Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Uusi kirjallinen ihastus: Laura Jane Williams

Kiitos kirjapiirimme Samppanjaa ja kirjakarkkeja, löysin uuden kirjailijaihastuksen! Joku oli ehdottanut tulevaksi kirjaksi juuri suomennettua Laura Jane Williamsin Etsintäkuulutus kirjaa ja minä tietenkin kiinnostuin ja haalin heti käsiini kaikki mahdolliset teokset häneltä. Toivottavasti tuo tulee myös valituksi, sillä en malta odottaa, että pääsen juttelemaan kirjasta muiden kanssa!

Romantiikkaan tai women’s fiction genreen uuden kulman löytäminen on vaikeaa tai lähes mahdotonta, mutta Williams onnistuu siinä mielestäni ilahduttavasti. Luen tätä osastoa niin paljon, että innostun ihan hirveästi, kun vastaan tulee jotain hieman uudenlaista ja raikasta.

Ensimmäisenä sain käsiini kirjan The Love Square (2020) ja ahmaisin sen hetkessä. Se kertoo Pennystä, jolla ei ole ollut juurikaan onnea rakkaudessa viime aikoina. Hän on täyttämässä 30 ja yrittää päättää mitä elämältä haluaa. Sitten hän tapaa mahtavan miehen ja kaikki tuntuu klikkaavan. Paitsi että tietenkin juuri silloin elämä heittää häränpyllyä ja he päättävät olla vain ystäviä. Sitten Penny tapaakin jonkun muun. Ja vielä kolmannenkin. Ja elämä mutkistuu entisestään. ⁠
⁠
Rakastin tätä kirjaa ja pystyin todella samaistumaan Pennyn yrityksiin päättää mitä hän elämältään haluaa ja mihin suuntaan sitä ohjata. Pennyllä on vakava sairaus, josta hän on toipumassa, mutta joka yhä vaikuttaa hänen elämäänsä. Pidin myös siitä kuinka seksipositiivinen kirja oli ja kuinka erityyppisiä ihmissuhteita (avoin suhde, fwb tyyppinen kuvio jne.) ja perhemalleja siinä oli. Ja seksipositiivisella tarkoitan seksiin mutkattomasti ja avoimesti suhtautuvaa, en niinkään sitä että sitä kuvattaisiin sivuilla paljon tai tarkasti. (Kuvauksia ei juurikaan ole eli sopii myös niitä kammoksuville!) Kaiken kaikkiaan tämä kirja resonoi minussa tavalla, jolla harvat romanssit onnistuvat.⁠
⁠
⁠Toisena teoksena kirjailijalta luin vasta käännetyn kirjan Etsintäkuulutus (Our Stop, 2019, suom. Laura Liimatainen, 2022 – saatu arvostelukappaleena kustantaja Tammelta) ja siitä kirjoitin myös Instagramin puolelle. Kirja kertoo Nadiasta ja Danielista, jotka matkustavat aamuisin samalla metrolla töihin. Daniel on nähnyt Nadian ja laittaa lehteen etsintäkuulutuksen. Nadia näkee ilmoituksen ja vastaa siihen, mikä aloittaa palstalla käytävän kirjeenvaihdon. Heidän elämänsä sivuavat toistuvasti toisiaan, mutta kohtaavatko he koskaan? ⁠

Kirja on rakennettu vähän samaan tapaan kuin Beth O’Learyn Kimppakämppä tai Uneton Seattlessa elokuva eli seuraamme pääparin eloa erillään ja vähitellen kohti ja taas kauemmas toisistaan.⁠ Daniel oli hahmona kuin täydellinen romanssin sankari: komea, kiltti, romanttinen, puhuu tunteistaan, huolehtii äidistään, on hyvä ystävä ja pistää kuriin kaverit, jotka eivät meinaa muistaa mitä suostumus on. Hänestä ei voi olla pitämättä vaikka onkin melkein liian täydellinen. Nadia taas on hahmona sellainen, mikä selvästi on kirjailijan vahvuus: itsenäinen, älykäs nainen, joka on vikoineen helposti samaistuttava ja josta tietää, että hän pärjäisi ilman sankaria yhtä hyvin kuin prinssinsä kanssa.

Koska suurimman osan kirjasta pääpari etsii toisiaan, kirja isolta osin keskittyy ystävyys- ja perhesuhteisiin sekä deittailuun. Tässä oli monia samoja juttuja, joista pidin The Love Squaressa mitä tulee ihmissuhteisiin ja tyyliin ylipäätään. On uusia ystäviä, vanhojen kanssa välien rakoilua, suhteita joista ei oikein ota selvää, suruja ja iloja. Sen takia luulisin, että tähän voivat ihastua myös ne jotka eivät yleensä romantiikasta niin innostu. Kirja noudattaa hyvin pitkälti romanttisten elokuvien kaavaa, Nora Ephronin kirjoittamien klassikoiden tyyliin.

Kolmantena luin Williamsin tuoreimman One Night With You (2022). Se kertoo Nicistä ja Rubystä, joilla on yhden yön juttu Rubyn viimeisenä ja Nicin ensimmäisenä iltana Lontoossa. Molemmat ovat jättäneet juuri huonon suhteen ja paikallaan polkevan elämän taakseen ja muuttamassa uutta kohti, uuteen kaupunkiin. He löytävät vahvan yhteyden toisiinsa, mutta tilanne ei ole optimaalinen uutta suhdetta ajatellen.

