Yleinen – Sivu 3 – Elämää kirjojen keskellä

Teatteriarvio: Äidike

Kevään kolmas teatteri oli ensimmäinen vierailuni Keravalla sijaitsevaan Keski-Uudenmaan teatteriin. Kävimme työpaikkani kulttuurikerhon kanssa katsomassa Marta Barcelón käsikirjoittaman kahden naisen näytelmän Äidike. Näytelmän on ohjannut Lija Fischer ja rooleissa nähdään Sari Havas äitinä ja Sirja Sauros tyttärenä.

Sirja Sauros ja Sari Havas — Kuvat: Keski-Uudenmaan teatteri

Äidike on ns. kevyt draama äidistä ja tämän aikuisesta tyttärestä. Se tutkii heidän välistä suhdettaan ja sitä miten äiti-lapsi suhteesta voi rakentaa kahden aikuisen ihmisen suhteen. Paitsi, että he eivät oikeasti ole äiti ja tytär, ainakaan perinteisellä tavalla.

Koska en ollut itse valitsemassa mitä näytelmää katsomaan mentiin, lähdin mukaan tutustumatta mihinkään ennakkotietoihin. Tämä olikin todella positiivinen yllätys! Näytelmän äiti ja tytär toivat mieleeni Pedro Almodóvarin elokuvien naishahmot, jotka ovat todella samaistuttavia ja koskettavia monella tapaa, mutta pinnan alla (tai usein kyllä ihan avoimesti päälläkin) hieman erikoisia, haavoittuneita ja vinksahtaneita – rakastettavalla tavalla.

Havas ja Sauros saivat tuotua hahmoihin hurmaavaa lämpöä ja heidän väliseen suhteeseen inhimillistä koskettavuutta. Tunnelma ja intensiteetti kantoivat hienosti läpi koko näytelmän, mikä ei aina ole helppoa, kun näyttelijät ovat lavalla lähestulkoon koko näytelmän ajan.

Teatteriarvio: Vampira

Kevään toiseksi teatteriesitykseksi valikoitui vähän sattumalta KOM-teatterissa helmikuussa kantaesityksensä saanut Vampira. Näytelmän käsikirjoitus on Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsialaa ja ohjaus Airaksisen. Rooleissa olivat Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Juho Uusitalo, Alina Tomnikov sekä Vilma Melasniemi, joista kaksi viimeistä esittivät nuorta ja vanhaa Maila Nurmea.

Näytelmä on nimensä mukaisesti Vampiran tarina eli maailman Vampirana tunteman amerikansuomalaisen Maila Nurmen (1922-2008) elämää kertaava teos. Se lähtee liikkeelle Mailan nuoruusvuosista, keskittyy vahvasti Hollywood uraan ja hetkittäin palaa aina Mailan vanhuuteen, missä hän muistelee menestyksen vuosiaan.

Aloitetaan näytelmän lavastuksesta, joka on todella pelkistetty, lähes tyhjä laatikko muutama eri tason kanssa. Tähän laatikkoon sijoitettuna on muutamia pysyvämpiä objekteja, kuten Mailan sohva ja lisäksi siellä käy hetkellisesti muutamia isompia elementtejä. Vaikka ymmärrän mitä tällä on haettu takaa ja miten tyhjyys antaa mahdollisuuden hyödyntää tilaa eri tavoin liikuttelematta lavasteita juurikaan, tuntui se jo hieman liiankin pelkistetyltä. Olisin kaivannut itse visuaalisesti eteeni jotain enemmän. Mielestäni niiden pelkistämisellä hukattiin mahdollisuus tuoda esille Mailan uralle keskeistä aikakautta eli vanhan Hollywoodin murtumista ja television nousua. Myös ns. Vampira-estetiikka loisti myös isolta osin poissaolollaan aivan muutamia yksityskohtia lukuunottamatta.

Kaikki mitä lavalla tapahtui ja näkyi oli vähän liian etäännytettyä. Mailan elämästä ei tämän perusteella saanut kovinkaan koherenttia kuvaa, jos se ei ollut jo ennalta tuttu. Saati siitä tragediasta ja vääryydestä mikä Vampiran hahmon menetys ja myöhemmin vesittyminen imitaatioiden myötä todellisuudessa oli. Lavalla vierailleet halpis-vampirat olivat kyllä hauska elementti. Ehkä toimivin osio näytelmästä oli aivan sen loppu ja miten Mailan todellisuudesta irtautuminen vanhuudessa oli kuvattu.

Tämän negatiivisen vuodatuksen jälkeen on todettava, että näyttelijäntyö oli erittäin hyvää kokonaisuudessaan. Etenkin Vilma Melasniemi vanhana Mailana oli loistava jokaista pienintä liikettä myöten. Kaikkiaan näytelmän rytmitys oli hyvä ja kesti nopeatkin hahmojen vaihdot ilman katkoja.

