Avainsana-arkisto: elokuva

Klara ja aurinko

Mainos / Kutsu ennakkonäytökseen saatu levittäjältä
SF Film Finland Oy.

Pääsin katsomaan uuden Klara ja aurinko elokuvan ennakkoon muutamaa päivää ennen sen Suomen ensi-iltaa. Elokuva perustuu yhden lempikirjailijoistani, Kazuo Ishiguron samannimiseen kirjaan.

Tarina kertoo Klara nimisestä robotista, aurinkoenergialla toimivasta keinoystävästä, joka on jo hieman vanhentunut malli, mutta onnistuu myymälässä kiinnittämään Josie nimisen tytön huomion. Josie asuu kahdestaan äitinsä kanssa talossa peltojen laidalla. Kaikki uudessa kodissa on Klaralle uutta ja täynnä ihmettä.

Päässäni kirjan maailma elää ylivalottuneen haalistuneena ja utuisena, minkä takia kesti hieman tottua elokuvan saturoituneeseen ja kirkkaita yksityiskohtia täynnä olevaan maailmaan. Kirja ja elokuva ovat dystooppista sci-fiä, mutta olen yleensä kuvannut tarinaa light-sci-fiksi, sillä siitä voi nauttia melkeinpä huomaamatta tieteisfiktion puolelle meneviä yksityiskohtia. Etenkin kun tarinan dystooppisetkin elementit ovat jo melko lähellä tätä päivää, paljon lähempänä kuin mitä ne kirjan ilmestyessä vuonna 2021 olivat.

Elokuvan on ohjannut Taika Waititi ja ohjaajan tyypillinen kädenjälki näkyy elokuvassa vahvasti. En ole aivan vakuuttunut oliko Waititi paras ohjaaja tälle tarinalle, koska jotain kirjan herkkyydestä tuntui kadonneen sovituksessa. Elokuvasovituksessa on korostetumpaa ja alleviivaavaa huumoria, jollaista hienovireisessä kirjassa ei ole, mutta se toisaalta tehnee elokuvasta suurelle yleisölle helpommin lähestyttävän. Elokuvan dystooppinen yhteiskunta on visuaalisesti melkein kuin esiaste Nälkäpeli-elokuvien Panemista. Siinä oli hauskasti runsautta ja (lähi-)tulevaisuuteen sopivia futuristisia yksityiskohtia sekä erilaisia visuaalisia anakronismeja, mutta ei niin paljon että ne veisivät katsojan täysin pois omasta tutusta ajastamme.

Klaraa näyttelee Wednesday-sarjan nimiroolista tuttu Jenna Ortega. Nukkemainen Ortega sopii Klara-nuken rooliin hyvin. Hän ilmentää erittäin hyvin Klaran jatkuvaa ihmetystä ja ilahtuneisuutta. Josie-tyttöä näyttelevä Mia Tharia ja tämän äitiä esittävä Amy Adams tekevät tasaisen vahvaa työtä. Pienemmistä sivurooleista nousee erityisesti Natasha Lyonne, joka on luonut huonosti menestyvän robottikaupan pitäjästä hurmaavan empaattisen ja mieleenpainuvan hahmon.

Kokonaisuutena elokuva on toimiva ja varsin viihdyttävä, vaikka olisinkin kaivannut siihen enemmän herkkyyttä. Se kuitenkin tavoittaa tarinan keskeiset teemat käsittelemällä niitä rakkauden, ystävyyden ja menetyksen kautta: mikä tekee ihmisestä ihmisen ja voiko sitä jotain luoda keinotekoisesti? Ja laajemmin, jos me ihmiset luomme keinotekoisesti jotain, joka kykenee muodostamaan suhteita ja tuntemaan, miten määrittelemme sen oikeudet? Ja mitkä ovat kehittäjien velvollisuudet sitä kohtaan? Kirjan ilmestyessä tekoäly oli vielä aivan lapsen kengissä verrattuna siihen mitä se tänään on ja tarina on ajankohtaisempi kuin koskaan. Pidin myös siitä, että elokuvaan oli saatu ujutettuja mukaan kritiikkiä kertakäyttökulttuuria sekä nykyistä internet-riippuvuuttamme kohtaan.