Pakko antaa ensinnäkin iso plussa siitä, että pääparin uudelleen yhdistyminen yhden yön jutun jälkeen tapahtuu sukupuolitaudin takia. Sitä ei kyllä romantiikassa koskaan näe ja ei ole kyllä klamydia se ihan helpoin asia käsitellä romanssin osana. Jälleen tämä on todella seksipositiivinen ja ihmissuhteiden osalta realistinen tarina. Henkilöt vaikuttavat ihmisiltä, eivätkä niinkään romanssin hahmoilta. Tämä ei ollut suosikkini näistä kolmesta, lähinnä koska tämä oli ehkä monista vaiheistaan huolimatta tavallaan ennalta-arvattavin. Silti pidin tästä myös ja siitä, että tapahtumat tuntuivat jälleen sellaisilta että ne olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa tutulleni oikeassa elämässä. Lukuunottamatta ehkä kirjassa mukana olevaa dokumenttiprojektia, mutta muilta osin.

Vaikka näissä kaikissa kirjoissa on onnellinen loppu, vain The Love Square päättyy perinteiseen ”happily ever after” loppuun ja kahdessa muussa oli realistisempi ”happy for now” lopetus mistä itse pidän enemmän. Elämä harvoin menee kuin saduissa ja elämäntilanteet eivät aina osu yhteen vaikka kuinka haluaisi ja se näkyy näissä kirjoissa. Yleisesti ottaen siis jos kaipaat raikasta, hauskaa viihdettä, missä ihmiset ovat oikeiden ihmisen oloisia ja heillä on normaaleiden ihmisten ongelmat ja sotkuisia ihmissuhteita niin kannattaa kokeilla Laura Jane Williamsin kirjoja!
⁠


⁠

Seksin myynnin ja ostamisen moniulotteinen maailma

Seksin myynti ja ostaminen on selvästikin tämän vuoden tietokirjatrendejä sillä on ilmestynyt jo kaksi kotimaista tietokirjaa aiheeseen liittyen. Olen Instagramin puolella kirjoittanut aikaisemminkin seksityöhön ja erotiikka-alaan liittyvistä kirjoista (esim. Kasvi & Ros: Miesseuralainen ja Lotila: Pornotähti Cindy Sun), mutta näihin tämän vuoden uutuuksiin oli pakko tarttua yhdellä kertaa ja kirjoittaa niistä hieman laajemmin.

Seksityö on yhteiskunnallisena aiheena aika kahtiajakautunut. Toinen puoli ajaa vahvasti seksin oston kieltämistä ja toinen puoli taas sitä, että työn asemaa pitäisi parantaa ja sen asemaa pitäisi tuoda lähemmäs muita palveluita. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa laillista, mutta paritus on (aivan syystä ja aiheellisesti) kielletty, mutta lainsäädäntö on sen verran tiukka ja haastavasti muotoiltu, että se ajaa monet itsensä työllistävät sekistyöntekijä hankalaan asemaan ja harmaalle alueelle monella tapaa. En lähde avaamaan tätä moniulotteista asiaa tässä tarkemmin, mutta lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi näistä kirjoista tai vaikkapa Tiia Forsströmin Ammattirakastaja (2019) kirjasta.

Rakkautta rahalla (2022, Atena) on kirjoista tietopainotteisempi. Sen kirjoittanut Paula Tiessalo on seksuaalineuvoja ja -terapeutti sekä terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja ja kirjailija. Kirja keskittyy enemmän seksin ostajiin kuin palveluntarjoajiin ja sitä varten on haastateltu niin ostajia, myyjiä kuin asiantuntijoita sekä hyödynnetty aiempaa kirjallisuutta ja tutkimusta aiheesta. Tekstin sekaan on tiputeltu myös kaunokirjallisempia osioita, joissa naisasiakas kertoo omista kokemuksitaan. Ne tuntuivat melko turhilta ja vaikka niiden sanottiin olevan päiväkirjamerkintöjä, ne olivat tyyliltään niin kaunokirjallisia, että päiväkirjamaisuus ei oikein niistä välittynyt. Kirjan kokonaisuus ei mitenkään niitä olisi tarvinnut tai ne olisi voinut koostaa vaikka yhdeksi luvuksi kirjan loppuun väleihin ripottelun sijaan.

Oma valinta (2022, toimittanut Päivi Ahtiala, Into Kustannus) muistuttaa enemmän elämänkerrallista teosta kuin varsinaista tietokirjaa. Siinä viisi erilaisia seksipalveluita myyvää naista kertoo omilla äänillään kokemuksistaan, työstään, elämästään ja ajatuksiaan alasta. Huomasin somea selatessani monien kirjan lukijoiden jääneen miettimään kenelle kirja oikein on suunnattu ja oma ajatukseni on, että kaikille. Itse koin sen lähinnä dokumentaarisena teoksena alasta ja tavoitteena alan stigmatisoinnin ja mystifioinnin vähentäminen. Kirjan tekstit ovat suoria ja kaunistelemattomia, mutta muutamia asiakastarinoita lukuunottamatta, niissä ei mässäillä tai alaa ei yritetä glorifioida. Asiat kerrotaan asioina.
Muutamien asiakaskertomusten kohdalla jäin miettimään, että ne ovat jo melkein liian spesifejä mitä kuvaukseen tulee, ei siis tapahtumiltaan vaan henkilöiden kuvaukselta, mutta toivottavasti niissä oli totuutta muuteltu riittävästi tunnistamisten välttämiseksi.

