Kansallisteatterin syksyn suurensi-ilta oli Kristian Smedsin käsikirjoittama ja ohjaama Viidakon villit naiset. Näytelmä tuo Kansallisen suurelle näyttämölle keravalaisen tv-studion ja Viidakon tähtösistä inspiraationsa ammentavan kisailun. Kisailijoina lavalla nähdään taitava naiskuusikko: Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Marja Salo sekä Pirjo Määttä. Kisailun tuottajamogulina häärää Hannu-Pekka Björkman ja hänen assistenttinaan, Jack Sparrow imitaatio Petri Manninen.
Ymmärrän Smedsin halun tarttua tosi-tv aiheeseen teatterin keinoin. Onhan teatteri aikaisemmin ollut vastaavaa kansanhuvia, jollaista tosi-tv nykyään on. Oletan, että tavoiteltu tyylilaji on satiiri, mutta se ei aivan tavoita terävintä kärkeään, vaan jää vähän kädenlämpöiseksi draamakomediaksi. Näytelmä alkaa melko vahvasti. Katsojien eteen vyöryy menoa, melskettä ja värivaloja, kun naiset päästetään kisaamaan kameroiden eteen. Hahmoissa leikitellään hahmotyypeillä, joihin tv-formaateissa usein törmätään, mutta melkeinpä stereotypioiksi tyyliteltyinä. Näytelmässä ei ole varsinaista juonta, vaan se lähinnä nojaa tv-ohjelmista tuttuihin konventioihin kohtauksissaan.
Ensimmäisen puoliajan loppuessa ajattelin vielä, että kokonaisuus saattaisi kuroutua toimivaksi kokonaisuudeksi. Toinen puoliaika tekee kuitenkin täyskäännöksen ja siinä missä alkupuoliskolla tapahtui paljon ja monenlaista, on toinen puolisko hyvin staattinen. Katsojien eteen tuodaan kaikki mahdolliset naisten kohtaamat ongelmat ja haasteet aina vääristyneestä kehonkuvasta, alkoholismiin ja kuolemaan. Katsojat pakotetaan kuuntelemaan tunnin ajan videon välittämää tilitystä. Lavaa tai tilaa muutenkaan ei hyödynnetä juuri lainkaan. Se tekee katsomisesta todella puuduttavaa. Joihinkin nyyhkytarinoiden putki varmasti puree (naapurissani istunut nainen kyynelehti Katariina Kaitueen hahmon tilityksen aikana), mutta itse en olisi katsonut vastaavaa osallistujien ongelmilla mässäilyä televisiosta enkä myöskään olisi halunnut sitä joutua katsomaan teatterin lavalta. Ymmärrän, että näillä haluttiin toistaa tv-viihteen tapoja ja ehkä tuoda niiden etiikkaa katsojan eteen, mutta toteutustapa oli vain puuduttava ja söi viestiltä tehoa.
Lavastuksessa yhdistyvät viidakon teemat ja tv-tuotannon tuntua tuova livekuva. Tarinaa pohjustetaan kertomalla keravalaisesta studiosta, joka on noussut jostain Klondyke-talon muistoista ja Planet Fun Funin muinaisista tuhkista. Alkuun viittauksia Keravaan ja studioon onkin jonkun verran, mutta pian koko alkuperäinen lokaatio tunnutaan unohtavan, mikä on hukattu mahdollisuus.
Näyttelijät tekivät parhaansa heikolla materiaalilla ja jos kokonaisuus unohdetaan ja katsotaan vain yksittäisiä roolisuorituksia, kaikki kuusi naista tekivät todella hyvää työtä. HP Björkman oli myös täydellinen lipevän mogulin roolissa ja osasi ottaa yleisönsä. Pakko antaa myös pisteet Aikuisen naisen luovalle käytölle, ensin alkupuolen nousuhumalaisissa biletunnelmissä ja lopussa eräänlaisena itkuvirtenä.
