Avainsana-arkisto: iirislovesbooks

Elokuva-arvio: ”Humiseva harju”

(Huom! Teksti ei ole spoilereista vapaa!)

En kuulu niihin, jotka olisivat kokeneet Humisevan harjun suureksi rakkaustarinaksi sen nuorena lukiessaan. Oma lukukokemukseni Emily Brontën romaanista yläasteikäisenä oli valtava jatkuva ankeus ja ihmisiä, jotka sanovat ehkä välittävänsä, mutta ovat vain kamalia toisilleen.
Emerald Fennelin ohjaamasta ”Humiseva harju” (2026) elokuvasta tämä ihmissuhteiden toksisuus välittyy jollain tapaa kyllä, mutta mutta se ei kauheasti katsojaa lohduta, kun toiminnan motivaatiot ovat pahasti hukassa.

Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus luokkaeroista ja rasismista, jota ei vielä kirjan kirjoittamisen aikaan osattu edes sanoittaa, ovat haihtuneet tästä romanttisen ja hormonaalisen teinin näkökulmasta versioidusta elokuvasta täysin. Kuten varmasti yleisestä keskustelusta on selvinnyt niillekin joille kirja ei ole tuttu, Heathcliffin hahmo kirjassa ei ollut valkoinen vaan todennäköisesti romani tai mahdollisesti johonkin muuhun etniseen ryhmään kuuluva. Kirjasta on toki aiempiakin elokuvaversioita missä tätä ei ole huomioitu, mutta ne ovat kaikki ajalta, jolloin eri väristen ihmisten välisten suhteiden esittäminen valkokankaalla ei ollut mahdollista.
Edellä mainittujen tekijöiden poistamisen myötä hahmojen toiminnalta on kadonnut pohja, ja etenkin Heathcliffin motiiveista ei ole jäljellä oikein mitään. Se saa hänen toimintansa vaikuttamaan vanhojen historiallisten romanssien sankarien päättömältä mökötykseltä ja ryntäilyltä – juuri siten mitä genren kirjoista tuttu kommunikoimattomuustrooppi pahimmillaan on.

Se minä joka rakastaa historiallisia romansseja, myös niitä vanhoja ja nykyään kyseenalaisia, arvosti kyllä näitä nyökkäyksiä genren suuntaan, olivat ne tahallisia tai tahattomia. Toisaalta esimerkiksi toistuvat visuaaliset viittaukset klassiseen elokuvaversioon Margaret Mitchellin Tuulen viemästä, myös korostivat sitä kuinka pahasti Humisevassa harjussa mennään metsään tarinan alkuperäisistä teemoista. Tuulen viemää on tarjonnut pop-kulttuuriin monia ikonisia kuvia (kuten esimerkiksi sen alkuperäinen julistekuva, jota Humisevan harjun julisteeseen on lainattu) ja repliikkejä, mutta se oli myös rasistinen ja orjuutta romantisoiva. Kirjoja lukiessa niiden ongelmat voi tunnistaa, tuomita ja tiedostaa niiden olevan aikakautensa tuotteita, mutta tämä elokuva on tämän aikakauden tuote.

Kirjassa keskeistä on myös Isabellan ja Heathcliffin suhde, heidän avioliittonsa ja siihen sisältyvä hyväksikäyttö. Elokuva typisti tämän kokonaan muutamaan hämmentävään BDSM kuvastolla leikittelevään kohtaukseen. Tämän kaiken purkaminen vaatisi erillisen esseen joten ei siitä tässä sen enempää. Tähän liittyen kuitenkin on huomioitava, että elokuva päättyy huomattavasti aiemmin kuin kirja ja kertoo vain Heathcliffin ja Cathyn osaan romaanin kokonaisuudesta, missä olisi aineksia vielä vaikka toiseen elokuvaan.

Näin kovakourainen yksinkertaistaminen ja nyanssien poistaminen istuu valitettavasti tähän aikaan, jossa medialukutaito ja lukutaito ylipäätään ovat rappioitumassa. Elokuvaa on sanottu fan fictioniksi kirjasta, mutta niissä tyypillisesti uusia tarinoita kerrotaan alkuperäisestä tuttujen ja tunnistettavien hahmojen kautta. Tässä elokuvaversiossa kirjan hahmoista ei ollut jäljellä oikeastaan muuta kuin nimet.

