Kesäteatteri x2

(Artikkelikuva yllä: Pinokkio, Ryhmäteatteri)

Olin saanut kaksi kutsua kesäteatteriin (ei mainostarkoituksessa toisen päivätyön kautta ja toisen sukulaiselta) ja tietenkin ne osuivat samalle viikolle. Molemmat sattuivat myös olemaan ennakkonäytöksiä.

Ensimmäisenä kävin katsomassa Keski-Uudenmaan Teatterin Suurenmoista!, jota esitetään Tuusulassa Krapin kesäteatterissa. Katsomamme näytös oli esityksen aivan ensimmäinen esitys yleisön edessä. Suurenmoista! on Florence elokuvastakin tuttu Florence Foster Jenkinsin tositarinaan perustuva musiikkifarssi. Näytelmän käsikirjoitus on Peter Quilterin ja Tuusulaan sen oli ohjannut Lija Fischer.

Jos Florence ei ole tuttu, kyse on siis New Yorkissa vaikuttaneesta seurapiirirouvasta, jonka laulajan ura oli huipussaan 1920-1940 luvuilla. Florence oli tuolloin seitsemänkymppinen ja hänellä oli tukenaan aviomiehensä St. Clair Bayfield. Florence nousi kuuluisaksi, koska hän ei osannut laulaa ollenkaan, mutta se ei estänyt häntä luomasta uraa laulajana tai levyttämästä. Florencen tarina on aivan huikea ja on oikeastaan aika kammottavaa, että se on typistetty tällaiseksi tyhjänpäiväiseksi tekstiksi näyttämölle.

Mutta jätetään käsikirjoitus sikseen ja keskitytään vain tähän toteutukseen.
Aloitetaan positiivisista asioista, joita on oikeastaan vain kaksi. Tuomas Korkia-Aho oli erittäin kelvollinen Florencen pianistina ja yllättävän hyvä laulaja. Myös Sanna Stellan sivuroolissa Florencen ystävättärenä oli oivallinen. Voi olla, että muutkin roolisuoritukset vielä kohenevat kunhan näytelmä saa muutaman esityskerran alleen ja rytmitys alkaa rullata.

Eniten minulle näytelmässä tökki aivan käsittämättömät ja kokonaisuuteen sopimattomat musiikkivalinnat (eli Florencen konserttikappaleita lukuunottamatta kaikki), todella ankea lavastus (kesäteatterilla on aina rajoitteensa, mutta viime vuotiseen verrattuna tämä oli todella valju vaikka olisi pitänyt olla New Yorkin 40-luvun luksusta) sekä Reeta Vestmanin esittämät sivuhahmot, joiden olisi pitänyt olla varmasti jonkinlainen välikevennys, mutta olivat vain vaivaannuttavia.

Suurenmoista! (Kuva: Keski-Uudenmaan Teatteri)


Jos haluatte nähdä tänä kesänä hyvää kesäteatteria niin suunnatkaa Tuusulan sijaan Suomenlinnaan. Suomenlinnan kesäteatterissa on tänä vuonna Ryhmäteatterin esitys Pinokkio. Näytelmä perustuu Carlo Collodin tekstiin, sen on sovittanut ja ohjannut Juha Kukkonen ja dramaturgina Elina Snicker. Esitys mukailee tuttua Pinokkion tarinaa melko uskollisesti, mutta se on sijoitettu jonkinlaiseen dystooppiseen jakautuneeseen tulevaisuuden maailmaan missä rikkaat elävät sähköaitojen takana ja niiden ulkopuolella muu maailma kärsii. Pinokkion matkalla nukesta oikeaksi pojaksi on kaikenlaisia houkutuksia, huijareita ja seikkailuja, joissa omatunnon ääni yrittää häntä ohjata. Tällä Pinokkiolla oli omatuntonaan Satu Sirkka.