Tämän katsottuani kävin kyllä heti laittamassa tilaukseen Mailan veljentyttären Sandra Niemen kirjoittaman, päiväkirjoihin perustuvan Mailan elämänkerran Vampira, jonka Like julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten.

Maalaisromantiikan luvattu maa

Maalaisromantiikkaa on julkaistu Suomessa iät ja ajat ja sitä voisi melkeinpä sanoa kansallislajiksemme mitä romantiikkaan tulee. Viime vuosina se on saanut uutta nostetta kotimaisen romanttisen viihteen suosion myötä ja uusia sarjoja on pulpahdellut genreen monilta eri kustantamoilta.

Anneli Kivelän Katajamäki, Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi, Tuuli Kivijoen (eli Anu Patrakan) Lemmenlahti, Anni Niskasen Lehmuslahti, Minna Mikkasen Sydänmaa, Maija Kajannon Kahvila Koivu, Anu Joenpolven Rantakylä sekä ehkäpä tuoreimpana Eevi Iisakkilan Kaunisjärvi. Tässä on vain osa maalaisromanttisista sarjoista, joita viime vuosina on julkaistu.

Tyypillisesti romantiikkaa genrenä on väheksytty ja pidetty ”naisten kirjallisuutena”, jonka kirjalliset arvot ovat jollain tapaa muuta kirjallisuutta heikommat. Tämä ei tietenkään ole totta, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikissa genreissä on heikot lenkkinsä, mutta on virheellistä tehdä yleistyksiä koko genreen. Iso syy leimalle on varmastikin vahva toistuviin trooppeihin nojaaminen, mutta suurempi syy on niiden suuntaus naisyleisölle. Eiväthän kaikki erittäin vahvasti trooppeihin myös nojaavat ”miesten miehille” kirjoittamat rikoskirjatkaan ole tasalaatuista viihdekirjallisuutta.

(Sivuhuomio: romanttisen viihteen salanimien takaa löytyy paljon mieskirjailijoita. Harlequinin ja muiden romantiikkaan erikoistuneiden kustantamojen listoilla on alusta asti ollut useita miehiä salanimien takana ja meillä tunnetummista kirjailijoista esimerkiksi Madeleine Brent oli todellisuudessa Modesty Blaisen luoja Peter O’Donnell ja kotimaisista Elsa Anttilana kirjoitti Susikoira Roin luonut Jorma Kurvinen. Samojen kirjailijoiden teoksiin on suhtauduttu ja suhtaudutaan edelleen aika eri tavoin genrestä ja nimestä riippuen.)

Genren maine on ehkä hitusen parantunut niiden viime vuosien suosion myötä. Suosio on tuonut kirjallisuudelle tuoretta näkyvyyttä, mikä tuntuu kääntäneen hieman yleistä ajattelutapaa. Se ei tietenkään riitä poistamaan historian saatossa kertynyttä taakkaa kokonaan, eikä ehkä ole tarpeellistakaan.

Itse kuitenkin etenkin, usein sarjoina julkaistavaa, maalaisromantiikkaa lukiessa ja genrestä kirjoittaessani haluan peräänkuuluttaa myös kustantamojen vastuuta siitä mitä julkaistaan. Romantiikka on maailmanlaajuisesti kaikkien tuottoisin genre ja Suomessakin sen myynti on vahvoissa kantimissa moniin muihin genreihin verrattuna. Kustantamot ymmärrettävästi haluavat julkaista sitä mistä ihmiset haluavat maksaa, mutta olisi toivottavaa, että julkaistavat kirjat saisivat saman kohtelun julkaisuprosessissa kuin ns. korkeampi kirjallisuus. Harmillisen paljon edelleen julkaistaan teoksia, joita ei ole hiottu loppuun, niiden kustannustoimitus on selvästi kiirehditty ja kirjat ovat päätyneet lukijoiden käsiin vaikka ne selvästi olisivat kaivanneet vielä editoimista.
Jos genreen ei panosteta kirjojen alkujuurilla, miten voidaan odottaa genren maineen nousevan ketjun toisen pään keskuudessa?

Kustantajien lisäksi haluan myös hieman tässä syyttää osaa kanssasomettajistani ja bloggaajista. Jälleen nyt keväällä yhden heikomman romaanin julkaisun jälkeen luin useammasta some-nostosta arvioita, että juonelliset ja kerronnalliset heikkoudet ”kuuluvat genreen” ja että ”eihän nyt tältä genreltä voi odottaa parempaakaan.” Tämä nostaa karvani pystyyn heti, kahdesta syystä.