Kirjojen toisistaan poikkeavista lähestymistavoista huolimatta, niissä nousi esille paljon samoja asioita työn asemaan liittyen ja siitä kuinka alan asemaa tulisi parantaa. Nämä kaksi kirjaa tavallaan täydentävät toisiaan aika hyvin: toinen keskittyy tietoon ja toinen tuo tiedon todelliseen elämään. Mielenkiintoista on myös se miten feministeiksi identifioituvien jakautuminen asian suhteen ja olikin kiinnostavaa lukea alalla työskentelevien näkökulmasta miksi seksipalveluiden myyminen on feministinen teko. Tähän jakautumiseen voi törmätä myös julkisessa keskustelussa ja itsekin olen sitä huomannut politiikkaa harrastaessani. Tavallaan toivoisin, että se nousisi isomminkin keskusteluun sillä nykyään kaikki seksipalvelut helposti niputetaan ja sivuutetaan julkisessa keskustelussa ja rinnastetaan ihmiskauppaan, minkä kanssa vapaaehtoisella ja eettisellä kaupalla ei ole mitään tekemistä.

Tiedostan, että kansantajuiseksi tietokirjaksi tarkoitettu teos ei noudata samoja sääntöjä kuin tieteellinen julkaisu tai tutkimus, mutta oikeastaan näiden molempien kirjojen kohdalla (tosi hieman eri tavoin) jäin kaipaamaan jotain lähteiden saralta. Rakkautta rahalla hyödyntää lähteitä paljon ja olisin kaivannut itse tekstiin parempia lähdeviitteitä. Tutkija minussa rakastaa lähteitä ja hyppään mielelläni kiinnostavaan asiaan törmätessäni lukemaan alkuperäistä lähdettä, mutta sitä varten tarvitsisi olla selkeät viitteet. Muuten aikaa hakemiseen menee tuhottoman kauan. Lisäksi lähteenä käytettiin paljon ja toistuvasti samoja, pääosin kotimaisia lähteitä ja jäin miettimään, että olisiko kansainvälisesti ollut saatavilla laajemmin aiheesta materiaalia vai onko tutkimuksessa yleisesti ottaen aukkoja paljon. Kotimaista tutkimusta aiheesta on verrattain vähän ja osa siitä alkaa olla jo aika vanhaa, joten täällä ainakin sillä kentällä olisi työtä tehtävänä. Oma valinta taas ei ole muodoltaan niinkään tietokirja vaan enemmän muistelmateos, joten siinä ei lähteitä oletakaan olevan, mutta jäin pohtimaan, että kirjan toimittaja olisi voinut lisätä loppuun jonkinlaisen lukemiston aiheesta kiinnostuneille. Kirja itsessään on sellainen, että sen voisi uskoa houkuttelevan lukijoita melko laaja-alaisesti, joten vinkit esimerkiksi aiheen tietokirjallisuuden pariin olisivat olleet hyvä lisä.

Historiani kirjoina

Pitkästä aikaa täällä taas ja pitkän ajan taakse matkataan tällä kertaa. Viime aikoina on tapahtunut paljon ja käyn tuoreempia kuulumisia läpi joskus lähiaikoina, mutta videolla hypätään takaisin muutaman kymmenen vuoden taakse. Yritin kertoa kasvamisesta ja kouluvuosistani Helsingissä, mutta kirjojen kautta. Video on melko pitkä ja voi olla että siinä ei ole päätä eikä häntää, mutta nauttikaa! 😀

Vuoden 2021 parhaat kirjat

Kuten myös viime vuonna, tein vuoden parhaista kirjoista sekä lukemiseen liittyvistä tilastoistani YouTube-videon. Videolla on pituutta melkein pitkän elokuvan verran, mutta vain kirjoista kiinnostuneet voivat halutessaan hypätä alun tilastojuttelun yli.

Valitsin listalle 21 vuoden aikana vahvasti mieleen jäänyttä lukukokemusta fiktion, runouden ja tietokirjallisuuden piiristä. Isomman kattauksen kirjavinkkejä löytää Instagramista tililtä @iirislovesbooks.

Georgette Heyer, historiallisen romantiikan esiäiti

Englantilaista Georgette Heyeriä (1902-1974) pidetään historiallisen romantiikan esiäideistä ja genren aseman vakiinnuttajana. Hänen tuotantonsa on melko laaja. Hän kirjoitti uransa aikana 40 historiallista, pääosin sijaishallitsijoiden aikaan sijoittuvaa (regency) rakkaustarinaa, 12 salapoliisiromaania sekä novelleja ja muita kirjoituksia.

Heyer antoi elämänsä aikana todella vähän haastatteluita ja nekin vähät uransa alkupuolella. Hänestä tiedetään kuitenkin jonkun verran. Hän oli naimisissa ja vietti miehensä töiden takia paljon aikaa ulkomailla, mutta he palasivat englantiin perustaakseen perheen. Pariskunnalla oli yksi poika.
Heyer ihaili Jane Austenin kirjoituksia ja teki romaaneitaan varten todella paljon taustatyötä, minkä on sanottu myös hänen kirjoissaan näkyvän.