Nyt kun viittauksiin jo pääsin, jatketaan hieman niistä. Tuulen viemää ei ollut todellakaan ainoa mitä elokuvaan oli tuotu. Mukana olivat vahvasti myös Grimmin satujen Punahilkka sekä Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja olin aistivinani myös pieniä viitteitä Kubrickin elokuvaversioon Hohdosta.
Rakastan Carrollin kirjaa ja sen versiointeja, joten pidin siitä miten naimisiin mentyään Cathy ensin päätyy rikkauksien keskelle Liisaksi Ihmemaahan ja Heathcliffin palattua vähitellen muuttuu Hertta-kuningattareksi.

Cathyn väri elokuvassa on punainen ja hänet nähdään useasti kuvissa Punahilkan tapaisessa punaisessa viitassa. Jäin tätä miettimään elokuvan jälkeen, koska Cathy on älykäs, neuvokas ja juonitteleva aikuinen eikä suden suuhun joutuva pikkulapsi, kuten sadun Punahilkka. Pohdin, että viittaus onkin ehkä ennemmin Sondheimin In to the Woods musikaaliin ennemmin kuin alkuperäiseen satuun. Musikaalin punahilkka on nuori nainen, joka haluaa itselleen ja läheisilleen jotain parempaa kuin mitä heillä on. Ja siihen sopisi myös viittaus leipään ja sen leipomiseen, paljastamatta elokuvasta sen enempää.

Mikä elokuvassa sitten oli mielestäni hyvää? Juuri se visuaalinen ilme, missä jokainen kuva väreineen oli loppuun asti harkittu ja upean näköinen. Visuaalisesti elokuva on kuin tehty nykypäivän some-maailmaan. Minkä tahansa hetken olisi voinut pysäyttää ja se näyttäisi upealta. Anakronistinen puvustus ja lavastus olivat myös nautinnollisen upeita katsella. Jos pidit Yorgos Lanthimoksen Poor Thingsin visuaalisuudesta, myös tämä elokuva saattaa visuaalisesti miellyttää. Pidin elokuvan musiikista ja Charlie XCX oli mielestäni onnistunut valinta toteuttamaan se kokonaisuudessaan, vaikka hetkittäin elokuva lipsuikin vähän musiikkivideomaiseksi.

Roolisuorituksista parhaiten onnistuivat nuoret Heathcliff ja Cathy eli Owen Cooper ja Charlotte Mellington, Alison Oliver Isabella Lintonina sekä Martin Clunes Herra Ernshawna, hahmona johon oli sulautettu useampikin kirja epämiellyttävistä miehistä. Margot Robbie on hyvä näyttelijä, mutta ei sopinut Cathyn rooliin. Hänen ikäeronsa Jacob Elordin Heathcliffiin näkyi liian selkeästi. Hahmothan ovat kutakuinkin saman ikäisiä, mutta he eivät näyttäneet siltä. Etenkin alussa, kun siirryttiin hahmojen lapsuudesta aikuisuuteen, muutos kahdesta samanikäisestä lapsesta aivan eri ikäisiin aikuisiin oli aika räikeä. Ja olihan se vähän hassua, että kaksi australialaista esittää näin klassisen brittiläisiä hahmoja nummilla haahuilemassa.

Kokonaisuudesta puuttui tunnelataus aika täysin. Kokonaisuus oli myös lopulta vähemmän kiimainen kuin olisin kritiikkien perusteella odottanut. Tavallaan se oli jopa vähän harmi, koska muutakaan latausta tästä ei oikein löytynyt. Jos haluat katsoa hyvän adaptaation Humisevasta harjusta katso ennemmin Andrea Arnoldin ohjaama elokuvaversio vuodelta 2011.



Louhikuru kutsuu lukijoita

Mainos / Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta Gummerus.

Louhikurun kutsu (2025) on Sanna Aaltosen esikoisromaani, jossa yhdistyy rakkaustarina, kertomus itseensä tutustumisesta sekä kamppailu kapitalismin ja luonnon välillä.