Tämä oli aivan loistava sovitus tutusta sadusta, johon oli hienosti saatu tuotua mukaan niin huumoria kuin nykypäivän uhkakuvia. Koko ensemble tekee lavalla aivan loistavaa työtä, mutta erityisesti Mikko Kauppilan työ Pinokkiona on aivan upeaa katseltavaa. Mitä loistavin fyysinen ja koskettava taidonnäyte. Lämmin suositus Suomenlinnan Pinokkiolle!

Pari musikaalia syksyn synkkiin iltoihin

Tämä teatterisyksy on ollut harvinaisen monipuolinen omalla kohdallani. Viimeisimpänä olen päässyt kokemaan kaksi hyvin erilaista musikaalia,
Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia Aleksanterin teatterissa sekä Black Rider: The Casting of Magic Bullets Lahden kaupunginteatterissa.

Aloitetaan Black Riderista, koska se on tuoreimpana muistissani.
Kun teoksen takana on kolme sellaista nimeä kuin Robert Wilson, William S. Burroughs ja Tom Waits, voi olettaakin että luvassa on jotain erikoista. Ja erikoista todella saatiin. Teksti perustuu vanhaan faustilaiseen satuun taikaluodeista, mitä on aikojen saatossa varioitu niin kirjallisuudessa, taiteessa kuin oopperoissakin. Lahdessa se viedään käsiohjelman ohjelman mukaan ”päijäthämäläiseen lähimenneisyyteen”, mutta itselleni tuli mieleen nykyaika tai ehkä lähimenneisyys jossain Yhdysvaltojen takamailla, ehkä Appalakkien alueella, missä yhteisöt ovat toisistaan erityksissä ja aseilla ratkaistaan moni ongelma. Tämän enempää en halua tarinaa avata, koska esitys jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa.

Ensinnäkin Waitsin musiikki on todella hieno ja näyttelijät tulkitsevat sitä upeasti. Lauluja ei ole tekijöiden toiveesta käännetty ja näytelmässä sekoitetaan suomea ja englantia muutenkin, mikä vaatii alkuun hieman totuttelua ja siirtymät kielten välillä eivät ole aivan saumattomia, mutta tarinan edetessä siihen pääsee sisään paremmin. On hyvä, että käsiohjelmassa on synopsis mukana, sillä sitä kyllä kaipaa kokeneempikin teatterin ystävä tätä katsoessa.

Visuaalisesti näyttämöllepano on esityksessä upea ja yhdistelee erilaisia elementtejä hienosti. Lahdessa jyrkästi nousevan katsomon ansiosta aika ylhäälläkin istuvana voi tuntea olevansa aivan kosketuksissa lavan tapahtumien kanssa. Lavastus musituttaa monella tapaa oopperoista, mikä sopii tähän kaiken kaikkiaan hyvin oopperamaiseen musikaaliin.

Tämä oli erikoinen, visuaalisesti sekä musiikillisesti upea ja yleisesti ottaen aivan käsittämättömän hämmentävä, mutta hyvällä tavalla. Ihan mahtavaa on tulla teatterissa yllätetyksi jollain aivan erilaisella ja tässä tuli!

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia sen sijaan ei ollut hämmentävä tai yllättävä, mutta oikein kelpo musikaali. Se kertoo neljän eri elämäntilanteissa olevan naisen elämästä yhden vuoden aikana. Jokaisella on elämässä muutosvaihe meneillään, mutta ystävyys kantaa niiden läpi. Monet naiset siis löytänevät tästä tarttumapintaa ja olen kuullut myös muutaman mieskatsojan kokeneen tämän silmiäavaavana. Itse ehkä olisin kaivannut hieman tuoreempaa lähestymiskulmaa esitettyihin haasteisiin tai naiseuduen malleihin, koska niissä oltiin todella tutuilla ja turvallisilla vesillä eikä juuri haastettu katsojaa. Paitsi ehkä niitä miehiä, jotka yleisöön uskaltautuvat.

Neljän naisen ensemble ja heitä säestävät sello ja piano ovat todella toimiva kokonaisuus. Kaikki näyttelijät ovat todella ilmaisuvoimaisia ja taitavia laulajia, mutta lavalla toimivat hienosti yhdenvertaisena joukkona.
Näytelmässä oli lämmin tunnelma, joka välittyi lavalta yleisöön ja tätä oli ilo katsoa.