Itse en ollut tutustut hänen tuotantoonsa kuin artikkelien ja tietokirjojen kautta, joten päätin ottaa vahingon takaisin lukemalla kerralla neljä teosta. Kolme niistä oli hänen suomeksi käännettyä varhaisempaa tuotantoaan ja yksi myöhäistä tuotantoa alkuperäiskielellä. Itseasiassa, tuo viimeinen lukemani teos oli julkaistu vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Nämä neljä kirjaa olivat:
Onnen velka (These Old Shades), 1926 (suom. Sirkka Salonen 1981)
Paholainen rakastuu (The Devil’s Cub), 1932 (suom. Sirkka Salonen 1982)
Onnensormus (The Talisman Ring), 1936 (suom. Riitta Immonen 1983)
My Lord John, 1975

Onnen velka kertoo Avonin herttuasta, joka ostaa itselleen kadulta hovipojaksi Léonin. Léonin menneisyys on hämärän peitossa ja pian herttua alkaa epäillä, että siihen liittyy luultavasti isompiakin salaisuuksia ja että Léon taitaakin olla oikeasti Léonie.

Yksi ensimmäisistä asioista joka tekstistä pistää silmään on Léonien käytös. Hänen sanottu olevan 19 vuotias, mutta hahmo vaikuttaa toiminnaltaan ja ilmaisuiltaan paljon nuoremmalta, ehkä 12-13 vuotiaalta eli selvästi lapselta. Se tuo tarinaan lisää epäuskottavuutta sillä regency aikaan Pariisin huonommilla alueilla ja lähes kadulla kasvanut nuori olisi kyllä kokenut ja nähnyt elämää jo paljonkin. Hahmon pitäisi taustansa ja ikänsä puolesta olla tuon ajan kontekstissa selvästi aikuinen.

Kirjan kerronta on todella toiminnan kertomiseen painottuvaa eli kuvausta on todella vähän ja se kuvaus mitä on, on melko yleisellä tasolla. Tekoja ei myöskään avata tai selitellä oikeastaan mitenkään vaan lukijan oletetaan joko ymmärtävän ne kontekstiin perustuen tai hyväksyvän hahmojen valinnat ilman kysymyksiä. Tunteita ei tekstissä myöskään tuoda esiin kuin satunnaisten ilmeiden kuvauksen kautta (esim. ”hän kohotti kulmiaan hämmentyneenä” tai ”hymyili ilahtuneen oloisesti”) eikä hahmojen sisäistä maailmaa avata millään tavalla. Missään vaiheessa emme pääse yhdenkään hahmon pään sisään vaan kaikki on kerrottu ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Henkilöiden motivaatiot jäävät siis sen varaan mitä suppeahko dialogi tuo esille. Yleensä romantiikkaan yhdistetty tunteellisuus siis puuttuu kerronnasta oikeastaan kokonaan.

Paholainen rakastuu on itsenäistä jatkoa Onnen velalle. Se kertoo Léonien ja herttuan pojan Vidalin tarinaa ja vilisee aiemmasta kirjasta tuttuja hahmoja. Markiisi Vidal on yksi Lontoon pahimmista elostelijoista ja monien hyvästä avioliitosta haaveilevien neitojen kohde. Yksi tällaisista neidoista on Maryn sisko, joka on saanut päähänsä karata markiisin rakastajattareksi Pariisiin. Mary saa kuitenkin suunnitelman selville ja menee itse siskonsa sijaan Vidalia tapaamaan. Vidal päätyykin nappaamaan Maryn puoliväkisin matkaansa. Mary ei kuitenkaan ole siskonsa tapainen hupakko vaan koulutettu ja sivistynyt sinisukka, jota markiisi ei voikaan kohdella miten sattuu. Seuraa kissanhännänvetoa ja kommervenkkejä kompromissin löytämiseksi niin pääparin kuin molempien perheiden välillä.

Tyyliltään tämä kirja ei juurikaan eronnut ensimmäisestä, mutta teksti on saanut selvästi syvyyttä lisää ja henkilöiden ajatuksia ja motivaatioita avataan ensimmäistä kirjaa enemmän. Juonen rakennus on myös kehittynyt. Pää- ja sivujuonien kaaret nivoutuvat yhteen sujuvammin ja ne kietoutuvat auki lukijan kannalta sulavammin ja loogisemmin. Näitä kahta ja seuraavaa teosta yhdistää myös tietynlainen moralisointi. Jokainen mahdollinen tilanne moraalisaarnaan tai opetukseen käytetään ja hyvät tavat ja etiketti otettaan erittäin vakavasti.

Kolmas kirja, Onnensormus, on taas kerronnaltaan hyvinkin ensimmäisen kaltainen, mutta juoneltaan hieman yhtenäisempi ja loogisempi. Siinä ranskasta vallankumousta paennut Eustacie on joutumassa serkkunsa kanssa naimisiin vasten tahtoaan ja päättää paeta. Pakomatkalla hän törmää toiseen serkkuunsa, joka on päätynyt salakuljettajaksi tultuaan syyttömänä murhasta syytetyksi. Nämä kolme serkusta ja muutama sivullinen päättävät ratkaista tuon vanhan murhan todellisen syyllisen ja palauttaa miehen kunnian ja oikeuden perintöön.

Kolme ensimmäistä teosta olivat ilmestyneet melko lähellä toisiaan, joten oli kiinnostavaa nähdä millaista kehitystä on tapahtunut niiden ja My Lord Johnin välillä, kun aikaa on kulunut noin 30 vuotta. My Lord John on itseasiassa kirjana hyvinkin erilainen kuin nuo kolme vanhempaa. Ensinnäkin se on alunperin kolmiosaiseksi suunniteltu, mutta jäi kesken kirjailijan kuollessa. Se myös perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin toisin kuin nuo aiemmat täysin fiktiiviset tarinat. Lisäksi sen tapahtumien ajankohta ei ole muiden tapaan sijaishallitsijoiden 1800-luku vaan 1300-luvun keskiaikainen Englanti. Vaikka teos jäi kesken, osa pitää sitä Heyerin parhaana tosin enimmäkseen sen vastaanotto sekä julkaisuajankohtana ja myöhempien lukijoiden keskuudessa on ollut ristiriitainen ja usein melko negatiivinen. Jotenkin tuntuisi kirjailijan laajaa tuotantoa vähättelevältä ajatus, että paras kirja on keskeneräinen, mutta toisaalta se kuvaisi hyvin myös sitä että kirjailija voi kehittyä koko uransa ajan.