Louhikuru, pieni paikkakunta itäisessä Suomessa järvien keskellä on uuden kaivoshankkeen keskiössä. Hanketta on Skotlannista lähetetty edistämään puoliksi suomalainen Jay Monkton. Miehen työkomennus alkaa kuitenkin epäonnisella rysähdyksellä, jonka yhteydessä hän kohtaa myös kunnan eläinlääkärin Hettin. Kaikki paikalliset, Hetti mukaan lukien, eivät suhtaudu kaivokseen positiivisesti. Myös Jay joutuu pohtimaan uudelleen suhdettaan edustamaansa yhtiöön.

Tarina on klassinen kahden ihmisen kohtaaminen, missä olosuhteet ovat heitä vastaan ja vastakkainasettelu rasittaa hentoa suhdetta vetovoimasta huolimatta. Jayn tutustuminen uudelleen omaan suomalaiseen puoleensa toi rakkaustarinalle kiinnostavaa vastapainoa. Kansainvälinen kaivoshanke keskelle arvokasta luontoa on myös harmillisen ajankohtainen tapahtumaympäristö.

Tarina on sujuvasti kerrottu ja vetää hyvin lukijan mukaansa. Kirja alkaa todella intensiivisesti ja hyvällä jännitteellä, joka hieman hiipuu välillä, mutta löytää taas kierroksia loppua kohti. Sain lukea tästä tarinasta varhaisen version jo muutama vuosi sitten ja oli mahtavaa päästä lukemaan se nyt hiottuna valmiiksi ja kansien välissä. 

Onko Louhikurun kutsu maalaisromantiikkaa?

Näin kirjan ilmestymisen aikoihin somessa kommentin, että lukija ei ollut päässyt oikein kirjaan kiinni, mutta oli jossain kohtaa ymmärtänyt lukevansa maalaisromantiikkaa, mikä muutti hänen lukutapaansa.

Tiettyjä määriteltyjä raja-aitoja genreillä on, mutta loppujen lopuksi lukijan kokemus on hyvin keskeinen tarinan genren määrittäjä. Tämä korostuu usein juuri rakkaustarinoiden kanssa. Esimerkkinä vaikka minkä yksi kokee ahdistavaksi trilleriksi naisesta ja vainoajasta on toiselle ihanan romanttinen tarina saavuttamattomasta rakkaudesta. Mutta onko Louhikurun kutsu maalaisromantiikkaa tai romantiikkaa ylipäätään?

Kirjassa on keskeisessä roolissa rakkaustarina, mutta sen olemassaolo yksistään ei tee kirjasta romantiikkaa. Tässä tapauksessa teoksessa yhdistyy melko tasavahvoina rakkaustarina, kertomus itseensä tutustumisesta sekä kamppailu kapitalismin ja luonnon välillä.

Kirja sijoittuu pienelle paikkakunnalle, mutta se on lukijasta kiinni kokeeko tarinan käyttävän enemmän ”maalais” vai ”pikkukaupunki”. Itse ehkä sanoisin, että ollaan ennemmin pikkukaupungissa, koska keskiössä on teollisuustoiminta eikä maaseudun tyypilliset toimet. Kummaksi tämän sitten kokeekaan, milijöö ei sulje pois romantiikan mahdollisuutta. Keskeisin määritelmä romantiikalle on onnellinen loppu, joka kirjassa on oltava, jotta se täyttää genren määritelmän. Sitä en paljasta miten tässä käy.

Luettuani itse kirjan neljästi (kaksi kertaa varhaisen version ja kahdesti lopullisen), sanoisin, että tähän tarttuessa saa luettavakseen kiinnostavan ja hieman erilaisen rakkaustarinan, mutta romantiikaksi en tätä luokittelisi, koska muilla kuin romanttisilla juonikuvioilla on suurempi painoarvo kokonaisuudessa.

Kaikki romanssit eivät ole romantiikkaa

Kaikki kirjallisuuden rakkaustarinat eivät ole romantiikkaa, eivätkä kaikki seksiä sisältävät kertomukset ole erotiikkaa.

Romantiikan nousu on ollut viimeisen parin vuoden ajan huimaa, kiitos sosiaalisen median ja etenkin TikTokin. Alagenret kuten romantasia ja tummat romanssit (dark romance) kukoistavat perinteisemmän nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ja historiallisen romantiikan rinnalla. Lisäksi feelgood eli hyvän mielen kirjallisuus elää ja voi hyvin kirjakentällä.

Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median kirjallisuuskeskustelussa on noussut esille aukko romanttisen ja hyvän mielen kirjallisuuden tuntemuksessa. Ja se on käsitys siitä mitä romantiikka genrenä oikeasti on. Vähemmän yllättävästi tätä tapahtuu vähemmän, kun kyseessä on vaikkapa miehen kirjoittama dekkari. Naisille suunnattu kirjallisuus on helppo niputtaa yhden termin alle, sisällöstä riippumatta.

Määritelmä:
Ollakseen genreltään romantiikkaa kirjan tulee täyttää kaksi pääkriteeriä: sen juonen keskiössä on päähenkilöiden romanttisen suhteen kehitys ja siinä on oltava onnellinen loppu.

Rakkaustarinoita löytyy kaikista genreistä ja ne voivat olla todella romanttisiakin tarinoita tekemättä kuitenkaan kirjasta romantiikkaa.
Eniten vääringenretystä näkee hyvin tosiaan lähellä olevien, etenkin naisyleisölle suunntattujen genrejen välillä. Etenkin feelgood, jos siinä on edes pienenä sivujuonena rakkautta, tupataan määrittelemään romantiikaksi vaikkei se sitä ole. Esimerkiksi, jos romanssi on sivujuoni ja pääjuoni keskittyy ystävyyteen, ei kirja ole romatiikkaa. Tai jos kirja keskittyy pääparin ihmissuhteeseen, mutta pääparin tiet erkanevat tai toinen kuolee, on kyseessä kyllä rakkaustarina, mutta ei genreltään romantiikkaa.

Jyystö≠erotiikka

Hieman sama haaste on erotiikan kanssa. Kun chilipippurit ovat vallanneet somen ja kirjojen markkinoinnin, on jossain vaiheessa hukkunut erotiikan määritelmä. Erotiikka on yksi romantiikan alalajeista, mutta erotiikan piiriin meneviä kirjoja löytyy myös muista kirjallisuuden lajeista, ei vain romanttisesta kirjallisuudesta. Ollakseen erotiikkaa, ei tarinassa tarvitse olla romanttista juonikuvioa tai edes välttämättä kahta ihmistä tai ihmisiä ylipäätään.

Se että kirjassa on seksiä ei automaattisesti tarkoita, että se olisi erotiikkaa tai edes, että se olisi eroottista. Kääntäen, erotiikan piiriin kuuluvassa kirjassa ei välttämättä ole eksplisiittistä seksin kuvausta ja intiimiä kanssakäymistä kaikin mahdollisin päin niin, että lukijaa heikottaa. Erotiikka on kirjoitettu ensisijassa kiihottamaan lukijaa, se on tarinan olemassaolon päämäärä. Tämä voidaan saavuttaa vaikka päähenkilö pyörisi yksin kotonaan, pääpari ei ikinä päätyisi tarinassa samalle mantereelle tai pääparista toinen on esimerkiksi pallokala, koronavirus, ilmapallo tai vaikka ovi.

Kaikki lukeminen on tärkeää

Kaikki lukeminen on tärkeää.
Ei ole merkitystä miksi, miten, koska tai mitä lukee.

Kirjallisuutta tarvitaan kaiken tasoisille lukijoille, oli kyse sitten lukutaidosta tai luetun ymmärtämisestä ja sisäistämisestä, ja maailmassa missä lukutaito ja medialukutaito on rapautumassa, kaikkeen lukemiseen kannustaminen on tärkeää. Kaikki aloittavat joltain tasolta, oli kyse sitten juuri lukemaan oppineesta tai lukijasta, joka on löytänyt tiensä takaisin kirjallisuuden pariin. Kyllä, kirjallisuudessakin tarvitaan porttihuumeita. Emme voi olettaa, että kaikki ovat suoraan kykeneviä lukemaan ns. korkeakirjallisuudeksi luettavaa kirjallisuutta saati tietokirjallisuutta, jos perustaidot eivät ole sillä tasolla. Se vain tappaa vähänkin innon. Tästä syystä viihdekirjallisuus on tärkeää. Olisiko hyvä lukea laajasti kaikenlaista kirjallisuutta? Tottakai ja siihen suuntaan on hyvä pyrkiä ihan oman itsensä kehittämiseksi. On myös tiedostettava, että se vaatii taitoja, joita on harjoitettava.