Elokuva-arvio: ”Humiseva harju”

(Huom! Teksti ei ole spoilereista vapaa!)

En kuulu niihin, jotka olisivat kokeneet Humisevan harjun suureksi rakkaustarinaksi sen nuorena lukiessaan. Oma lukukokemukseni Emily Brontën romaanista yläasteikäisenä oli valtava jatkuva ankeus ja ihmisiä, jotka sanovat ehkä välittävänsä, mutta ovat vain kamalia toisilleen.
Emerald Fennelin ohjaamasta ”Humiseva harju” (2026) elokuvasta tämä ihmissuhteiden toksisuus välittyy jollain tapaa kyllä, mutta mutta se ei kauheasti katsojaa lohduta, kun toiminnan motivaatiot ovat pahasti hukassa.

Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus luokkaeroista ja rasismista, jota ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan osattu edes sanoittaa, ovat haihtuneet tästä romanttisen ja hormonaalisen teinin näkökulmasta versioidusta elokuvasta täysin. Kuten varmasti yleisestä keskustelusta on selvinnyt niillekin joille kirja ei ole tuttu, Heathcliffin hahmo kirjassa ei ollut valkoinen vaan todennäköisesti romani tai mahdollisesti johonkin muuhun etniseen ryhmään kuuluva. Kirjasta on toki aiempiakin elokuvaversioita missä tätä ei ole huomioitu, mutta ne ovat kaikki ajalta, jolloin eri väristen ihmisten välisten suhteiden esittäminen valkokankaalla ei ollut mahdollista.
Edellä mainittujen tekijöiden poistamisen myötä hahmojen toiminnalta on kadonnut pohja, ja etenkin Heathcliffin motiiveista ei ole jäljellä oikein mitään. Se saa hänen toimintansa vaikuttamaan vanhojen historiallisten romanssien sankarien päättömältä mökötykseltä ja ryntäilyltä – juuri siten mitä genren kirjoista tuttu kommunikoimattomuustrooppi pahimmillaan on.

Se minä joka rakastaa historiallisia romansseja, myös niitä vanhoja ja nykyään kyseenalaisia, arvosti kyllä näitä nyökkäyksiä genren suuntaan, olivat ne tahallisia tai tahattomia. Toisaalta esimerkiksi toistuvat visuaaliset viittaukset klassiseen elokuvaversioon Margaret Mitchellin Tuulen viemästä, myös korostivat sitä kuinka pahasti Humisevassa harjussa mennään metsään tarinan alkuperäisistä teemoista. Tuulen viemää on tarjonnut pop-kulttuuriin monia ikonisia kuvia (kuten esimerkiksi sen alkuperäinen julistekuva, jota Humisevan harjun julisteeseen on lainattu) ja repliikkejä, mutta se oli myös rasistinen ja orjuutta romantisoiva. Kirjoja lukiessa niiden ongelmat voi tunnistaa, tuomita ja tiedostaa niiden olevan aikakautensa tuotteita, mutta tämä elokuva on tämän aikakauden tuote.

Kirjassa keskeistä on myös Isabellan ja Heathcliffin suhde, heidän avioliittonsa ja siihen sisältyvä hyväksikäyttö. Elokuva typisti tämän kokonaan muutamaan hämmentävään BDSM kuvastolla leikittelevään kohtaukseen. Tämän kaiken purkaminen vaatisi erillisen esseen joten ei siitä tässä sen enempää. Tähän liittyen kuitenkin on huomioitava, että elokuva päättyy huomattavasti aiemmin kuin kirja ja kertoo vain Heathcliffin ja Cathyn osaan romaanin kokonaisuudesta, missä olisi aineksia vielä vaikka toiseen elokuvaan.

