Kirjallinen jännäri-ilta Otavalla 25.3.2025

Mainos / PR-tilaisuus, kutsujana Otava sekä mainittu Hanni Maulan kirja saatu kustantajalta

Tiistaina 25.3.2025 vietettiin Otavalla jännäri-iltaa, mihin sain ilon osallistua kutsuttuna. Tämä, nyt jo kai perinteeksi muodostunut keväinen tilaisuus pitää sisällään kirjailijoiden haastatteluja, aikaa keskustella kirjailijoiden kanssa, hakea signeerauksia ja shoppailla Otavan kirjakaupassa sekä toki myös mahdollisuuden seurustella muiden kirjaintoilijoiden kanssa. Tänä vuonna haastateltavan oli viisi kirjailijaa, joista neljä oli kotimaisia ja yksi ulkomainen tähtivieras.

Neljä jännityskirjaa esitteillä
Illan kirjoista jo ilmestyneet esillä tilaisuudessa.

Haastattelut aloitti Hanni Maula, jonka esikoinen Vintagea ja veritekoja imestyy viikolla 15. Kirja edustaa niin kutsuttua cozy crime genreä eli leppoisaa rikosviihdettä ja avaa uuden Helvi Helve tutkii -sarjan. Kirja sijoittuu Hauholle, missä utelias eläkeläinen Helvi Helve puudelinsa kanssa kiinnostuu naapurinsa yllättävästä kuolemasta. Pian hän, apunaan paikkakunnalla melko tuore perinnerakentaja Riitta sekä kyläkaupan Hannu, alkavat setviä tätä antiikkiharrastajan yllättävää kuolemaa.

Hanni Maula haastattelussa


Vaikka kirja ei ole vielä ilmestynyt, olen sen jo lukenut, koska sain siitä ennakkokappaleen jo aiemmin. Tai en ehkä voi sanoa lukenut, koska jätin kirjan kesken, mutta tutusunut kuitenkin. Kirjan asetelma oli herkullinen, mutta en itse pidä Maulan käyttämästä humoristisesta kirjoitustyylistä ja se mikä katkaisi kamelin (tai kirjan) selän minulle oli jatkuvasti vapaana oleva puudeli. Kirjassa Helviä toistuvasti pyydetään laittamaan koira hihnaan, mutta näin ei tapahdu ja se oli koiranomistajana minulle liian ärsyttävää, että olisin voinut nauttia kirjasta. 😅

Illan toinen esikoiskirjailija oli Joel Kangas, jonka esikoista Kaamos olen kuullut kehuttavan todella paljon. Itse pidän paljon Lappiin sijoittuvista jännäreistä, koska niissä usein harvaan asuttu ympäristö ja alueen luonto tuovat oman taikansa jännitykseen. Odotankin siis innolla Kaamoksen lukemista.

Illan kokeneemmat kotimaiset kirjailijavieraat olivat Eeva Louko, jonka Ronja Vaara -sarjan uusin osa Suljettu talo on vasta ilmestynyt sekä Tiina Raevaara, jolta taas on tullut uusi teos Peilityyni osaksi Raevaaran tiedemaailmaan sijoittuvaa jännityssarjaa. Raevaaran teoksiin olen aiemmin tutustunut, mutta hänen jännäreitään en ole vielä lukenut, mutta tämä haastattelu sai kyllä niistä kiinnostumaan.

Illan ulkomaisena vieraana oli ihastuttava Emelie Schepp. Monille on varmasti tuttu hänen Jana Berzelius -sarjansa, mutta nyt on juuri ilmestynyt uutuus Kuolema heinäkuussa, jonka on tässä vaiheessa vielä ainakin sanottu olevan stand-alone romaani. Haastattelusta saattoi kuitenkin lukea hieman rivien välistä, että rikostutkija Maia saattaa ehkä kuitenkin saada oman sarjansa myös.

Emelie Schepp haastattelussa

Oli todella mielenkiintoista kuulla Scheppin kertovan oman kirjalijanuransa alusta. Hän julkaisi aikoinaan ensimmäisen romaaninsa omakustanteena saatuaan kustantamoilta hylkäyksen ja PR-ammattilaisena päätti lähteä itse myymään sitä ympäri Ruotsin eri kauppoihin ja toreille, samaan tapaan kuin yleensä kaupataan uutuusjogurtteja tai ties mitä pölyrättejä. Se vaati todella paljon jalkatyötä, mutta kannatti, koska kirja möi lopulta yli 40 000 kappaletta ja avasi ovet kansainvälisille markkinoille, sekä niihin hänet hylänneisiin kustantamoihin.