Viihteestä

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki lukeminen, mitä tehdään omaksi iloksi ja siksi, että kirjallisuus tuo jotain vapaaehtoisesti haettavaa sisältöä elämään, on viihdettä. Joku lukee dekkareita viihtyäkseen, toinen nobelisteja, kolmas lääketieteen oppikirjoja ja neljäs vaikka Uruguain puhelinluetteloa. Jos se viihdyttää, on se viihdettä eli tapa viihtyä ja kuluttaa aikaa nautinnollisesti. Viime päivien keskustelussa tuntuu menevän, kuten kirjagramissa käydyssä julkisessa keskustelussa jotkut jo esille nostivatkin, viihde yleiskäsitteenä ja viihdekirjallisuus genreviihteenä sekaisin.

Viihdekirjallisuudella, oli kyse sitten romantiikasta, feelgoodista, dekkareista tai jostain muusta genreviihteen lajista, on monta tehtävää. Yllämainittu porttiteoria on yksi niistä, mutta aivan yhtä tärkeitä tehtäviä ovat esimerkiksi tunneälyn kehittäminen ja ihan vaan helppo pako arjesta.
Kaikki viihteelliseltä vaikuttava kirjallisuus ei ole kuitenkaan genreviihdettä ja toisaalta genreviihdettäkin tehdään todella laajalla skaalalla ja eri tasoista. Laadukas ja viihteellinen eivät ole vastakohtia vaan laatua ja viihdettä löytyy kaikista genreistä.

Olen ennenkin peräänkuuluttanut sitä, että lukijoina meidän tulisi vaatia myös Suomessa julkaistavalta kirjallisuudelta enemmän, oli se kotimaista tai käännettyä. Jos genreviihteen mainetta halutaan parantaa, ei se onnistu jos sisällölle ei aseteta korkeampia vaatimuksia. Se ei tarkoita, että tulisi pyrkiä eroon trooppeihin perustuvista juonista ja helppolukuisuudesta. Se tarkoittaa sitä, että se saa saman kohtelun läpi kustannusprosessin kuin ylemmäksi arvotettu kirjallisuus, siihen panostetaan jo tekovaiheessa, sitä hiotaan rauhassa ja sen oikeakielisyydestä huolehditaan kunnolla sekä käännöksiin panostetaan kunnolla nopean julkaisutahdin sijaan.

Lukupiireistä ja lukemisen kaupallistamisesta

Toinen näistä surullisen kuuluisista artikkeleista virinnyt keskustelu liittyy kirjapiireihin sekä sivujuonteena lukuharrastuksen tai siihen liittyvän some-harrastuksen kaupallistamiseen.

Ensinnäkin, kirjapiirejä on ollut olemassa satoja vuosia, ehkä tuhansia. Minua häiritsee hieman se, että viime aikoina paljon julkisesti esillä ollutta Piiriä pidetään jollain tapaa uutena ja innovatiivisena toimijana, vaikka tosiasiassa he vain ovat onnistuneet hyvin markkinoinnissa ja osanneet hyödyntää perustajien julkista profiilia ansiokkaasti. On mahtavaa, että on syntynyt tällainen yhteisö, joka ehkä kannustaa uusia ihmisiä lukemisen piiriin (pun uninteted), vaikka en oikein jaksa uskoa, että todellisuudessa se vetää suuria uusia massoja kirjallisuuden pariin. Päin vastoin, se keikkuu hieman niillä rajoilla, että luoko se lukemisesta sisäänpäin kääntyvän ja hieman klikkiytyneen kuvan, joka vain luo ulkopuolisuuden tunnetta. Esimerkiksi ympäri Suomea kokoontuvat Silent Book Clubit ovat onnistuneet välttämään tämän imagon. Vastaava ulkopuolisuuden ongelma nousee ajoittain myös esimerkiksi kirjasomessa esille.