Historiallisten viittausten ja faktojen määrä tekstissä on siis aivan toista luokkaa My Lord Johnissa kuin aiemmissa kolmessa kirjassa. Kirjan henkilöistä suurin osa tai mahdollisesti kaikki ovat todellisia historian henkilöitä. Nimen John viittaa Henry IV:nen kolmanteen poikaan, Bedfordin herttua Johniin, joka eli 1389-1435. Koska suunniteltu trilogia jäi kesken ja vain yhteen osaan, ensimmäinen osa kuvaa oikeastaan vain Johnin ja hänen veljiensä lapsuutta ja nuoruusvuosia.

Toisin kuin Heyerin 1800-luvulle sijoittuvat teokset, tämä ei ole romantiikkaa vaan täysverinen historiallinen romaani. Rakenteeltaan ja kerronnaltaan se on melkeinpä enemmän historian kertomusta kuin romaani. Kielellisesti kolmen ensimmäisen vertaaminen tähän viimeiseen on mahdotonta, koska ensimmäiset olivat käännöksiä, eikä niitä siten pysty suoraan vertaamaan toisiinsa. Kerronnallisesti ja ajankuvaltaan ne ovat myös niin erilaiset, että vertaaminen ei olisi mielekästäkään ilman laajempaa otantaa tuotannosta.

Toivottavasti tästä sai jonkinlaisen kuvan Georgette Heyerin tuotannosta ja minulle tämä oli lukijana hauska kokeilu hieman erilaisesta ja syvällisemmästä tavasta tutustua yhteen kirjailijaan.

Luemmeko me vain hyviä kirjoja?

Kirja-somessa törmää säännöllisin väliajoin kommenttiin että siellä esitetyt kritiikit ovat liian positiivisia.

Sosiaalisessa mediassa on ihmisillä taipumusta silotella elämäänsä, mutta onko mahdollista, että silottelemme myös lukukokemuksiamme? Toki internetin laajaan ja osin kasvottomaan joukkoon mahtuu aina niitä, joita on mahdoton miellyttää ja niitä jotka tahallaan trollaavat, mutta on varmasti totta että positiiviset arviot ovat booktubessa, bookstagramissa ja muualla somessa yleisempiä kuin täysin tyrmäävät. 

Syitä tähän on varmasti monia. Osa ei halua antaa tilaa huonona pitämilleen kirjoille ja toisaalta monelle on varmasti hankalampaa luoda sisältöä kehnosta lukukokemuksesta kuin hyvästä. Ja useinhan voi olla myös että luettu ei ole kokemuksena huono vaan ennemmin mitäänsanomaton ja miksi yrittää mitäänsanomattomasta repiä sanottavaa? Toisaalta myös harva meistä kirjojen ja kulttuurin parissa pyörivistä oikeasti haluaa olla toisille ikävä ja somessa myös kirjailijat teosten takana ovat lähempänä kuin vaikkapa lehtikritiikeissä. Uskon, että olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rakentava palaute ja todellisten ongelmien esiin tuominen on kaikin puolin kannatettavaa. Kaikki mielipiteet eivät kuitenkaan ole rakentavia ja haluan uskoa, että useimmat meistä joko tietoisesti tai tiedostamatta noudattavat ajatusta, että jos palautetta ei haluaisi sanoa kasvotusten niin useimmiten ei sitä myöskään halua nettiin kirjoittaa. 

Kirja-some on kuitenkin enemmän kuin vain joukko sisältöjä eri alustoilla – se on yhteisö, johon kuuluu yhtä lailla lukijoita, kirjailijoita ja kustantajia.

Olen lukenut tänä vuonna yhteensä yli 400 erilaista teosta. Olivatko ne kaikki hyviä? No eivät todellakaan. Teinkö niistä kaikista kritiikkejä tai sosiaalisen median sisältöjä? En todellakaan. Miksi ihmeessä valitsisin esille nostettavaksi tuosta määrästä sellaisia teoksia joista en itse pidä, kun vaihtoehtoja todella hyvin uponneista kirjoistakin on paljon. Yleensä pidän ohjenuoranani kahta kysymystä. Ensinnäkin, pidinkö kirjasta itse. Jos pidin niin homma on aika selvä. Jos en pitänyt niin toinen kysymys on, näenkö kirjassa asioita joista monet muut luultavasti pitävät tai sellaista mistä kanssani samoin ajattelevia kannattaisi “varoittaa”. Jos vastaus on kyllä, osaan sen tuoda esille ilman turhaa lyttäämistä.