Kuusi faktaa minusta lukijana

Instagram-haasteet jatkuvat. Nyt on aika tutustua hieman minuun lukijana ja vuorossa #6faktaalukemisesta, jonka minulle heitti @vielamuutamasivu helmikuussa 2025.

  1. Outous ja säröt kiinnostaa

    Parhaissa kirjoissa on jotain hieman outoa, hahmoissa säröjä, jotain epätäydellisyyksiä ja epäsovinnaisuuksia. Parhaat kirjat ovat niitä, jotka jakavat mielipiteitä voimakkaasti ja herättävät tunteita niin tarinallaan kuin rakenteellaankin.
  2. Kuuntelen äänikirjapalveluista enimmäkseen kirjoja, jotka omistan myös fyysisenä kirjana.

    Tämä johtuu osin siitä, että ilman kuuntelemista TBR-pinoni kasvaisivat holtittomasti ja aikaa lukemiselle olisi vähemmän, mutta haluan myös tukea kirja-alaa maksamalla fyysisistä kirjoista myös silloin, kun tiedän tulevani kuuntelemaan kirjan. Tykkään myös vaihdella eri formaattien välillä ja välillä myös käännöksen ja alkuperäiskielisen välillä. Viimeisenä ja hieman pinnallisena syynä voisin myös lisätä, että näyttäväthän oikeat kirjat kuvissa kivemmilta kuin ruudut tai kuvakaappaukset. 😀
  3. Voin lukea kirjoja neljällä eri kielellä

    Luen pääasiassa suomeksi ja englanniksi, mutta osaan myös ruotsia ja ranskaa riittävän hyvin kirjojen lukemiseen. Yritän lukea vuosittain ainakin yhden kirjan sekä ruotsiksi että ranskaksi taidon ylläpitämiseksi. Toki kirjojen lisäksi tulee luettua myös muuta materiaalia näillä kielillä. Saksaa pystyn lukemaan myös sen verran, että lehtien luku ja somen selaus onnistuu, mutta romaanit ei mene.
  4. Luen joka päivä ainakin hiukan

    Niinäkin päivinä, kun päivästä ei irtoa lukemiseen aikaa, luen sängyssä vähintään sivun tai kaksi ennen nukkumaanmenoa. Yritän iltaisin jättää puhelimen ja muut laitteet (paitsi television) käsiltä pois viimeistään kahdeksan maissa ja lukea, mutta aina se ei onnistu tai aina eivät aivot suostu ottamaan luettua tekstiä enää päivän päätteeksi vastaan. Silloinkin kuitenkin sängyssä luen ainakin vähän.
  5. Minulla on aina useampi kirja kesken

    Minulla on aina vähintään 3 kirjaa kesken, yleensä enemmän. Vähintään kesken on yksi äänikirjana pääasiassa edistettävä, yksi kevyt viihde yöpöydällä illan viimeisiä hetkiä varten ja yksi muu kirja mitä luen muuten. Lisäksi usein myös Kindlessä (käytän sitä appia puhelimella ja padilla) on joku e-kirja kesken hätävarana, jos on aikaa, muttei kirjaa matkassa.
  6. Lukupaikalla on väliä

    Kotona ollessa en lue sängyssä kuin nukkumaan mennessä. Muuhun aikaan päivästä luen mieluiten joko olohuoneen tai kirjaston sohvalla. Keskityn paremmin jos ympärillä on hieman hälyä tai ääntä, joten pidän usein lukiessa televisioa taustalla auki tai musiikkia soimassa. Myös julkisilla paikoilla voin hyvin keskittyä, mutta kirjastossa tai vastaavassa hiljaisessa paikassa en.

Hyllystä viis

Seuraavana minun Instagram-haasteideni sarjassa vuorossa olisi #hyllystaviis tai #hyllystäviis, ääkköstenkäyttäjästä riippuen. Tämän haasteen olin saanut @sivujuttuja-tililtä helmikuussa 2025.

Viisi kirjaa, joita aina jaksan suositella:

  • Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (ja Tikli myös)
  • Gabreille Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna
  • Sally Salminen: Katrina (ensisijassa vanha käännös, uusi on huonompi)
  • Tuire Malmsted: Metso & Vauramo -sarja
  • Satu Tähtinen: Moraalisten naisten kirjakerho -sarja

Viisi uutta suosikkia:

  • Ali Hazelwood: Deep End
    Aiemmatkin Hazelwoodit olivat hyviä, mutta tämä on 🥵
  • Emily Rath: Pucking Around
  • Aase Berg: Akka
  • Navessa Allen: Light’s Out
  • Laura Tressel: Hengitys

Viisi kirjaa, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota:

  • Niina Mero: Englantilainen romanssi
    Tämä ilmestyi ennen kirjasomen suurta räjähdystä ja on jäänyt ehkä siksi vähemmälle huomiolle.
  • Hannu Väisänen: Antero-sarja kokonaisuudessaan
  • John Berendt: Midnight in the Garden of Good and Evil
    Yksi all-time lempikirjoistani.
  • Bethany Clift: Love & Other Human Errors
    Ostin tämän sattumalta ja tämä olikin aivan ihana ja erilainen rakkaustarina, missä tekoälyllä on keskeinen rooli.
  • Pekka Hiltunen: Studio-sarja
    Suosikki dekkarisarjani, joka on mielestäni jäänyt näkyvyydessä muista sarjoista varjoon.