Rottien pyhimys 360*

Olen ollut hieman muita jäljessä mitä tulee Anneli Kannon Rottien pyhimykseen (2022). Kirja on kummitellut hyllyssäni jo tovin, mutta vasta tänä kesänä sain aikaiseksi tarttua siihen. Se, että kirjaan tuli tartuttua on osin muiden olosuhteiden ansioita.

Olin yhden elokuisen viikonlopun häissä Hämeenlinnassa ja jo etukäteen päätin, että oli olotila millainen tahansa sunnuntaina, ajan kotiin Hattulan kautta. Näin tapahtuikin ja pääsin näkemään Pyhän Ristin kirkon kaikessa komeudessaan. Lämpimästi suosittelen sitä retkikohteena ja erityisesti opastetulle kierrokselle osallistumista. Kirkko ja sen uskomattomat seinämaalaukset ovat kyllä elämys ihan sellaisenaan, mutta erinomainen opastettu kierros tuo kuvat vielä voimakkaammin eloon.

Kirkkovierailun jälkeen kotimatkalla otin heti Rottien pyhimyksen kuunteluun. Luin kirjaa vuorotellen fyysisenä kirjana ja kuuntelin autossa äänikirjaa. Jos kirja ei ole tuttu, se kertoo siis fiktiivisen kuvitelman ajasta jolloin kuvia maalattiin. Hattulaan saapuu maalarimestarit kirkkoa maalaamaan. Heillä on ollut epäonnea ja yksi seurueesta on joutunut jäämää jälkeen sairastamaan. Sitten vielä apupoika rikkoo kätensä ja maalarit tarvitsevat uuden apulaisen. Heille ehdotetaan kylässä hieman outona pidettyä orpoa tyttöä Pelliinaa, joka osaa maalarien kieltä. Työ alkaa sujua, mutta vastoinkäymiset eivät ole ohi.

Instagramiin kirjoitin kirjasta näin: Tämä oli kiinnostava katsaus elämään 1500-luvun Suomessa, pienessä yhteisössä. Kirkko ja sen maalaus toimivat luontevana pohjana tarinalle. Kirja oli todella hauska ja vetävä ja paikoin yllättäväkin. Kerronta oli ehkä hieman epätasaista, mutta se ei niin häirinnyt kun odotin vaan mitä seuraavaksi kirkon seinille syntyy.

Viimeisenä osana tätä Rottien pyhimys 360* kierrosta oli kirjasta tehty musikaalisovitus. Musikaali kantaesitettin Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023 Greta Tuotannon ja Kapsäkin yhteistuotantona ja nyt sama tuotanto oli tuotu Aleksanterin Teatterin lavalle.

Musikaaliversioon juonta oli luonnollisesti typistetty ja hahmoja yhdistelty ja vähennetty, mutta pääjuoni on edelleen sama. Kirja on hauska, mutta musikaali on vielä ehkä astetta komediallisempi. Tarina toimii hyvin sävellettynä ja laulettuna, etenkin kun laulajat olivat oikein hyviä. Pidin paljon myös esityksen yksinkertaisesta, mutta näyttävästä lavastuksesta. Oikein toimia ja viihdyttävä kokonaisuus!

Kotkan kaupunginteatterin syksystä

Teatterin osalta syksyni alkoi kahdella Kotkan kaupunginteatterin ensi-illalla.

7.9.2024 Naapuri-lavalla ensi-iltansa sai Edward Albeenin Kuka pelkää Virginia Woolfia? Anna Viitalan ohjaamana. Tekstin oli suomentanut Reita Lounatvuori. Näytelmän vanhempana avioparina nähtiin teatterin omat Anne Niilola (Martha) ja Jarkko Sarjanen (George). Nuorena parina taas nähtiin nuoret vierailijat Veera Anttila (Honey) ja Akseli Ilvesniemi (Nick).