Uskon vakaasti myös, että satunnainen pettymys on hyvä asia. Harva valitsee tietoisesti toistuvasti itselleen luettavaa, jota veikkaa inhoavansa tai mistä ei usko pitävänsä. Kun tuntee makunsa, käy helposti niin että kaikki lukukokemukset ovat vähintään ihan ok. Huiput jäävät helposti puuttumaan. Some ja mediat tarjoilevat loputtoman määrän ehdotuksia, mutta itse olen huomannut useimmiten tarttuvani minua epäilyttäviin (=turhan vaikealta vaikuttaviin), tuntemattomiin tai omasta maustani poikkeaviin teoksiin kun ne ovat kirjapiirin tai kimppaluvun aiheena. Eli siinäkin muun lukevan yhteisön merkitys on selvästi nähtävillä ja se herättelee poistumaan omalta mukavuusalueelta. Usein tällöinkin tulee todettua että tunnen oman makuni ja välttely on ollut aiheellista, mutta silloin tällöin joku pääsee yllättämään.

Luemmeko me siis lähinnä hyviä kirjoja? Luultavasti ja varmasti myös vaikutamme positiivisemmilta kuin todellisuudessa olemme. Kaikesta huolimatta, yllättävä erinomaisuus tai toisaalta satunnainen pettymys on yhtä lailla lahja. 

Fantasiaa vai ihan vaan fiktiota?

Naisten kirjoittamia tarinoita yhteen kokoava teos esittelee laajan kattauksen fantasioita ja eroottisia novelleja

Fantasiaan, ja siis nyt emme puhu tieteiskirjallisuudesta vaan ihmisten omista intiimeistä kuvitelmista, liittyy tietty ajatus omakohtaisuudesta ja siitä, että se on jotain, mitä henkilö haaveilee kokevansa tai joka herättää hänessä tunteita tai kiihotusta. Moni varmasti fantasioi olevansa joku toinen, mutta kun tuo fantasia kirjoitetaan ylös ja jaetaan yleisölle, missä vaiheessa se muuttuu fantasiasta ihan vain novelliksi?

Hehku – naisten aitoja fantasioita on vuonna 2019 ilmestynyt kokoelma tekstejä, jotka nimensä mukaisesti ovat naisten fantasioita kerättynä yksiin kansiin. Kirjan taustalla on nimimerkkiä Armi Valkia käyttävä seksuaaliterapeutti ja tekstien on kerrottu syntyneen hänen asiakkaidensa toimesta, eräänlaisena terapiamuotona. Tyylilajiltaan suurin osa teksteistä on eroottisia novelleja, mutta joukossa on myös muutama runollisempi teksti ja kirjoitukset vaihtelevat hyvinkin omakohtaiselta vaikuttavista selkeästi kaunokirjalliseen fiktioon.

Oikeiden ihmisten fantasioiden kerääminen ja julkaisu ei ole mikään uusi keksintö vaan juontaa juurensa 1970-luvulle. Nancy Fridayn My Secret Garden oli iso hitti ilmestyessään 1973. Se on kokoelma naisten fantasioista, joita Friday keräsi lehti-ilmoitusten avulla. Kirjaa pidettiin jo heti silloin melko anti-feministisenä ja monien fantasioiden väkivaltaisuutta kritisoitiin, mutta näin myöhemmin luettuna siinä kerrotut naisten tarinat omista kokemuksistaan ja elämäntilanteistaan huokuvat myös tiettyä ajankuvaa naisten vaihtelevan aseman, esiaviollisen seksin paheksunnan ja todella nuorena solmittujen avioliittojen myötä. Teos oli merkittävä myös koska se oli aikanaan ensimmäisiä julkaisuja, joka loi pohjaa aivan uudenlaisille naisten tunnustuksellisille teoksille ja medialle, mikä on yhä vahvasti näkyvissä populaarikulttuurissamme.

Fridayn kirja on myös käännetty nimellä Salainen puutarha. Men in Love, vastaava kokoelma miesten fantasioista ilmestyi 1980 ja niiden välissä ja jälkeen Friday on julkaissut useita muitakin teoksia fantasioista, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista. Suomessa havahduttiin Fridayn kirjan suosioon myös ja 1982 ilmestyi Leena Larjangon ja Ilse Raunion toimittama Ruusuraportti johon on kerätty suomalaisten naisten fantasioita. Se on kuitenkin paljon kesympi ja yksipuolisempi kuin esikuvansa eikä ihan tavoita samaa tunnelmaa.

Nimensä mukaisesti Hehkun tarinat ovat naisten kirjoittamia ja toki kun ottaa huomioon kirjan lähtökohdan eli yhden terapeutin asiakaskunnan, on ymmärrettävää että teemoissa on tiettyä toistuvuutta ja samankaltaisuutta. Vaihtelun puute tekee kirjasta kuitenkin myös hieman tasapaksun luettavan. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavia tekstejä myös muiden kuin itsensä naiseksi identifioivien näkökulmasta, jolloin ehkä niiden välillä olisi nähtävillä voimakkaampi kontrasti.  

Kirjasta ei selviä onko toimittaja kokoamisen lisäksi myös editoinut tekstejä, mutta paikoin kokonaisuus olisi kaivannut hiomista. Lyhyt tekstimuoto on usein haastava ja näistä kirjoituksista monet olivat todella lyhyitä, vain muutaman pienen sivun mittaisia. Fantasia lisää siihen vielä haastetta sillä se on usein jotain todella henkilökohtaista ja sen avaaminen niin että lukija tavoittaa myös sen tarkoituksen ja tunnelman sekä siihen mahdollisesti kohdistuvan tunnelatauksen on vaikeaa ja osassa teksteistä se jäikin hieman kadoksiin. Osa teksteistä taas on selvästi henkilökohtaisen fantasian sijaan eroottisia novelleja, jotka sijoittuvat sellaiseen aikaan tai paikkaan, että se etäännyttää lukijan omakohtaisuuden odotuksesta.