Viisi kirjaa, jotka ottaisin mukaan tulipalon sattuessa:

Todellisuudessa varmaan jäisin vaan kirjastooni arpomaan mitä pelastaa ja palaisin sinne, mutta jos jotain pitäisi valita niin samat kirjat kuin seuraavassa kysymyksessä.

Viisi kirjaa, joista muodostuu minun identiteettini:

  • Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
  • J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
  • Helen Fielding: Bridget Jones’ Diary
  • Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
  • Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa

Viisi kiinnostavinta lukematonta juuri nyt:

  • Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa poies + Niin kauan kuin voit rakastaa
  • Sierra Simone: Priest
  • Olivia Laing: The Garden Against Time
  • Miranda July: All Fours
  • Lana Ferguson: The Fake Mate

Toinen lukukerta toden sanoo

Saan tasaisin väliajoin Instagramissa siellä kiertäviä haasteita, mutta harvoin saan aikaiseksi siellä niihin vastattua. Senpä takia päätin kokeilla, josko niistä saisikin sarjan tänne blogin puolelle. Ensimmäisenä #toinenlukukertatodensanoo, jonka sain haasteena @lukutuuma:lta jo 2024 elokuussa.

Kirja, joka on niin hyvä, että olet lukenut sen useampaan kertaan, etkä ikinä kyllästy

On olemassa vain kolme kirjaa, jotka olen lukenut useammin kuin kaksi tai kolme kertaa ja voisin lukea aina vain yhä uudelleen: Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys sekä Evelyn Waughn Mennyt maailma.

Kirja, josta pidit, mutta epäilet, että arvosana tippuisi, jos nyt lukisit sen uudelleen

Luulen, että aika monen kanssa kävisi näin, etenkin nuoruuden suosikkien. Sanotaan vaikka Louis de Bernièresin Kapteeni Corellin mandoliini ja Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot, jotka luin teininä ja silloin rakastin molempia.

Kirja, josta et lukuhetkellä pitänyt, mutta jolle haluaisit antaa uuden mahdollisuuden

Tunnen makuni aika hyvin enkä usko, että makuni siitä olisi muuttunut. Joskus toki voi olla kyse vain väärästä lukuhetkestä. Yksi suosittu kirja mistä en aikoinaan lukiessani pitänyt on Carlos Ruiz Zafónin The Shadow of the Wind. Siitä olen välillä miettinyt, että muuttuisiko mielipiteeni uudella lukukerralla, esimerkiksi jos lukisin sen suomeksi englannin sijaan.

Kirja, jonka ekalla yrittämällä jätit kesken, mutta joka myöhemmin luit loppuun ja josta pidit

Susanna Clarken Jonathan Strange ja herra Norrell meinasi jäädä toisellakin yrittämällä kesken, mutta kun sain sen taisteltua riittävän pitkälle, veti se lopulta tiiliskiven läpi. Hieno kirja, mutta ei niitä helpoimpia.

Kirja, josta et ensimmäisen lukukerran jälkeen osannut sanoa, mitä mieltä olit, ja joka kaipasi toista lukukertaa ajatusten selvittämiseksi

Ensimmäisenä tuli mieleen Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Se oli pääsykoekirjana, kun aikoinaan hain ensimmäisen kerran kirjallisuutta opiskelemaan ja ylioppilaskirjoituksista väsyneillä aivoilla se vaati muutamankin lukukerran ennen kuin aloin päästä hommasta jyvälle. Rakastin sitä kyllä jo heti ensimmäiseltä lukemalta.

Lukutuuman bonuskysymys: Mitkä kirjat haluaisit lukea uudelleen, jos vain malttaisit

Olen jo jonkun aikaa halunnut lukea uudelleen vanhan suosikkini John Berendtin Midnight in the Garden of Good and Evil. Olen lukenut sen muutamaankin kertaan, mutta edellisestä kerrasta on jo kauan. Toinen minkä uudelleenluvusta olen haaveillut viime aikoina on jo kertaalleen mainittu Mennyt maailma, jonka TV-sarjan haluaisin myös katsoa uudelleen pitkästä aikaa.