Ensinnäkin, kuten totesin jo aiemmin, kaikissa genreissä julkaistaan eritasoisia teoksia. Se, että viihteessä heikommat ja huonosti viimeistellyt teokset niputetaan samaan kirjallisesti vahvempien ja korkeatasoisempien kanssa on epäreilua kirjailijoita kohtaan.

Toinen syy taas on se, että jos me lukijoina, arvostelijoina ja kriitikkoina emme vaadi kustantamoilta (ja toki kirjailijoilta myös) parempaa, kuka sen tekee? Ei tavallinen lukija lähde kustantamoon soittelemaan tai viestittelemään, että olipa tämä huonosti editoitu ja oikolukukin oli vähän sinne päin. Ei. Se on meidän tehtävämme, jotka käytämme jo muutenkin ääntämme kentällä. Kaikki tämä koskee tietenkin myös muuta romantiikkaa, mutta meillä Suomessa maaseututarioiden osuus genressä on korostunut.

Älkää siis rakkaat kanssasomettajani ja kaikki muut lukijat pelätkö kritiikin antamista! Tuokaa näitäkin teoksia esille, puuttukaa huomaamiinne kirjallisiin epäkohtiin ja vaatikaa parempaa niin ehkä lopulta saamme maalaisromantiikan (ja romantiikan ylipäätään) nousemaan sinne missä tämän kansallisaarteen arvostuksen kuuluisikin olla.

Teatteriarvio: Berlin Berlin

Kevään ensimmäiseksi teatterikäynniksi osui tällä kertaa Kotkan Kaupunginteatterin uutuus Berlin Berlin. Kotkaan näytelmän on ohjannut vieraileva ohjaaja Iiristiina Varilo ja pääosissa Emmana ja Ludwigina esiintyvät teatterin omat Ella Mustajärvi sekä Mikkomarkus Ahtiainen.

Berlin Berlin näytelmän juliste — Näytelmän virallinen juliste (Kuva: Kotkan Kaupungin Teatteri)

Kyseessä on ranskalaisten Patrick Haudecoeurin ja Gérald Sibleyras’n käsikirjoittama ja kahdella Molièrella palkittu komedia missä kihlapari Emma ja Ludwig ovat päättäneet paeta suljetusta Itä-Berliinistä. He ovat suunnitelleet pakonsa tarkoin, mutta parhaimmatkaan suunnitelmat eivät aina suju toiveiden mukaan, kun ulkopuoliset tekijät aina uteliaista naapureista Stasi-agentteihin tulevat niitä sotkemaan.

Tämä on hyvin dialogivetoinen ja lava-asettelultaan melkein yhden huoneen näytelmä (ensimmäinen puoliaika tapahtuu kokonaan asunnossa ja toinen Stasin toimistossa). Esityksen tempo on nopea ja kokonaisuus pysyi hyvin rytmissä.

Hyvästä rytmityksestä huolimatta, tässä oli ongelmia. Suomalaiselle lavakomedialle on harmillisen yleinen synti ns. näytellä hauskasti silloin, kun komediaa tehdään. Se tekee lavan tapahtumista raskasta katsottavaa, eikä anna hyvälle tekstille tilaa. Kun sitä on lavalla tauotta koko esityksen ajan, tekee se katsomisesta puuduttavaa ja myös katsojaa aliarvioivaa, kun vitsit pitää alleviivata kaikenlaisella venkoilulla ja painimisella.

Näytelmän toinen puoliaika oli ensimmäistä parempi, kuten usein on tarinan tiivistyessä. Tällä kertaa tarinan lisäksi siihen vaikutti lokaation vaihdos ja sen myötä näyttelijöiden pienoinen rauhoittuminen. Antti Leskisen esittämän Kenraali Munzin (heittämällä esityksen vahvin roolityö) tulo näyttämölle korosti entisestään kokonaisuuden kaoottisuutta, sillä hänen läsnäolonsa näyttämöllä ei vaadi ilveilyä ollakseen hauska.

Katsoin otteita näytelmän ranskalaisesta lavataltioinnista ja toivottavasti saamme jossain vaiheessa myös tänne lavalle sen kaltaisen version tästä näytelmästä, missä varsin hauskalle tekstille jää tilaa hengittää.

Taidekritiikistä

Somessa on keskusteltu viime aikoina ahkerasti Kilpailu- ja kuluttajaviraston uusista ohjeistuksista vaikuttajamarkkinointiin liittyen. Menemättä itse ohjeisiin sen syvemmälle, niihin tehdyistä uudistuksista ja niiden ympärillä käydystä keskustelusta (koskien erityisesti kirjasomea) olen huomannut, että ymmärryksessä siitä mitä taidekritiikki on vaikuttaisi olevan aukkoja. Vaikutusta varmasti on sillä, että valtamedioissa taidekritiikit ovat vähentyneet merkittävästi ja keskustelu on siirtynyt paljolti verkkoon.