Näin kovakourainen yksinkertaistaminen ja nyanssien poistaminen istuu valitettavasti tähän aikaan, jossa medialukutaito ja lukutaito ylipäätään ovat rappioitumassa. Elokuvaa on sanottu fan fictioniksi kirjasta, mutta niissä tyypillisesti uusia tarinoita kerrotaan alkuperäisestä tuttujen ja tunnistettavien hahmojen kautta. Tässä elokuvaversiossa kirjan hahmoista ei ollut jäljellä oikeastaan muuta kuin nimet.

Nyt kun viittauksiin jo pääsin, jatketaan hieman niistä. Tuulen viemää ei ollut todellakaan ainoa mitä elokuvaan oli tuotu. Mukana olivat vahvasti myös Grimmin satujen Punahilkka sekä Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja olin aistivinani myös pieniä viitteitä Kubrickin elokuvaversioon Hohdosta.
Rakastan Carrollin kirjaa ja sen versiointeja, joten pidin siitä miten naimisiin mentyään Cathy ensin päätyy rikkauksien keskelle Liisaksi Ihmemaahan ja Heathcliffin palattua vähitellen muuttuu Hertta-kuningattareksi.

Cathyn väri elokuvassa on punainen ja hänet nähdään useasti kuvissa Punahilkan tapaisessa punaisessa viitassa. Jäin tätä miettimään elokuvan jälkeen, koska Cathy on älykäs, neuvokas ja juonitteleva aikuinen eikä suden suuhun joutuva pikkulapsi, kuten sadun Punahilkka. Pohdin, että viittaus onkin ehkä ennemmin Sondheimin In to the Woods musikaaliin ennemmin kuin alkuperäiseen satuun. Musikaalin punahilkka on nuori nainen, joka haluaa itselleen ja läheisilleen jotain parempaa kuin mitä heillä on. Ja siihen sopisi myös viittaus leipään ja sen leipomiseen, paljastamatta elokuvasta sen enempää.

Mikä elokuvassa sitten oli mielestäni hyvää? Juuri se visuaalinen ilme, missä jokainen kuva väreineen oli loppuun asti harkittu ja upean näköinen. Visuaalisesti elokuva on kuin tehty nykypäivän some-maailmaan. Minkä tahansa hetken olisi voinut pysäyttää ja se näyttäisi upealta. Anakronistinen puvustus ja lavastus olivat myös nautinnollisen upeita katsella. Jos pidit Yorgos Lanthimoksen Poor Thingsin visuaalisuudesta, myös tämä elokuva saattaa visuaalisesti miellyttää. Pidin elokuvan musiikista ja Charlie XCX oli mielestäni onnistunut valinta toteuttamaan se kokonaisuudessaan, vaikka hetkittäin elokuva lipsuikin vähän musiikkivideomaiseksi.

Roolisuorituksista parhaiten onnistuivat nuoret Heathcliff ja Cathy eli Owen Cooper ja Charlotte Mellington, Alison Oliver Isabella Lintonina sekä Martin Clunes Herra Ernshawna, hahmona johon oli sulautettu useampikin kirja epämiellyttävistä miehistä. Margot Robbie on hyvä näyttelijä, mutta ei sopinut Cathyn rooliin. Hänen ikäeronsa Jacob Elordin Heathcliffiin näkyi liian selkeästi. Hahmothan ovat kutakuinkin saman ikäisiä, mutta he eivät näyttäneet siltä. Etenkin alussa, kun siirryttiin hahmojen lapsuudesta aikuisuuteen, muutos kahdesta samanikäisestä lapsesta aivan eri ikäisiin aikuisiin oli aika räikeä. Ja olihan se vähän hassua, että kaksi australialaista esittää näin klassisen brittiläisiä hahmoja nummilla haahuilemassa.

Kokonaisuudesta puuttui tunnelataus aika täysin. Kokonaisuus oli myös lopulta vähemmän kiimainen kuin olisin kritiikkien perusteella odottanut. Tavallaan se oli jopa vähän harmi, koska muutakaan latausta tästä ei oikein löytynyt. Jos haluat katsoa hyvän adaptaation Humisevasta harjusta katso ennemmin Andrea Arnoldin ohjaama elokuvaversio vuodelta 2011.