Teatteriarvio: Äidike

Kevään kolmas teatteri oli ensimmäinen vierailuni Keravalla sijaitsevaan Keski-Uudenmaan teatteriin. Kävimme työpaikkani kulttuurikerhon kanssa katsomassa Marta Barcelón käsikirjoittaman kahden naisen näytelmän Äidike. Näytelmän on ohjannut Lija Fischer ja rooleissa nähdään Sari Havas äitinä ja Sirja Sauros tyttärenä.

Sirja Sauros ja Sari Havas
Kuvat: Keski-Uudenmaan teatteri

Äidike on ns. kevyt draama äidistä ja tämän aikuisesta tyttärestä. Se tutkii heidän välistä suhdettaan ja sitä miten äiti-lapsi suhteesta voi rakentaa kahden aikuisen ihmisen suhteen. Paitsi, että he eivät oikeasti ole äiti ja tytär, ainakaan perinteisellä tavalla.

Koska en ollut itse valitsemassa mitä näytelmää katsomaan mentiin, lähdin mukaan tutustumatta mihinkään ennakkotietoihin. Tämä olikin todella positiivinen yllätys! Näytelmän äiti ja tytär toivat mieleeni Pedro Almodóvarin elokuvien naishahmot, jotka ovat todella samaistuttavia ja koskettavia monella tapaa, mutta pinnan alla (tai usein kyllä ihan avoimesti päälläkin) hieman erikoisia, haavoittuneita ja vinksahtaneita – rakastettavalla tavalla.

Havas ja Sauros saivat tuotua hahmoihin hurmaavaa lämpöä ja heidän väliseen suhteeseen inhimillistä koskettavuutta. Tunnelma ja intensiteetti kantoivat hienosti läpi koko näytelmän, mikä ei aina ole helppoa, kun näyttelijät ovat lavalla lähestulkoon koko näytelmän ajan.

Teatteriarvio: Vampira

Kevään toiseksi teatteriesitykseksi valikoitui vähän sattumalta KOM-teatterissa helmikuussa kantaesityksensä saanut Vampira. Näytelmän käsikirjoitus on Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsialaa ja ohjaus Airaksisen. Rooleissa olivat Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Juho Uusitalo, Alina Tomnikov sekä Vilma Melasniemi, joista kaksi viimeistä esittivät nuorta ja vanhaa Maila Nurmea.

Näytelmä on nimensä mukaisesti Vampiran tarina eli maailman Vampirana tunteman amerikansuomalaisen Maila Nurmen (1922-2008) elämää kertaava teos. Se lähtee liikkeelle Mailan nuoruusvuosista, keskittyy vahvasti Hollywood uraan ja hetkittäin palaa aina Mailan vanhuuteen, missä hän muistelee menestyksen vuosiaan.

Aloitetaan näytelmän lavastuksesta, joka on todella pelkistetty, lähes tyhjä laatikko muutama eri tason kanssa. Tähän laatikkoon sijoitettuna on muutamia pysyvämpiä objekteja, kuten Mailan sohva ja lisäksi siellä käy hetkellisesti muutamia isompia elementtejä. Vaikka ymmärrän mitä tällä on haettu takaa ja miten tyhjyys antaa mahdollisuuden hyödyntää tilaa eri tavoin liikuttelematta lavasteita juurikaan, tuntui se jo hieman liiankin pelkistetyltä. Olisin kaivannut itse visuaalisesti eteeni jotain enemmän. Mielestäni niiden pelkistämisellä hukattiin mahdollisuus tuoda esille Mailan uralle keskeistä aikakautta eli vanhan Hollywoodin murtumista ja television nousua. Myös ns. Vampira-estetiikka loisti myös isolta osin poissaolollaan aivan muutamia yksityskohtia lukuunottamatta.

Kaikki mitä lavalla tapahtui ja näkyi oli vähän liian etäännytettyä. Mailan elämästä ei tämän perusteella saanut kovinkaan koherenttia kuvaa, jos se ei ollut jo ennalta tuttu. Saati siitä tragediasta ja vääryydestä mikä Vampiran hahmon menetys ja myöhemmin vesittyminen imitaatioiden myötä todellisuudessa oli. Lavalla vierailleet halpis-vampirat olivat kyllä hauska elementti. Ehkä toimivin osio näytelmästä oli aivan sen loppu ja miten Mailan todellisuudesta irtautuminen vanhuudessa oli kuvattu.

Tämän negatiivisen vuodatuksen jälkeen on todettava, että näyttelijäntyö oli erittäin hyvää kokonaisuudessaan. Etenkin Vilma Melasniemi vanhana Mailana oli loistava jokaista pienintä liikettä myöten. Kaikkiaan näytelmän rytmitys oli hyvä ja kesti nopeatkin hahmojen vaihdot ilman katkoja.