Aloitetaan perusteista. Kritiikkiä pidetään usein synonyyminä arvioinnille ja arvostelulle. Kritiikki tekstilajina on arviointia, jossa tavoitteena on tutkia tai määritellä kohteena olevan asian, esimerkiksi taideteoksen tai kirjan, arvoa. Kritiikki on siis arvottavaa. Kaikki arvioinnit eivät kuitenkaan ole kritiikkejä. Esimerkiksi jos kirjoittaja esittelee tekstissään teoksen ja antaa sille vaikkapa tähtiluokituksen on tämä yhdenlainen arvio kyllä, mutta ilman aiheen pohdintaa, analyysiä tai tutkintaa se ei ole varsinaisesti kritiikki. Kritiikki voi olla muodoltaan esimerkiksi journalistista, esseetä tai vaikkapa tieteellisempää analyysiä.

Kritiikki on tekstilaji eli kuka tahansa voi kirjoittaa kritiikin. Toki kritiikkiäkin voidaan kritisoida eli kuten kaikessa tekstissä, on niissäkin laatueroja ja hyvä kritiikki vaatii kirjoittajaltaan asiantuntemusta tai vahvaa perehtyneisyyttä kritisoitavaan asiaan jotta kritiikki on ns. onnistunutta tai jotta sillä on jotain todellista annettavaa taidekeskusteluun. Mutta kuka tahansa niin halutessaan voi alkaa harjoittamaan kritiikkien kirjoittamista. Ei ole jotain maagista suurta tahoa, joka tulee ylhäältä antamaan valtuudet kritiikkien tai arvioiden kirjoittamiseen.

Suuri (tai suurin) osa somessa ja blogeista julkaistuista kirja-arvioista ei ole kritiikkejä vaan arvioita ja se on myös aivan yhtä arvokasta palautetta kirjailijoille, kustantajille ja muille lukijoille. Mutta kyllä joukosta löytyy myös kritiikkejä ja kriittistä taidekeskustelua. Erilaisilla digitaalisilla alustoilla keskustelijoina on niin harrastelijoita kuin ammattilaisiakin. On vanhentunut ajatus, että ollakseen ”oikeaa kritiikkiä”, kritiikin pitäisi olla julkaistu valtavirtamediassa, mieluiten Helsingin Sanomissa.

Kritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän niiden perinteisissä medioissa ja niissä esiin pääsee aina vain vähemmän ja vähemmän teoksia. Toki on olemassa pienempiä julkaisuja ja erikoistuneita lehtiä joissa kritiikki elää vahvana, mutta niiden lukijakunta on usein rajallinen. Kritiikkien on siis jo pitkään pitänyt etsiä uusia kanavia ja yhdeksi keskeisimmistä on nousseet blogit sekä eri some-kanavat. Esimerkiksi Suomen arvostelijain liitto ry SARV on määritellyt jäsenkriteereissään, että sen jäsenyyttä voivat hakea ”yli vuoden ajan tiedotusvälineihin tai verkkojulkaisuihin arvosteluja ja/tai kriittistä kulttuuriesseitä kirjoittaneet henkilöt.” Verkkojulkaisu voi olla myös blogi tai muu kirjoittajan oma kanava. Jos Hesarin sivuille pääseminen olisi kriitikon tai arvostelijan edellytys, olisi heitä Suomessa aika vähän ja kriittinen taidekeskustelu aika suppeaa.

Ja miten tämä liittyy siis KKV:n uusiin ohjeisiin. Yksinkertaisesti ne sivuuttavat taidekritiikin ja -keskustelun olemassaolon somessa ja blogeissa ja niputtavat sen vaikuttajamarkkinoinnin kanssa samaan kokonaisuuteen. Ohjeissa on toki monia ongelmallisia ja haastavia kohtia myös vaikuttajamarkkinointia tekevien kannalta sekä näitä julkaisuja eri kanavissa näkevien kannalta, koska kentän selkeyttämisen sijaan ohjeet tekevät vaikeammaksi erottaa maksettu vaikuttajamainonta ja erilaiset muut arviot ja PR:n muodot. Taidealojen kannalta kuitenkin suurin ongelma on juuri muilla alustoihin julkaistuihin kritiikkeihin ja arvioihin vertautuvien sisältöjen niputtuminen kaikenkirjavien mainosten joukkoon.

Toivottavasti KKV tarkentaa ohjeitaan, mutta sitä odotellessa pyritään me kirjallisuuden ystävät ja näitä keskusteluja somessa käyvät pitää kirjasomeyhteisöissä käytävä keskustelu elävänä mainosten varjosta huolimatta.