Sivujuonteena keskustelussa on ollut lukuharrastuksen kaupallistaminen. Ensinnäkin, jos joku haluaa luoda uraa tai sivubisnestä tai muuten rahallisesti hyötyä harrastuksellaan ja saa siihen mahdollisuuden, se on mahtavaa! On harhaa ajatella, että kirjasome tai lukuharrastus ei olisi ollut kaupallista jo pitkään ennen viime aikoina Instagramin ja Tiktokin maailmasta nousseita some-tähtiä ja itsensä tuotteiksi brändänneitä lukupiirejä. Suomessa vain kaupalliset yhteistyöt kirjallisuuden piirissä ovat aiemmin valuneet sisällöntuottajille kirjasomen ulkopuolella. Videoalustojen äiti eli YouTube on tuottanut pientä rahavirtaa kirjasisällöntuottajille jo pitkään, tosin summat ovat todella pieniä.

KKV:n taannoiset ohjeet nostivat kaupalliset yhteistyöt ja mainostuksen kirjallisuuskeskusteluun ja nyt, kun keskustelua on käyty kohta vuosi, olen melkeinpä sitä mieltä, että on oikeastaan aika hyvä jos kaupalliset yhteistyöt todella alkavat löytää kirjasomen. Markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena kiinnitän keskustelussa ehkä hieman eri asioihin huomiota, mutta se on käynyt selväksi, että ihmiset eivät tunnu ymmärtävän mitä piilomainonta tarkoittaa, miksi sitä halutaan kitkeä ja mikä kaikki on kaupallista. En ole samaa mieltä KKV:n ohjeiden kanssa, mutta ne ovat paljastaneet kirjasomen kentältä aukkoja tällä saralla.

Kaupallisen toiminnan tulisi olla somessa avointa ja oli kyse sitten kirjallisuudesta tai jostain muusta tuotteesta (kyllä kirjatkin ovat tuotteita siinä missä vaikka farkut tai tofu), tulisi kaupallisten kytkösten olla selkeästi esillä. Merkinnäthän tulisi tehdä niin julkaisun kohteena olevasta tuotteesta kuin aiemmista kytköksistä samaan tahoon sekä esimerkiksi silloin jos mainostaja on oma työnantaja vaikka kyseinen julkaisu ei ole yhteistyö. Tämä koskee niin ammatillisesti toimivia kuin harrastelijoitakin, oli taustalla sitten osakeyhtiö, toiminimi, yhdistys tai yksityinen henkilö. Ohjeet ovat samat kaikille.

En kuitenkaan panisi tästä täysin syytä vain somettajien kontolle vaan myös yrityksille joiden tuotteita he mainostavat tai arvostelevat. (Nykyisissä ohjeissahan näissä ei ole eroa, tulevaisuudessa toivottavasti tämä korjaantuu.) Mainosmerkintöjen toteutumisen valvominen tuotenäytteiden ja kaupallisten yhteistöiden osalta on mainostavan yrityksen vastuulla, mutta en ole kuullut yritysten aktiivisesti puuttuvan virheellisiin merkintöihin tai merkintöjen puutteeseen ja harva yritys tarjoaa selkeät ohjeet merkintöjen tekemiseen tuotteita lähettäessään. Kun vastaanottajat ovat harrastajia, ei voida olettaa, että he automaattisesti osaisivat tällaiset asiat, vaikka niistä olisi ollut julkista keskustelua. Vastuu läpinäkyvyydestä ei ole siis yksin somea tekevällä, vaan molemmilla osapuolilla.

Lopuksi

Sivistystä on kaikenlaista ja sivistyneisyys ilmenee monin tavoin. Uskallan väittää, että kutakuinkin kaikki aktiiviset lukijat ja kirjallisuuden harrastajat ovat omalla tavallaan sivistyneitä. Sivistyneisyys ei tee ihmisestä parempaa tai huonompaa. Sivistystä ei ole se, että nostaa itseään muiden yläpuolelle korostamalla omia valintojaan tai preferenssejään, etenkään verraten samalla itseään muihin. Päin vastoin, se on karkeaa ja moukkamaista. Samoin on tällaiseen provokaatioon tarttuminen ja samalla mitalla vastaaminen.

Tulossa: Kirjailijavieraana Sanna Aaltonen (Live)

Pääsen ilokseni marraskuussa haastattelemaan kirjailija Sanna Aaltosta hänen esikoisromaanistaan Louhikurun kutsu.