Tämän katsottuani kävin kyllä heti laittamassa tilaukseen Mailan veljentyttären Sandra Niemen kirjoittaman, päiväkirjoihin perustuvan Mailan elämänkerran Vampira, jonka Like julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten.

Maalaisromantiikan luvattu maa

Maalaisromantiikkaa on julkaistu Suomessa iät ja ajat ja sitä voisi melkeinpä sanoa kansallislajiksemme mitä romantiikkaan tulee. Viime vuosina se on saanut uutta nostetta kotimaisen romanttisen viihteen suosion myötä ja uusia sarjoja on pulpahdellut genreen monilta eri kustantamoilta.

Anneli Kivelän Katajamäki, Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi, Tuuli Kivijoen (eli Anu Patrakan) Lemmenlahti, Anni Niskasen Lehmuslahti, Minna Mikkasen Sydänmaa, Maija Kajannon Kahvila Koivu, Anu Joenpolven Rantakylä sekä ehkäpä tuoreimpana Eevi Iisakkilan Kaunisjärvi. Tässä on vain osa maalaisromanttisista sarjoista, joita viime vuosina on julkaistu.

Tyypillisesti romantiikkaa genrenä on väheksytty ja pidetty ”naisten kirjallisuutena”, jonka kirjalliset arvot ovat jollain tapaa muuta kirjallisuutta heikommat. Tämä ei tietenkään ole totta, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikissa genreissä on heikot lenkkinsä, mutta on virheellistä tehdä yleistyksiä koko genreen. Iso syy leimalle on varmastikin vahva toistuviin trooppeihin nojaaminen, mutta suurempi syy on niiden suuntaus naisyleisölle. Eiväthän kaikki erittäin vahvasti trooppeihin myös nojaavat ”miesten miehille” kirjoittamat rikoskirjatkaan ole tasalaatuista viihdekirjallisuutta.

(Sivuhuomio: romanttisen viihteen salanimien takaa löytyy paljon mieskirjailijoita. Harlequinin ja muiden romantiikkaan erikoistuneiden kustantamojen listoilla on alusta asti ollut useita miehiä salanimien takana ja meillä tunnetummista kirjailijoista esimerkiksi Madeleine Brent oli todellisuudessa Modesty Blaisen luoja Peter O’Donnell ja kotimaisista Elsa Anttilana kirjoitti Susikoira Roin luonut Jorma Kurvinen. Samojen kirjailijoiden teoksiin on suhtauduttu ja suhtaudutaan edelleen aika eri tavoin genrestä ja nimestä riippuen.)

Genren maine on ehkä hitusen parantunut niiden viime vuosien suosion myötä. Suosio on tuonut kirjallisuudelle tuoretta näkyvyyttä, mikä tuntuu kääntäneen hieman yleistä ajattelutapaa. Se ei tietenkään riitä poistamaan historian saatossa kertynyttä taakkaa kokonaan, eikä ehkä ole tarpeellistakaan.

Itse kuitenkin etenkin, usein sarjoina julkaistavaa, maalaisromantiikkaa lukiessa ja genrestä kirjoittaessani haluan peräänkuuluttaa myös kustantamojen vastuuta siitä mitä julkaistaan. Romantiikka on maailmanlaajuisesti kaikkien tuottoisin genre ja Suomessakin sen myynti on vahvoissa kantimissa moniin muihin genreihin verrattuna. Kustantamot ymmärrettävästi haluavat julkaista sitä mistä ihmiset haluavat maksaa, mutta olisi toivottavaa, että julkaistavat kirjat saisivat saman kohtelun julkaisuprosessissa kuin ns. korkeampi kirjallisuus. Harmillisen paljon edelleen julkaistaan teoksia, joita ei ole hiottu loppuun, niiden kustannustoimitus on selvästi kiirehditty ja kirjat ovat päätyneet lukijoiden käsiin vaikka ne selvästi olisivat kaivanneet vielä editoimista.
Jos genreen ei panosteta kirjojen alkujuurilla, miten voidaan odottaa genren maineen nousevan ketjun toisen pään keskuudessa?

Kustantajien lisäksi haluan myös hieman tässä syyttää osaa kanssasomettajistani ja bloggaajista. Jälleen nyt keväällä yhden heikomman romaanin julkaisun jälkeen luin useammasta some-nostosta arvioita, että juonelliset ja kerronnalliset heikkoudet ”kuuluvat genreen” ja että ”eihän nyt tältä genreltä voi odottaa parempaakaan.” Tämä nostaa karvani pystyyn heti, kahdesta syystä.

Ensinnäkin, kuten totesin jo aiemmin, kaikissa genreissä julkaistaan eritasoisia teoksia. Se, että viihteessä heikommat ja huonosti viimeistellyt teokset niputetaan samaan kirjallisesti vahvempien ja korkeatasoisempien kanssa on epäreilua kirjailijoita kohtaan.