Alustojen ongelmallisuudesta

Moni miettii nyt Metan alustojen mielekkyyttä ja eettisyyttä viimeisimpien muutosten ja Yhdysvaltojen uuden wannabe-diktaattorin myötä. X:än ovat kaikki järkevät jo jättäneet taakseen, mutta Meta on aivan luonnollisesti monelle hankalampi pala, koska sen alustojen käyttäjiä on enemmän, käyttäjien skaala on laajempi, alustat ovat myös yhteisöjä ja niitä on useampia. Sosiaaliset mediat ovat nykyään myös korvanneet monille perinteisempiä uutismedioita ja ne ovat keskeisiä hakukoneita, joten niiden korvaaminen on hankalaa.

Itse en ole Meta alustoja vielä jättämässä. En halua, mutta ammattini markkinoinnin ja viestinnän asiantuntijana myös osin pakottaa niissä pysymiseen niin kauan, kun ne ovat merkittäviä mainosalustoja ja paikkoja tavoittaa asiakkaat. Se on tavallaan sivuseikka ja tavallaan ei. Vaikka kaikki suomalaiset jättäisivät alustat, se ei hetkauttaisi Metaa mitenkään. Mutta jos kaikki yrityksiltä heille tulevat mainosrahat Suomesta loppuisivat, olisi sillä jo hieman tehoa. Ei paljon koko Euroopan, saati maailman, mittakaavassa, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän kuin yksityishenkilöiden paolla. Ehdottomasti kannustankin kaikkia yrityksiä harkitsemaan tarkkaan sitä missä kanavissa tulevaisuudessa mainostaa. Kannattaa myös tarkastaa omat mainos- ja datankeruuasetukset alustoilta ja harkita tarkkaan mitä jakaa, koska Metan toinen keskeinen tulonlähde on data mitä meistä kaikista kerätään. Kannattaa muistaa myös, että toisin kuin yhden hullun yksityisomisteinen äänitorvi X, Meta on kansainvälinen pörssiyhtiö jolla on muitakin osakkeenomistajia kuin Zuckerberg.

Mutta en ole siis itse vielä lähdössä alustoilta, koska en halua luovuttaa tilaani pois ilman kamppailua. Yksittäisen ihmisen poistumisella alustalta ei ole merkitystä, mutta samaan aikaan on varmaa, että jokainen demokratian ja ihmisoikeuksien ääni joka niiltä poistuu, luovuttaa tilansa vastavoimalle. Sen tilan täyttää algoritmien suosimat oikeiston nostot, trollit ja botit. Sitä ei tule korvaamaan kukaan, joka käyttäisi vastaavaa ääntä kuin minä, koska alustat eivät sitä suosi. En missään nimessä halua sitä tilaa niille antaa. Nyt on tärkeämpää säilyttää kaikki mahdollinen tila demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolella ja yrittää vallata alaa mahdollisimman paljon. Vaikka ei itse tuottaisi sisältöä millään alustalla, kaikki jaot, kommentit, tykkäykset ja uudelleen julkaisut ovat tärkeä tuki ja askeleita tilan ottamiseksi. Niillä pidetään olemassa oleva sisältö esillä ja elossa. Kuten jo totesin, somet ovat suurimpien hakukoneiden joukossa ja tietoa pitää olla siellä mistä ihmiset sitä hakevat. Etenkin, kun perinteiset mediat ovat myös koko ajan ahtaammalla.

Ja ennen kuin kukaan tulee kommentoimaan, että onhan niitä parempiakin vaihtoehtoja niin kyllä, niitä on. Olen itsekin niissä myös. Mutta ne ovat vielä pieniä ja niiden käyttäjäkunta painottuu hyvin samoin ajatteleviin ryhmiin. Siinä ei ole mitään vikaa ja on mahtavaa, että niitäkin on, mutta ajatukset ja tieto leviävät niissä vain samoin ajattelevien kesken. Sille on myös tarve, mutta tärkeää on myös että viestit leviävät laajemmin ja pitävät yllä toivoa ja vain kun kurkotamme oman kuplamme ulkopuolelle, voimme yrittää luoda rajat ylittävää keskustelua ja sen kautta muutosta. Muutos ei synny tyhjiössä, mutta ei myöskään kuplissa, jotka eivät kohtaa toisiaan.

Voisin kirjoittaa pidemmältikin algoritmeista, alustojen välisistä eroista, yhtiöistä niiden takana ja siitä miten koko niiden olemassa olon ajan on eri valtioiden ja maanosien välillä ollut eroja niiden toiminnassa ja niin edelleen. Mutta se ei ole nyt tärkeintä. Tärkeintä on taistella tulevaisuuden ja toivon puolesta ja huolehtia, että faktat eivät häviä bittiavaruuteen ja pitää ääntä.

Katsaus vuoteen 2024

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Uusi vuosi pitää aloittaa tietenkin vanhan vuoden katsauksella.

