarkoita, että se olisi erotiikkaa tai edes, että se olisi eroottista. Kääntäen, erotiikan piiriin kuuluvassa kirjassa ei välttämättä ole eksplisiittistä seksin kuvausta ja intiimiä kanssakäymistä kaikin mahdollisin päin niin, että lukijaa heikottaa. Erotiikka on kirjoitettu ensisijassa kiihottamaan lukijaa, se on tarinan olemassaolon päämäärä. Tämä voidaan saavuttaa vaikka päähenkilö pyörisi yksin kotonaan, pääpari ei ikinä päätyisi tarinassa samalle mantereelle tai pääparista toinen on esimerkiksi pallokala, koronavirus, ilmapallo tai vaikka ovi.

Maalaisromantiikan luvattu maa

Maalaisromantiikkaa on julkaistu Suomessa iät ja ajat ja sitä voisi melkeinpä sanoa kansallislajiksemme mitä romantiikkaan tulee. Viime vuosina se on saanut uutta nostetta kotimaisen romanttisen viihteen suosion myötä ja uusia sarjoja on pulpahdellut genreen monilta eri kustantamoilta.

Anneli Kivelän Katajamäki, Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi, Tuuli Kivijoen (eli Anu Patrakan) Lemmenlahti, Anni Niskasen Lehmuslahti, Minna Mikkasen Sydänmaa, Maija Kajannon Kahvila Koivu, Anu Joenpolven Rantakylä sekä ehkäpä tuoreimpana Eevi Iisakkilan Kaunisjärvi. Tässä on vain osa maalaisromanttisista sarjoista, joita viime vuosina on julkaistu.

Tyypillisesti romantiikkaa genrenä on väheksytty ja pidetty ”naisten kirjallisuutena”, jonka kirjalliset arvot ovat jollain tapaa muuta kirjallisuutta heikommat. Tämä ei tietenkään ole totta, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikissa genreissä on heikot lenkkinsä, mutta on virheellistä tehdä yleistyksiä koko genreen. Iso syy leimalle on varmastikin vahva toistuviin trooppeihin nojaaminen, mutta suurempi syy on niiden suuntaus naisyleisölle. Eiväthän kaikki erittäin vahvasti trooppeihin myös nojaavat ”miesten miehille” kirjoittamat rikoskirjatkaan ole tasalaatuista viihdekirjallisuutta.

(Sivuhuomio: romanttisen viihteen salanimien takaa löytyy paljon mieskirjailijoita. Harlequinin ja muiden romantiikkaan erikoistuneiden kustantamojen listoilla on alusta asti ollut useita miehiä salanimien takana ja meillä tunnetummista kirjailijoista esimerkiksi Madeleine Brent oli todellisuudessa Modesty Blaisen luoja Peter O’Donnell ja kotimaisista Elsa Anttilana kirjoitti Susikoira Roin luonut Jorma Kurvinen. Samojen kirjailijoiden teoksiin on suhtauduttu ja suhtaudutaan edelleen aika eri tavoin genrestä ja nimestä riippuen.)

Genren maine on ehkä hitusen parantunut niiden viime vuosien suosion myötä. Suosio on tuonut kirjallisuudelle tuoretta näkyvyyttä, mikä tuntuu kääntäneen hieman yleistä ajattelutapaa. Se ei tietenkään riitä poistamaan historian saatossa kertynyttä taakkaa kokonaan, eikä ehkä ole tarpeellistakaan.

Itse kuitenkin etenkin, usein sarjoina julkaistavaa, maalaisromantiikkaa lukiessa ja genrestä kirjoittaessani haluan peräänkuuluttaa myös kustantamojen vastuuta siitä mitä julkaistaan. Romantiikka on maailmanlaajuisesti kaikkien tuottoisin genre ja Suomessakin sen myynti on vahvoissa kantimissa moniin muihin genreihin verrattuna. Kustantamot ymmärrettävästi haluavat julkaista sitä mistä ihmiset haluavat maksaa, mutta olisi toivottavaa, että julkaistavat kirjat saisivat saman kohtelun julkaisuprosessissa kuin ns. korkeampi kirjallisuus. Harmillisen paljon edelleen julkaistaan teoksia, joita ei ole hiottu loppuun, niiden kustannustoimitus on selvästi kiirehditty ja kirjat ovat päätyneet lukijoiden käsiin vaikka ne selvästi olisivat kaivanneet vielä editoimista.
Jos genreen ei panosteta kirjojen alkujuurilla, miten voidaan odottaa genren maineen nousevan ketjun toisen pään keskuudessa?

Kustantajien lisäksi haluan myös hieman tässä syyttää osaa kanssasomettajistani ja bloggaajista. Jälleen nyt keväällä yhden heikomman romaanin julkaisun jälkeen luin useammasta some-nostosta arvioita, että juonelliset ja kerronnalliset heikkoudet ”kuuluvat genreen” ja että ”eihän nyt tältä genreltä voi odottaa parempaakaan.” Tämä nostaa karvani pystyyn heti, kahdesta syystä.

Ensinnäkin, kuten totesin jo aiemmin, kaikissa genreissä julkaistaan eritasoisia teoksia. Se, että viihteessä heikommat ja huonosti viimeistellyt teokset niputetaan samaan kirjallisesti vahvempien ja korkeatasoisempien kanssa on epäreilua kirjailijoita kohtaan.

Toinen syy taas on se, että jos me lukijoina, arvostelijoina ja kriitikkoina emme vaadi kustantamoilta (ja toki kirjailijoilta myös) parempaa, kuka sen tekee? Ei tavallinen lukija lähde kustantamoon soittelemaan tai viestittelemään, että olipa tämä huonosti editoitu ja oikolukukin oli vähän sinne päin. Ei. Se on meidän tehtävämme, jotka käytämme jo muutenkin ääntämme kentällä. Kaikki tämä koskee tietenkin myös muuta romantiikkaa, mutta meillä Suomessa maaseututarioiden osuus genressä on korostunut.

Älkää siis rakkaat kanssasomettajani ja kaikki muut lukijat pelätkö kritiikin antamista! Tuokaa näitäkin teoksia esille, puuttukaa huomaamiinne kirjallisiin epäkohtiin ja vaatikaa parempaa niin ehkä lopulta saamme maalaisromantiikan (ja romantiikan ylipäätään) nousemaan sinne missä tämän kansallisaarteen arvostuksen kuuluisikin olla.