Toinen syy taas on se, että jos me lukijoina, arvostelijoina ja kriitikkoina emme vaadi kustantamoilta (ja toki kirjailijoilta myös) parempaa, kuka sen tekee? Ei tavallinen lukija lähde kustantamoon soittelemaan tai viestittelemään, että olipa tämä huonosti editoitu ja oikolukukin oli vähän sinne päin. Ei. Se on meidän tehtävämme, jotka käytämme jo muutenkin ääntämme kentällä. Kaikki tämä koskee tietenkin myös muuta romantiikkaa, mutta meillä Suomessa maaseututarioiden osuus genressä on korostunut.

Älkää siis rakkaat kanssasomettajani ja kaikki muut lukijat pelätkö kritiikin antamista! Tuokaa näitäkin teoksia esille, puuttukaa huomaamiinne kirjallisiin epäkohtiin ja vaatikaa parempaa niin ehkä lopulta saamme maalaisromantiikan (ja romantiikan ylipäätään) nousemaan sinne missä tämän kansallisaarteen arvostuksen kuuluisikin olla.

Teatteriarvio: Berlin Berlin

Kevään ensimmäiseksi teatterikäynniksi osui tällä kertaa Kotkan Kaupunginteatterin uutuus Berlin Berlin. Kotkaan näytelmän on ohjannut vieraileva ohjaaja Iiristiina Varilo ja pääosissa Emmana ja Ludwigina esiintyvät teatterin omat Ella Mustajärvi sekä Mikkomarkus Ahtiainen.

Berlin Berlin näytelmän juliste
Näytelmän virallinen juliste (Kuva: Kotkan Kaupungin Teatteri)

Kyseessä on ranskalaisten Patrick Haudecoeurin ja Gérald Sibleyras’n käsikirjoittama ja kahdella Molièrella palkittu komedia missä kihlapari Emma ja Ludwig ovat päättäneet paeta suljetusta Itä-Berliinistä. He ovat suunnitelleet pakonsa tarkoin, mutta parhaimmatkaan suunnitelmat eivät aina suju toiveiden mukaan, kun ulkopuoliset tekijät aina uteliaista naapureista Stasi-agentteihin tulevat niitä sotkemaan.

Tämä on hyvin dialogivetoinen ja lava-asettelultaan melkein yhden huoneen näytelmä (ensimmäinen puoliaika tapahtuu kokonaan asunnossa ja toinen Stasin toimistossa). Esityksen tempo on nopea ja kokonaisuus pysyi hyvin rytmissä.

Kuva: Kotkan Kaupungin Teatteri

Hyvästä rytmityksestä huolimatta, tässä oli ongelmia. Suomalaiselle lavakomedialle on harmillisen yleinen synti ns. näytellä hauskasti silloin, kun komediaa tehdään. Se tekee lavan tapahtumista raskasta katsottavaa, eikä anna hyvälle tekstille tilaa. Kun sitä on lavalla tauotta koko esityksen ajan, tekee se katsomisesta puuduttavaa ja myös katsojaa aliarvioivaa, kun vitsit pitää alleviivata kaikenlaisella venkoilulla ja painimisella.

Näytelmän toinen puoliaika oli ensimmäistä parempi, kuten usein on tarinan tiivistyessä. Tällä kertaa tarinan lisäksi siihen vaikutti lokaation vaihdos ja sen myötä näyttelijöiden pienoinen rauhoittuminen. Antti Leskisen esittämän Kenraali Munzin (heittämällä esityksen vahvin roolityö) tulo näyttämölle korosti entisestään kokonaisuuden kaoottisuutta, sillä hänen läsnäolonsa näyttämöllä ei vaadi ilveilyä ollakseen hauska.

Katsoin otteita näytelmän ranskalaisesta lavataltioinnista ja toivottavasti saamme jossain vaiheessa myös tänne lavalle sen kaltaisen version tästä näytelmästä, missä varsin hauskalle tekstille jää tilaa hengittää.

Taidekritiikistä

Somessa on keskusteltu viime aikoina ahkerasti Kilpailu- ja kuluttajaviraston uusista ohjeistuksista vaikuttajamarkkinointiin liittyen. Menemättä itse ohjeisiin sen syvemmälle, niihin tehdyistä uudistuksista ja niiden ympärillä käydystä keskustelusta (koskien erityisesti kirjasomea) olen huomannut, että ymmärryksessä siitä mitä taidekritiikki on vaikuttaisi olevan aukkoja. Vaikutusta varmasti on sillä, että valtamedioissa taidekritiikit ovat vähentyneet merkittävästi ja keskustelu on siirtynyt paljolti verkkoon.