Luin kaikkiaan 179 kirjaa, mikä on noin 100 kirjaa vähemmän kuin vuotta aiemmin, koska tänä vuonna muu elämä (eli lähinnä talon etsintä, muutto ja työt) vaan söi aikaa ja keskittymistä. Jätin vuoden aikana kesken 14 kirjaa.
Kotimaisia kirjoista oli 86 ja suomenkielisiä (joko alun perin tai käännettynä) 135. Loput 44 olivat englanniksi eli en lukenut yhtään ruotsiksi tai ranskaksi, mikä pitää korjata vuoden 2025 aikana. Fiktioa lukemistani oli 151, tietokirjoja 22 ja runoutta 6. Äänikirjoina kuuntelin 35 ja loput luin joko ihan kirjoina tai e-kirjoina.

Uusimpia kirjoista olivat muutamat esilukemani teokset, joiden julkaisu on tulevaisuudessa ja vanhin oli Dickensiä vuodelta 1837. Kirjoista 114 oli sellaisia, jotka omistan, 52 oli kirjastosta tai suoratoistopalvelusta lainattuja ja 14 oli molempia (eli omistan fyysisen kirjan, mutta kuuntelin sen äänikirjana).

Lukemieni kirjojen tähtijakauma oli seuraava:
En lukenut yhtään 1 tähden kirjaa.
2 tähteä 10 kpl
3 tähteä 48 kpl
4 tähteä 100 kpl
5 tähteä 21 kpl

Keräsin listan vuoden parhaista 5+ tähden kirjoista ja yllättäen, tänä vuonna valinta olikin aika helppo. (Kirjat on listattu satunnaisessa järjestyksessä.)

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Emilia Karjula: Kuningatar Mab
Lindsey Kelk: Love Story
Ashley Poston: The Seven Year Slip
Jukka Viikilä: Hiekkalinnat
Heikki Kännö: Runoilija
Terhi Tarkiainen: Tessa eli kuinka veret seisautetaan
Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto
Suvituulia Taponen: Illuusion särö
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Lisäksi halua antaa erityismaininnan kolmelle mahtavalle kirjasarjalle, joista luin useamman osan vuoden aikana ja pidin kaikista. Nämä kolme ovat Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho -sarja, Anni Niskasen Lehmuslahti-sarja sekä Anne-Maija Aallon Korento-sarja (en ole kyllä tuosta sarjan nimestä ihan varma).

Vuonna 2025 minulla (ja ihanan monella muulla ideastani innostuneella) on edessäni Instagram-haaste #omienkirjojenvuosi eli yritän lukea mahdollisimman paljon kirjoja omasta hyllystä enkä ota vuodelle muita isompia lukuhaasteita. Goodreadsissa tavoitteeni on aiempien vuosien tapaan 200 vaikka tänä vuonna se ei aivan täyttynytkään.

Pari musikaalia syksyn synkkiin iltoihin

Tämä teatterisyksy on ollut harvinaisen monipuolinen omalla kohdallani. Viimeisimpänä olen päässyt kokemaan kaksi hyvin erilaista musikaalia,
Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia Aleksanterin teatterissa sekä Black Rider: The Casting of Magic Bullets Lahden kaupunginteatterissa.

Aloitetaan Black Riderista, koska se on tuoreimpana muistissani.
Kun teoksen takana on kolme sellaista nimeä kuin Robert Wilson, William S. Burroughs ja Tom Waits, voi olettaakin että luvassa on jotain erikoista. Ja erikoista todella saatiin. Teksti perustuu vanhaan faustilaiseen satuun taikaluodeista, mitä on aikojen saatossa varioitu niin kirjallisuudessa, taiteessa kuin oopperoissakin. Lahdessa se viedään käsiohjelman ohjelman mukaan ”päijäthämäläiseen lähimenneisyyteen”, mutta itselleni tuli mieleen nykyaika tai ehkä lähimenneisyys jossain Yhdysvaltojen takamailla, ehkä Appalakkien alueella, missä yhteisöt ovat toisistaan erityksissä ja aseilla ratkaistaan moni ongelma. Tämän enempää en halua tarinaa avata, koska esitys jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa.

Ensinnäkin Waitsin musiikki on todella hieno ja näyttelijät tulkitsevat sitä upeasti. Lauluja ei ole tekijöiden toiveesta käännetty ja näytelmässä sekoitetaan suomea ja englantia muutenkin, mikä vaatii alkuun hieman totuttelua ja siirtymät kielten välillä eivät ole aivan saumattomia, mutta tarinan edetessä siihen pääsee sisään paremmin. On hyvä, että käsiohjelmassa on synopsis mukana, sillä sitä kyllä kaipaa kokeneempikin teatterin ystävä tätä katsoessa.

