Kesä 2026 tarjoili minulle kaksi varsin toimivaa kesäteatteriesitystä.
Ensimmäisen niistä näin jo aivan kesäkuun alussa, kun pääsin päivätyöni puitteissa katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin kesäteatteria Tuusulaan Krapille. Tämän kesän esityksenä teatterissa oli Marc Camolettin tekstiin perustuva Ranskalainen pyjama. Oikeastaan jo moderniksi farssiklassikoksi muodostunut teksti tunnetaan Suomessa myös nimellä Älä pukeudu päivälliselle. Tuusulassa esitetty versio tekstistä perustuu Camolettin alkuperäiseen tekstiin ja Aino Piirolan tuoreeseen käännökseen. Näytelmän ohjauksesta vastasi Jukka Keinonen.
Vaikka Ranskalainen pyjama on rakenteeltaan hyvin perinteinen farssi ja farssit taas kesäteattereiden kivijalka, ei Krapin lavalla nähty esitys tuntunut pakotetulta tai ummehtuneelta, vaan teksti oli tuotu varsin hyvin tähän päivään. Toki näytelmän asetelma on nojaa hyvin moneen kertaan nähtyyn ja vähän väsyneeseenkin väärinymmärrysten verkkoon, oli esityksessä onnistuttu väistämään pahimmin kuluneet vitsit.
Iso tekijä näytelmän toimivuuteen olivat luonnollisesti myös näyttelijät, erityisesti Minna Kivelä ja Kirsi Ylijoki. Koko kuuden hengen ensemble toimi hyvin yhteen jo näkemässäni ennakossa, joten voin kuvitella esityksen rytmin vielä siitä hioutuneen napakammaksi esityskauden aikana, vaikka hyvin se rullasi jo tuolloin.
Kesän toisen kesäteatterin näin vasta elokuussa, lähempänä esityskauden loppua ja esitys oli Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran Suomenlinnan kesäteatterissa.
Ryhmäteatterin esitykset Suomenlinnassa ovat olleet hyvin vaihtelevaa laatua, viime vuoden Pinokkion ollen paras esitys siellä vuosiin. Myönsin jo ennen näytelmän näkemistä, että tälle vuodelle valikoitunut Kjell Westön romaaniin perustuva Missä kuljimme kerran ei ole minulle helppo teksti, sillä en pitänyt kirjasta enkä sen elokuvaversiosta. Yleisesti ottaen Westön tekstit eivät ole minua varten, vaan olen kokenut kaiken häneltä lukemani lähinnä vetoavampaan pakettiin paketoiduksi setämieskirjallisuudeksi. Toisaalta tästä lähtökohdasta suunta ei oikeastaan voi olla kuin ylöspäin.
Yleisesti ottaen kokonaisuus oli onnistunut. Alkuperäisestä tekstistä oli karsittu paljon ja kokonaisuus oli suhteellisen toimiva. Paikoin ehkä tarinankuljetus oli hieman töksähtelevää ja hyppelevää, mutta se on usein ongelmana pitkän aikajakson kattavissa kirjallisissa sovituksissa eikä niinkään vain tämän käsikirjoituksen ongelma. Kokonaisuus ei ehkä aivan onnistunut perustelemaan kolmen tunnin pituutta, mutta tarina toimi näytelmänä paremmin kuin kirjana tai elokuvana.
Näytelmän ohjaus sekä tekstin dramatisointi olivat Riikka Oksasen käsialaa.
Koko ensemble toimi hyvin yhteen ja onnistui loihtimaan linnakkeen seinien sisälle oman suljetun maailmansa. Erityisesti Santtu Karvonen Eccuna, Miiko Toiviainen Cedinä sekä Satu Tuuli Karhu Luciena loistivat rooleissan.
Näytelmässä oli useampia Antti Aution näytelmään säveltämiä musiikkiosuuksia, jotka eivät kuljettaneet juonta, mutta lisäsivät esitykseen noin vartin pituutta. Vaikka ne olivat laadultaan aivan kelvollisia, osa melko koskettaviakin, ja toivat toki kokonaisuuteen keveyttä sekä avasivat hahmojen tunnemaailmaa, olisin jättänyt ne pois. Kun yleisöä istutetaan kolme tuntia epämukavilla penkeillä ja Suomen kesässä usein myös kylmässä ja kosteassa, tulisi joka ainoan minuutin olla juonenkuljetuksen kannalta merkityksellinen ja tässä tapauksessa laulunumerot eivät sitä olleet.
Lisäksi pieni, mutta aina minua ärsyttävä seikka on näyttelijöiden käyttäminen vastakkaisen sukupuolen rooleissa, kun se ei ole alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluvaa, etenkin isommissa, monessa kohtauksessa esiintyvissä puherooleissa. En usko, että tällä kertaa se oli käsikirjoitettua, vaan varmastikin vain käytännön pakottamaa, mutta toi turhaan kokonaisuutta rikkovaa tahatonta komiikkaa etenkin yhteen tiettyyn hahmoon.
Elämää kirjojen keskellä 