Aloitetaan perusteista. Kritiikkiä pidetään usein synonyyminä arvioinnille ja arvostelulle. Kritiikki tekstilajina on arviointia, jossa tavoitteena on tutkia tai määritellä kohteena olevan asian, esimerkiksi taideteoksen tai kirjan, arvoa. Kritiikki on siis arvottavaa. Kaikki arvioinnit eivät kuitenkaan ole kritiikkejä. Esimerkiksi jos kirjoittaja esittelee tekstissään teoksen ja antaa sille vaikkapa tähtiluokituksen on tämä yhdenlainen arvio kyllä, mutta ilman aiheen pohdintaa, analyysiä tai tutkintaa se ei ole varsinaisesti kritiikki. Kritiikki voi olla muodoltaan esimerkiksi journalistista, esseetä tai vaikkapa tieteellisempää analyysiä.

Kritiikki on tekstilaji eli kuka tahansa voi kirjoittaa kritiikin. Toki kritiikkiäkin voidaan kritisoida eli kuten kaikessa tekstissä, on niissäkin laatueroja ja hyvä kritiikki vaatii kirjoittajaltaan asiantuntemusta tai vahvaa perehtyneisyyttä kritisoitavaan asiaan jotta kritiikki on ns. onnistunutta tai jotta sillä on jotain todellista annettavaa taidekeskusteluun. Mutta kuka tahansa niin halutessaan voi alkaa harjoittamaan kritiikkien kirjoittamista. Ei ole jotain maagista suurta tahoa, joka tulee ylhäältä antamaan valtuudet kritiikkien tai arvioiden kirjoittamiseen.

Suuri (tai suurin) osa somessa ja blogeista julkaistuista kirja-arvioista ei ole kritiikkejä vaan arvioita ja se on myös aivan yhtä arvokasta palautetta kirjailijoille, kustantajille ja muille lukijoille. Mutta kyllä joukosta löytyy myös kritiikkejä ja kriittistä taidekeskustelua. Erilaisilla digitaalisilla alustoilla keskustelijoina on niin harrastelijoita kuin ammattilaisiakin. On vanhentunut ajatus, että ollakseen ”oikeaa kritiikkiä”, kritiikin pitäisi olla julkaistu valtavirtamediassa, mieluiten Helsingin Sanomissa.

Kritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän niiden perinteisissä medioissa ja niissä esiin pääsee aina vain vähemmän ja vähemmän teoksia. Toki on olemassa pienempiä julkaisuja ja erikoistuneita lehtiä joissa kritiikki elää vahvana, mutta niiden lukijakunta on usein rajallinen. Kritiikkien on siis jo pitkään pitänyt etsiä uusia kanavia ja yhdeksi keskeisimmistä on nousseet blogit sekä eri some-kanavat. Esimerkiksi Suomen arvostelijain liitto ry SARV on määritellyt jäsenkriteereissään, että sen jäsenyyttä voivat hakea ”yli vuoden ajan tiedotusvälineihin tai verkkojulkaisuihin arvosteluja ja/tai kriittistä kulttuuriesseitä kirjoittaneet henkilöt.” Verkkojulkaisu voi olla myös blogi tai muu kirjoittajan oma kanava. Jos Hesarin sivuille pääseminen olisi kriitikon tai arvostelijan edellytys, olisi heitä Suomessa aika vähän ja kriittinen taidekeskustelu aika suppeaa.

Ja miten tämä liittyy siis KKV:n uusiin ohjeisiin. Yksinkertaisesti ne sivuuttavat taidekritiikin ja -keskustelun olemassaolon somessa ja blogeissa ja niputtavat sen vaikuttajamarkkinoinnin kanssa samaan kokonaisuuteen. Ohjeissa on toki monia ongelmallisia ja haastavia kohtia myös vaikuttajamarkkinointia tekevien kannalta sekä näitä julkaisuja eri kanavissa näkevien kannalta, koska kentän selkeyttämisen sijaan ohjeet tekevät vaikeammaksi erottaa maksettu vaikuttajamainonta ja erilaiset muut arviot ja PR:n muodot. Taidealojen kannalta kuitenkin suurin ongelma on juuri muilla alustoihin julkaistuihin kritiikkeihin ja arvioihin vertautuvien sisältöjen niputtuminen kaikenkirjavien mainosten joukkoon.

Toivottavasti KKV tarkentaa ohjeitaan, mutta sitä odotellessa pyritään me kirjallisuuden ystävät ja näitä keskusteluja somessa käyvät pitää kirjasomeyhteisöissä käytävä keskustelu elävänä mainosten varjosta huolimatta.