Visuaalisesti näyttämöllepano on esityksessä upea ja yhdistelee erilaisia elementtejä hienosti. Lahdessa jyrkästi nousevan katsomon ansiosta aika ylhäälläkin istuvana voi tuntea olevansa aivan kosketuksissa lavan tapahtumien kanssa. Lavastus musituttaa monella tapaa oopperoista, mikä sopii tähän kaiken kaikkiaan hyvin oopperamaiseen musikaaliin.

Tämä oli erikoinen, visuaalisesti sekä musiikillisesti upea ja yleisesti ottaen aivan käsittämättömän hämmentävä, mutta hyvällä tavalla. Ihan mahtavaa on tulla teatterissa yllätetyksi jollain aivan erilaisella ja tässä tuli!

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia sen sijaan ei ollut hämmentävä tai yllättävä, mutta oikein kelpo musikaali. Se kertoo neljän eri elämäntilanteissa olevan naisen elämästä yhden vuoden aikana. Jokaisella on elämässä muutosvaihe meneillään, mutta ystävyys kantaa niiden läpi. Monet naiset siis löytänevät tästä tarttumapintaa ja olen kuullut myös muutaman mieskatsojan kokeneen tämän silmiäavaavana. Itse ehkä olisin kaivannut hieman tuoreempaa lähestymiskulmaa esitettyihin haasteisiin tai naiseuduen malleihin, koska niissä oltiin todella tutuilla ja turvallisilla vesillä eikä juuri haastettu katsojaa. Paitsi ehkä niitä miehiä, jotka yleisöön uskaltautuvat.

Neljän naisen ensemble ja heitä säestävät sello ja piano ovat todella toimiva kokonaisuus. Kaikki näyttelijät ovat todella ilmaisuvoimaisia ja taitavia laulajia, mutta lavalla toimivat hienosti yhdenvertaisena joukkona.
Näytelmässä oli lämmin tunnelma, joka välittyi lavalta yleisöön ja tätä oli ilo katsoa.

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2024

Tätä kirjoitettaessa Helsingin Kirjamessuihin on enää alle viikko aikaa eli vuoden parhaat festarit alkavat olla aivan käsillä. Olen itse tänä vuonna siellä paikalla jälleen kaikkina päivinä. Sain messuille somevaikuttaja-passin, mistä iso kiitos Helsingin Kirjamessuille.

Ohjelmassa on tänäkin vuonna vaikka kuinka paljon herkkuja, enkä ole edes vielä ehtinyt perehtymään osastoilla olevaan ohjelmaan. Varsinaisesta messuohjelmasta tein muutaman noston jutuista, jotka erityisesti minua kiinnostivat.

TORSTAI
14:30 Töölö: Iida Turpeisen Elolliset on jo kansainvälinen ilmiö
– Elolliset on upea kirja ja Iida on todella älykäs ja mukava tyyppi, joten luvassa on varmasti kiinnostava keskustelu.
17:30 Senaatintori: Viisikko
– Hannu Väisänen on yksi suosikeistani ja olen todella iloinen, että Anteron tarina on saanut jatkoa Viisikko teoksessa.
18:30 Kallio: Queer ja spekulatiivinen fiktio
– Artemis Kelosaari, Jenny Kangasvuo, Rimma Joonatan Erkko, Eve Lumerto ja Dess Terentjevaa keskustelevat siitä miten sateenkaareva kirjallisuus voi hyötyä fantasian ja scifin tarjoamista mahdollisuuksista.

PERJANTAI
11:00 Arabia: Matka menneisyyteen
– Tuija Lehtinen kertoo uusimmasta teoksestaan, joka on myös kirjailijan 130. teos. Harmillisesti tämän kanssa päällekkäin on yksi kustantajan sivuohjelma, joten en pääse Tuijaa kuulemaan, mutta muuten ehdottomasti suuntaisin tänne.
12:00 Töölönlahti: Kirjasomen trendiraportti
– En harmillisesti ehdi itse tännekään, mutta kirjasomettajana tämä kiinnostaisi aiheena todella paljon. Keskustelemassa Nea Lähdekorpi, Oona Pohjolainen sekä Ulla Lehtinen.
13:00 Arabia: Kultainen peura
– Miina Supisen uutuus Kultainen peura on lukulistallani ja olen nauttinut Supisen aiemmista teoksista paljon. Sen verran paljon kehuja tästä on jo kuulunut, että haluan mielelläni kuulla myös hieman taustoja teokseen ennen sen lukemista.