Näytelmän teksti on varmasti monille tutuin elokuvana, myös minulle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin näyttämöllä version siitä. Näytelmä sijoittuu yhteen iltaan, tai oikeastaan yöhön, kun kaksi pariskuntaa tapaa toisen kotona yliopistolla järjestettyjen juhlien jälkeen. Pariskunnat ovat juuri vasta tavanneet ja tutustuvat vasta toisiinsa. Tutustuminen lähtee kuitenkin nopeasti paljon syvempiin vesiin kuin vain perus small-talkiin.

Teksti on koskettava ja voimakas parisuhteen kuvaus, jossa revitään todella monenlaisia haavoja auki. Intensiivisyydessään tämä ei ole helpoin näytelmä tuoda uskottavasti lavalle. Esityksessä oli ensi-illassa vielä ehkä pientä kankeutta havaittavissa ja näytelmän paikoin todella nopeatempoinen dialogi vielä haki rytmiään, mutta kokonaisuutena homma toimi ihan hyvin. Etenkin näytelmän nuoret olivat todella hyviä ja luontevia. He toivat koko hommaan sellaista eloa, mitä ei luultavasti olisi kokonaisuuteen saatu vain teatterin vakiokaluston voimin.

Pienistä puutteista huolimatta tämä sain minut lopussa itkemään harvinaisen paljon. Vaikka helposti itkenkin milloin mitäkin niin harvoin kovinkaan vuolaasti, mutta jokin tässä onnistui tökkäämään johonkin sopivaan hermoon. Tosin olin kyllä katsomon ainoa kyynelehtijä, joten todennäköisesti jonain toisena hetkenä vaikutus olisi ollut hieman laimeampi.

21.9.2024 ensi-iltaan suurelle näyttämölle tuli ”elämää suurempi musikaali” Big Fish – kalajuttuja. Musikaalin käsikirjoitus on John Augustin (suomennos Paavo Leppäkoski) ja musiikki on Andrew Lippan käsialaa. Ohjauksesta vastasi Miko Jaakkola. Keskeisimmissä rooleissa Edward Bloomina Antti Leskinen sekä Juho Markkanen, Will Bloomina Kalle Kurikkala, Sandra Bloomin rooleissa Marika Huomolin sekä Lise Holmberg ja Josephine Bloomina Ella Mustajärvi. Näyttämöllä rooleissa oli pääasiassa siis teatterin omaa väkeä, vierailijoina ainoastaan lapsinäyttelijät sekä ensemble.

Big Fish on elokuvasta muokattu näyttämölle musikaaliksi. Se kuljettaa katsojat läpi Edward Bloomin seikkailujen. Hänen poikansa Will toivoisi, että isä jättäisi tarinat taakseen ja kertoisi hänelle todellisesta itsestään, mutta mikä sitten on totta ja mikä ei? Edward on aina halunnut elämässään vain ratkaista ongelmat rauhanomaisesti eikä ole kieltäytynyt koskaan seikkailuista. Hänen tarinoissaan on pientä kalajuttujen makua, mutta mitä elämä olisi ilman kirkkaita värejä. Tämä on kertomus paitsi elämää suuremmasta rakkaudesta, myös isän ja pojan suhteesta haasteineen.

Menin hieman pelonsekaisin tuntein katsomaan tätä, sillä Big Fish on yksi suosikkielokuviani. Musikaali on tietenkin aivan elokuvasta erillinen eläin, mutta yllättävänkin hyvin se tavoittaa elokuvan hengen. Kotkassa on useita hyvin ilmaisuvoimaisia laulajia ja etenkin Juho Markkanen oli aiemmasta petrannut laulua (ja vähän kyllä näyttelemistäkin) todella hienosti.

Lavastus oli hienosti toteutettu screenin, verhojen ja melko kevyiden lavasteiden avulla. Etenkin syvyyttä oli hyödynnetty upeasti. Hetkittäin kaipasin elokuvasta tuttua yltäkylläistä, ylisaturoitunutta värimaailmaa, mutta yleisesti ottaen kokonaisuus oli todella onnistunut.

Blogin kuvat: Kotkan kaupunginteatteri