Alustojen ongelmallisuudesta

Moni miettii nyt Metan alustojen mielekkyyttä ja eettisyyttä viimeisimpien muutosten ja Yhdysvaltojen uuden wannabe-diktaattorin myötä. X:än ovat kaikki järkevät jo jättäneet taakseen, mutta Meta on aivan luonnollisesti monelle hankalampi pala, koska sen alustojen käyttäjiä on enemmän, käyttäjien skaala on laajempi, alustat ovat myös yhteisöjä ja niitä on useampia. Sosiaaliset mediat ovat nykyään myös korvanneet monille perinteisempiä uutismedioita ja ne ovat keskeisiä hakukoneita, joten niiden korvaaminen on hankalaa.

Itse en ole Meta alustoja vielä jättämässä. En halua, mutta ammattini markkinoinnin ja viestinnän asiantuntijana myös osin pakottaa niissä pysymiseen niin kauan, kun ne ovat merkittäviä mainosalustoja ja paikkoja tavoittaa asiakkaat. Se on tavallaan sivuseikka ja tavallaan ei. Vaikka kaikki suomalaiset jättäisivät alustat, se ei hetkauttaisi Metaa mitenkään. Mutta jos kaikki yrityksiltä heille tulevat mainosrahat Suomesta loppuisivat, olisi sillä jo hieman tehoa. Ei paljon koko Euroopan, saati maailman, mittakaavassa, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän kuin yksityishenkilöiden paolla. Ehdottomasti kannustankin kaikkia yrityksiä harkitsemaan tarkkaan sitä missä kanavissa tulevaisuudessa mainostaa. Kannattaa myös tarkastaa omat mainos- ja datankeruuasetukset alustoilta ja harkita tarkkaan mitä jakaa, koska Metan toinen keskeinen tulonlähde on data mitä meistä kaikista kerätään. Kannattaa muistaa myös, että toisin kuin yhden hullun yksityisomisteinen äänitorvi X, Meta on kansainvälinen pörssiyhtiö jolla on muitakin osakkeenomistajia kuin Zuckerberg.

Mutta en ole siis itse vielä lähdössä alustoilta, koska en halua luovuttaa tilaani pois ilman kamppailua. Yksittäisen ihmisen poistumisella alustalta ei ole merkitystä, mutta samaan aikaan on varmaa, että jokainen demokratian ja ihmisoikeuksien ääni joka niiltä poistuu, luovuttaa tilansa vastavoimalle. Sen tilan täyttää algoritmien suosimat oikeiston nostot, trollit ja botit. Sitä ei tule korvaamaan kukaan, joka käyttäisi vastaavaa ääntä kuin minä, koska alustat eivät sitä suosi. En missään nimessä halua sitä tilaa niille antaa. Nyt on tärkeämpää säilyttää kaikki mahdollinen tila demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolella ja yrittää vallata alaa mahdollisimman paljon. Vaikka ei itse tuottaisi sisältöä millään alustalla, kaikki jaot, kommentit, tykkäykset ja uudelleen julkaisut ovat tärkeä tuki ja askeleita tilan ottamiseksi. Niillä pidetään olemassa oleva sisältö esillä ja elossa. Kuten jo totesin, somet ovat suurimpien hakukoneiden joukossa ja tietoa pitää olla siellä mistä ihmiset sitä hakevat. Etenkin, kun perinteiset mediat ovat myös koko ajan ahtaammalla.

Ja ennen kuin kukaan tulee kommentoimaan, että onhan niitä parempiakin vaihtoehtoja niin kyllä, niitä on. Olen itsekin niissä myös. Mutta ne ovat vielä pieniä ja niiden käyttäjäkunta painottuu hyvin samoin ajatteleviin ryhmiin. Siinä ei ole mitään vikaa ja on mahtavaa, että niitäkin on, mutta ajatukset ja tieto leviävät niissä vain samoin ajattelevien kesken. Sille on myös tarve, mutta tärkeää on myös että viestit leviävät laajemmin ja pitävät yllä toivoa ja vain kun kurkotamme oman kuplamme ulkopuolelle, voimme yrittää luoda rajat ylittävää keskustelua ja sen kautta muutosta. Muutos ei synny tyhjiössä, mutta ei myöskään kuplissa, jotka eivät kohtaa toisiaan.

Voisin kirjoittaa pidemmältikin algoritmeista, alustojen välisistä eroista, yhtiöistä niiden takana ja siitä miten koko niiden olemassa olon ajan on eri valtioiden ja maanosien välillä ollut eroja niiden toiminnassa ja niin edelleen. Mutta se ei ole nyt tärkeintä. Tärkeintä on taistella tulevaisuuden ja toivon puolesta ja huolehtia, että faktat eivät häviä bittiavaruuteen ja pitää ääntä.