LAUANTAI
10:30 Töölönlahti: Suloista nostalgiaa!
– Maija Kajanto, Kirsi Pehkonen, Tiia Tiainen ja Kirsi Hietanen ovat Aino-Maria Savolaisen haastateltavana viihdekirjallisuudesta ja siitä mikä niiden tarjoamassa lohdussa ja nostalgiassa oikein meihin lukijoihin vetoaa.
14:00 Vallisaari: Sitruunakevät ja Varastettujen hetkien puutarha
– Viihdekirjallisuudesta voin kuunnella ohjelmaa aivan loputtomasti, joten ehdottomasti haluan kuulla myös tämän Maija Kajannon ja Liina Putkosen haastattelun.
19:00 Lonna: Dionysia
– Aallotar Haapasaaren Dionysia on ollut yksi syksyn positiivisista yllätyksistä mitä uutuuskirjoihin tulee. Harmi, että tämä on haudattu tänne näin myöhäiseen iltaan, mutta aion yrittää sinnitellä tänne asti.

SUNNUNTAI
11:00 Kruununhaka: Feminismiä talouteen
– Ehkä vuoden kiinnostavin tietokirja on vasta ilmestynyt Feminismiä talouteen. Virpi Salmi haastattelee kirjan tekijöitä Hanna Ylöstaloa, Emma Lambergia sekä Inna Perheentupaa.
12:00 Töölönlahti: Fantasian lumo
– Anna Annalan haastateltavana Vehka Kurjenmiekka, S. K. Rostedt ja Elina Pitkäkangas ja aiheena fantasian ja romantasian nousu kirjasomen lempigenreiksi.
14:30 Töölönlahti: Kahvila Koivun synty
– Tietenkin messut pitää päättää myös viihdekirjallisuudella! Satu Sirkiä haastattelee Maija Kajantoa Kahvila Koivu -sarjan äänikirjoista ja kirjailijan kokemuksista äänikirjoihin liittyen.

Toivottavasti näistä vinkeistä on muillekin iloa ja nähdään messuilla!

Rottien pyhimys 360*

Olen ollut hieman muita jäljessä mitä tulee Anneli Kannon Rottien pyhimykseen (2022). Kirja on kummitellut hyllyssäni jo tovin, mutta vasta tänä kesänä sain aikaiseksi tarttua siihen. Se, että kirjaan tuli tartuttua on osin muiden olosuhteiden ansioita.

Olin yhden elokuisen viikonlopun häissä Hämeenlinnassa ja jo etukäteen päätin, että oli olotila millainen tahansa sunnuntaina, ajan kotiin Hattulan kautta. Näin tapahtuikin ja pääsin näkemään Pyhän Ristin kirkon kaikessa komeudessaan. Lämpimästi suosittelen sitä retkikohteena ja erityisesti opastetulle kierrokselle osallistumista. Kirkko ja sen uskomattomat seinämaalaukset ovat kyllä elämys ihan sellaisenaan, mutta erinomainen opastettu kierros tuo kuvat vielä voimakkaammin eloon.

Kirkkovierailun jälkeen kotimatkalla otin heti Rottien pyhimyksen kuunteluun. Luin kirjaa vuorotellen fyysisenä kirjana ja kuuntelin autossa äänikirjaa. Jos kirja ei ole tuttu, se kertoo siis fiktiivisen kuvitelman ajasta jolloin kuvia maalattiin. Hattulaan saapuu maalarimestarit kirkkoa maalaamaan. Heillä on ollut epäonnea ja yksi seurueesta on joutunut jäämää jälkeen sairastamaan. Sitten vielä apupoika rikkoo kätensä ja maalarit tarvitsevat uuden apulaisen. Heille ehdotetaan kylässä hieman outona pidettyä orpoa tyttöä Pelliinaa, joka osaa maalarien kieltä. Työ alkaa sujua, mutta vastoinkäymiset eivät ole ohi.

Instagramiin kirjoitin kirjasta näin: Tämä oli kiinnostava katsaus elämään 1500-luvun Suomessa, pienessä yhteisössä. Kirkko ja sen maalaus toimivat luontevana pohjana tarinalle. Kirja oli todella hauska ja vetävä ja paikoin yllättäväkin. Kerronta oli ehkä hieman epätasaista, mutta se ei niin häirinnyt kun odotin vaan mitä seuraavaksi kirkon seinille syntyy.

Viimeisenä osana tätä Rottien pyhimys 360* kierrosta oli kirjasta tehty musikaalisovitus. Musikaali kantaesitettin Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023 Greta Tuotannon ja Kapsäkin yhteistuotantona ja nyt sama tuotanto oli tuotu Aleksanterin Teatterin lavalle.

Musikaaliversioon juonta oli luonnollisesti typistetty ja hahmoja yhdistelty ja vähennetty, mutta pääjuoni on edelleen sama. Kirja on hauska, mutta musikaali on vielä ehkä astetta komediallisempi. Tarina toimii hyvin sävellettynä ja laulettuna, etenkin kun laulajat olivat oikein hyviä. Pidin paljon myös esityksen yksinkertaisesta, mutta näyttävästä lavastuksesta. Oikein toimia ja viihdyttävä kokonaisuus!