Teoksessa on tekstejä todella paljon, 36 kappaletta, joten niihin olisi kaivannut hieman jonkinlaista jaottelua tai teemoittelua. Osassa on myös aiheita ja tilanteita, jotka voivat olla joillekin ahdistavia, kuten pettämistä ja lievää väkivaltaa, ja jaottelu auttaisi lukijaa halutessaan välttämään tietyt teemat. Kun aiheet ovat näin intiimejä, olisi se vielä tärkeämpää kuin novellikokoelmissa tai antologioissa yleensä. Teos on luokiteltu seksologian piiriin tietokirjaksi, mutta kyllä tämä enemmän kuitenkin fiktion puolelle taipuu lähtökohdistaan huolimatta. Ehkä jonain päivänä vielä saamme Salaisen puutarhan ja Ruusuraportin tälle vuosituhannelle päivitetyn seuraajan. 

Karu planeetta

Kirjoitin maaliskuussa Instagramiin pitkän päivityksen Outi Mäkisen kirjasta Karu planeetta – Kirja rakkauden kaipuusta. Se oli niin pitkä, että vaikka pilkoin sen kommentteihin, jouduin silti editoimaan alkuperäisestä pois jonkun verran. Uudempaa materiaalia odotellessa ajattelin aloittaa julkaisut jakamalla tuosta kirjoituksesta sen laajemman version.
—


Outi Mäkisen kirjan Karu planeetta – Kirja rakkauden kaipuusta (2021) teoksen aihe on sellainen mistä kirjoitetaan vähän ja johon voin hyvin samaistua. Tämä todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teos kertoo Mäkisen omista kokemuksista ja meinasin ensin kirjoittaa arvion, mutta @enemmankirjoja sekä @sivutiella kirjoittivat jo Instagramissa erittäin hyvät arviot jos sellaista kaipaa. Minä päätin pelkän arvioinnin sijaan kirjoittaa omista kokemuksistani aihepiirin liittyen. Tästä tulikin paljon henkilökohtaisempi kuin olin suunnitellut, mutta kuten sanottu, aiheesta puhutaan liian vähän joten tässä yksi näkökulma lisää. (Äiti tosin saattaa saada slaagin jos käy lukemassa tämän.)

Olen 33 vuotias (34 nyt kun tätä tänne blogiin editoin) ja ollut aina “virallisesti” sinkku. Se ei ole ollut minulle koskaan mikään kirosana kuten joillekin vaan se vain sattuu olemaan minulle se normaali olomuoto. Ehkä koska minulla on aina ollut elämässäni, lapsesta asti malleja naisista jotka elävät itsenäisesti, ainakin ulospäin hyvin täyttä ja monipuolista elämää en ole ajatellut koskaan että parisuhde olisi jokin ensisijaisen pyrkimyksen kohde. Se on vain vaihtoehtoinen olomuoto. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö olisi kaivannut syvempää suhdetta tai rakkautta. Meillä ei myöskään koskaan ole esimerkiksi kotona kyselty minkään sulhasten tai lastenlasten perään, mistä olen todella kiitollinen vanhemmilleni.

Minulla ei ole kokemusta masennuksesta tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyvästä traumasta, joten niihin en osannut kirjassa samaistua, mutta sen sijaan Mäkisen kuvauksen erilaisuuden tunteesta lapsena tai nuorena kyllä on tuttu. Olin aina selvästi muita pidempi eli erotuin fyysisesti joukosta, halusin tai en. Erotuin myös varmasti koska olin hyvä koulussa ja kiinnostunut usein enemmän kirjoista ja bändeistä kuin koulun sosiaalisesta hierarkiasta (jotkut asiat eivät ole muuttuneet vieläkään).  Ihastun helposti ja usein enkä todellakaan ole ujo, mutta lämpeän uusille ihmisille hitaasti, niin on ollut aina.

Häilyvät suhteet ovat kirjassakin esillä ja omasta kokemuksesta tiedän että ne voivat olla paitsi hämmentäviä, myös todella energiaa syöviä. On todella raskasta jos ei tiedä missä mennään ja etenkin jos toinen ei osaa päättää mitä haluaa. Se mikä minua kuitenkin erityisesti on turhauttanut viime aikoina deittailussa (etenkin netti-/appideittailussa) on sen kaksijakoinen luonne, jossa en tunne kuuluvani oikeen kumpaankaan ryhmään. Ehkä se liittyy ikään, mutta toinen ääripää on se joka hakee vain seksiä ja toinen taas pitää heti kuulustelun tulevaisuuden suunnitelmista, lasten hankinnasta ja urakehityksestä nähdäkseen onko potentiaalinen suhde panostamisen arvoinen. Ei, en ole tehnyt päätöstä lasten hankinnasta vielä vaikka olen yli 30. Ei, en tiedä missä haluan olla viiden vuoden kuluttua. Ei, en osaa sanoa millaisia urasuunnitelmia minulla on – kunhan olisi edes tasaisesti jotain töitä. Ja ei, en halua pelkästään seksiä ventovieraiden kanssa. Haluaisin tutustua uusiin kiinnostaviin ihmisiin, viettää aikaa, tehdä asioita ja jos jotain siitä kehittyy niin kiva. Jos ei kehity niin sekin on ok ja parhaassa tapauksessa olen saanut uuden ystävän. Ehkä tähänkin tulisi muutosta jos parisuhteita ei ajateltaisi niin perinteisen heteronormatiivisen mallin kautta. Parisuhde, sen puute tai muoto pitäisi ehdottomasti olla samalla lailla asia jota ei aleta keskustelukumppanilta tenttaamaan kuin lasten hankinta tai mahdollinen raskaus, jollei tämä tuo sitä itse esille. Samoin lause “miksi sä olet vielä sinkku?” pitäisi kieltää lailla.

