Mainos / Kutsu ennakkonäytökseen saatu levittäjältä
SF Film Finland Oy.
Pääsin katsomaan uuden Klara ja aurinko elokuvan ennakkoon muutamaa päivää ennen sen Suomen ensi-iltaa. Elokuva perustuu yhden lempikirjailijoistani, Kazuo Ishiguron samannimiseen kirjaan.
Tarina kertoo Klara nimisestä robotista, aurinkoenergialla toimivasta keinoystävästä, joka on jo hieman vanhentunut malli, mutta onnistuu myymälässä kiinnittämään Josie nimisen tytön huomion. Josie asuu kahdestaan äitinsä kanssa talossa peltojen laidalla. Kaikki uudessa kodissa on Klaralle uutta ja täynnä ihmettä.
Päässäni kirjan maailma elää ylivalottuneen haalistuneena ja utuisena, minkä takia kesti hieman tottua elokuvan saturoituneeseen ja kirkkaita yksityiskohtia täynnä olevaan maailmaan. Kirja ja elokuva ovat dystooppista sci-fiä, mutta olen yleensä kuvannut tarinaa light-sci-fiksi, sillä siitä voi nauttia melkeinpä huomaamatta tieteisfiktion puolelle meneviä yksityiskohtia. Etenkin kun tarinan dystooppisetkin elementit ovat jo melko lähellä tätä päivää, paljon lähempänä kuin mitä ne kirjan ilmestyessä vuonna 2021 olivat.
Elokuvan on ohjannut Taika Waititi ja ohjaajan tyypillinen kädenjälki näkyy elokuvassa vahvasti. En ole aivan vakuuttunut oliko Waititi paras ohjaaja tälle tarinalle, koska jotain kirjan herkkyydestä tuntui kadonneen sovituksessa. Elokuvasovituksessa on korostetumpaa ja alleviivaavaa huumoria, jollaista hienovireisessä kirjassa ei ole, mutta se toisaalta tehnee elokuvasta suurelle yleisölle helpommin lähestyttävän. Elokuvan dystooppinen yhteiskunta on visuaalisesti melkein kuin esiaste Nälkäpeli-elokuvien Panemista. Siinä oli hauskasti runsautta ja (lähi-)tulevaisuuteen sopivia futuristisia yksityiskohtia sekä erilaisia visuaalisia anakronismeja, mutta ei niin paljon että ne veisivät katsojan täysin pois omasta tutusta ajastamme.
Klaraa näyttelee Wednesday-sarjan nimiroolista tuttu Jenna Ortega. Nukkemainen Ortega sopii Klara-nuken rooliin hyvin. Hän ilmentää erittäin hyvin Klaran jatkuvaa ihmetystä ja ilahtuneisuutta. Josie-tyttöä näyttelevä Mia Tharia ja tämän äitiä esittävä Amy Adams tekevät tasaisen vahvaa työtä. Pienemmistä sivurooleista nousee erityisesti Natasha Lyonne, joka on luonut huonosti menestyvän robottikaupan pitäjästä hurmaavan empaattisen ja mieleenpainuvan hahmon.
Kokonaisuutena elokuva on toimiva ja varsin viihdyttävä, vaikka olisinkin kaivannut siihen enemmän herkkyyttä. Se kuitenkin tavoittaa tarinan keskeiset teemat käsittelemällä niitä rakkauden, ystävyyden ja menetyksen kautta: mikä tekee ihmisestä ihmisen ja voiko sitä jotain luoda keinotekoisesti? Ja laajemmin, jos me ihmiset luomme keinotekoisesti jotain, joka kykenee muodostamaan suhteita ja tuntemaan, miten määrittelemme sen oikeudet? Ja mitkä ovat kehittäjien velvollisuudet sitä kohtaan? Kirjan ilmestyessä tekoäly oli vielä aivan lapsen kengissä verrattuna siihen mitä se tänään on ja tarina on ajankohtaisempi kuin koskaan. Pidin myös siitä, että elokuvaan oli saatu ujutettuja mukaan kritiikkiä kertakäyttökulttuuria sekä nykyistä internet-riippuvuuttamme kohtaan.