Sairastuin parikymppisenä lupukseen ja olin välillä fyysisesti todella huonossa kunnossa. Edelleen saan välillä hankalampia jaksoja sairauden kanssa ja tiedän että sairaus on muuttanut suhtautumistani myös tapailuun. Sen myötä ensimmäiseksi hävisi kokonaan ajatukset siitä mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni tai miellyttääkö se mahdollisia kumppaneita. Pääasia että kroppa toimii ja tunnen oloni hyväksi, muu ei kiinnosta. Toisaalta se myös vei mukanaan tietyn huolettomuuden. En nykyään lähtisi koskaan suunnittelematta vaikkapa baarista uuden tuttavuuden mukaan ihan vain koska jos jätän säännölliset ateriat ja lääkkeet välistä, alkaa kroppa hajoamaan ja humalaiset yhden illan jutut ei ole yleensä optimaalinen valinta ihmiselle joka ei voi käyttää hormonaalista ehkäisyä. Ne kokemukset eivät ole sen vaivan arvoista. Toisaalta se on tehnyt tapailusta helpompaakin. Tunnistan nopeasti mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei, enkä yritä pitkittää epämääräiseltä tai nihkeältä tuntuvia tilanteita tai tuttavuuksia vain nähdäkseni tuleeko niistä jotain. 

Kirjassa mainitaan häpeä rakkaudettomuudesta. Se on minulle ehkä hieman haastava asia. En nimittäin muista koskaan tunteneeni häpeää siitä että olen sinkku tai etten ole ollut “vakiintuneessa parisuhteessa”. Kateutta kyllä, ainakin niinä muutamina kesinä kun äkkiä kaikki tuntuivat viettävän häitä. Tosin silloinkin totesin, että voihan sitä juhlia vain itseäänkin enkä ole koskaan oikeasti halunnut häitä, joten kyse oli enemmän siitä että ne olivat toistuva muistutus siitä että elän yksin. Koko tässä asiassa ei ole mitään häpeän aihetta vaikka ymmärrän kyllä miksi monista varmasti tuntuu siltä. Yksinäisyys on toinen asia mistä kirjassa puhutaan paljon, mutta itse en yhdistä sitä rakkaudettomuuteen. Minulla on perhe ja ystäviä joiden kanssa olla, joten en koskaan ole yksin jos en halua olla. Ymmärrän että yksinäisyyttä rakkauden yhteydessä ajatellaan eri tavoin kuin yksinäisyyttä ylipäätään, mutta en itse näe niissä juuri eroa. Yksinäisyys on laajempi yhteiskunnallinen ongelma ja voi koskea kaikkia eri ikäluokkia ja niin parisuhteessa olevia, joskus olleita, sinkkuja kuin kaikkia muitakin enkä mene siihen tässä sen syvemmälle.

Kirjassa oli lause, että yksinäisyyden ja rakkauden kaipuun kokemuksesta että “se on paikka johon, ei olis halunnut joutua ja josta haluaa päästä pois”. Itse en ehkä olisi halunnut joutua tähän, mutta en myöskään halua millä ehdoilla tahansa siitä pois. En koe että onnellisuuteni olisi toisesta ihmisestä kiinni ja mielummin elän omanlaistani elämää itsenäisesti. Mäkinen toteaa kirjassa, että rakkauden kaipuussa on ainakin osittain kyse kokemusten jakamisen kaipuusta ja sen ajatuksen tunnistan kyllä. Ja uskoni romanttiseen rakkauteen ei ole myöskään koskaan huojunut – tuskin lukisin sellaista määrää romantiikkaa jos olisi. Ehkä minulla on kirjassakin mainittu “sinkkutauti” eli että olen liian tottunut sinkkuuteeni ja luonut sellaisen elämän sinkkuuteni ympärille missä olen tyytyväinen, mutta mitä sitten? En silti koe olevani kyynistynyt tai tyytynyt vallitsevaan tilaan, tiedän vain mitä haluan ja etenkin mitä en halua. Enkä missään nimessä halua ikinä yhtään kissaa.


Tervetuloa!

Tämä blogi pitää sisällään kaiken sen mikä ei taivu @iirislovesbooks Instagramin merkkimääriin.

Aina ei kaikki mahdu 2000 merkkiin ja kaikkea ei ehkä voi Instagramissa edes sanoa, joten kaipasin alustaa joka joustaa niin ettei minun tarvitse välttämättä editoida. Tämä on se.

En lupaa säännöllisiä julkaisuita, mutta pyrin tuomaan tänne kattauksen hieman pidempiä kirja-arvosteluja, toivottavasti arvioita myös muista kulttuurielämyksistä ja ihan ajatuksiani työelämästä, opiskeluista ja muusta mikä omaa elämääni koskettaa hieman laajemmalla otteella. Muualla -välilehdeltä löytyy muualla julkaistuja tekstejäni ja videoita.

Tervetuloa siis mukaan seuraamaan ja otan mielelläni ajatuksia vastaan, jos
sisällön tai muun suhteen on toiveita!

-Iiris