Tilaisuus on 20.11.2025 klo 18 alkaen Tapiolan kirjastossa Espoossa.
Lue lisää tapahtumasta Tapiolan kirjaston verkkosivuilta

Tervetuloa kuuntelemaan!

Kymi Libri ja Kouvolan Dekkaripäivät 2025

Myllykoskella, Kymenlaaksossa Kouvolan kupeessa, järjestetään joka toinen vuosi Kymi Libri -kirjamessutapahtumaa. Tänä vuonna tapahtuma oli 23.-26. heinäkuuta. Nelipäiväisen tapahtuman ensimmäinen päivä oli omistettu Kymin sarjakuvapäivälle, toinen ja kolmas päivä olivat ns. tavalliset kirjamessupäivät ja neljäs päivä oli Kouvolan dekkaripäivien päivä.
Itse olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa menossa mukana ja osallistuin tapahtuman viimeiseen päivään eli dekkaripäiville.

Tapahtuman festivaalialue on rakennettu Myllykosken helmen eli Reuna-kustantamon hallitseman Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan ympärille. Entisen rautakaupan tiloihin on sittemmin tehyt pesänsä kustantamon ja taiteilijaresidenssien lisäksi kiva pieni kirjakauppa, kahvila ja galleria. Paikan piece de resistance on rautakaupan sisäpihalla sijaitseva suuri halli, joka nykyään toimittaa tapahtumatilan virkaa. Kirjahallin seinät ovat lattiasta kattoon täynnä kirjoja joista hallissa kävijät voivat ilmaiseksi ottaa luettavaa mukaan. Halliin otetaan kaksi kertaa vuodessa lahjoituksia vastaan ja hallin seiniä pääsee tutkailemaan tapahtumien ohella aina, kun kirjakauppa on avoinna (kesäaikaan, talvella halli ei tietääkseni ole auki).

Takaisin tapahtumaan. Festivaaleilla oli kolme lavaa tai esiintymistilaa, kirjahallissa suuri lava, ulkona lähes vastaavan kokoinen ja kahvilassa pieni.
Tämän vuoden festarit osuivat pahimmalle hellejaksolle, joten itse katsoin esityksiä vain sisätiloissa, ulkolavalla oli suora paahde ja liian kuuma. Lavojen lisäksi alueella oli muutama ruokakoju ja baari sekä tietysti kirjojen myyjiä. Myyjät olivat pääasiassa pienkustantamoja, mikä on aina ilahduttavaa. Itsekin löysin pari ostettavaa teosta ja lisäksi muutamia kirjahallin seiniltä mukaan.

Kuuntelin päivän aikana kolme kirjailijahaastattelua (Satu Rämö, Antti Vihinen sekä Kari Valto) sekä yhden paneelikeskustelun, jonka aiheena oli ”Murhia vahingossa ja tarkoittamatta” ja keskustelijoina entinen vankilanjohtaja Kaisa Tammi, eläköitynyt poliisi Jukka Vainio ja kirjailija Meritta Koivisto. Nämä olivat kaikki todella kiinnostavia ja pitää erityisesti mainita kiitos todella hyville ja perehtyneille haastattelijoille. Ohjelmaa olisi ollut paljon enemmänkin, aivan aamusta iltaan asti, mutta tukahduttavan kuumuuden takia oli pakko tehdä valintoja sen suhteen mitä jaksaa.

Kokonaisuudessaan Kymi Libri vaikutti todella kivalta, hyvin järjestetyltä ja monipuoliselta tapahtumalta, joka toivottavasti jatkuu tulevaisuudessakin. Haluan ehdottomasti mukaan vielä uudelleen ja toivottavasti tulevaisuudessa useammaksi päiväksi. Lämmin suositus myös retkelle kirjakauppaan Myllykoskelle milloin tahansa!

Kesäteatteri x2

(Artikkelikuva yllä: Pinokkio, Ryhmäteatteri)

Olin saanut kaksi kutsua kesäteatteriin (ei mainostarkoituksessa toisen päivätyön kautta ja toisen sukulaiselta) ja tietenkin ne osuivat samalle viikolle. Molemmat sattuivat myös olemaan ennakkonäytöksiä.

Ensimmäisenä kävin katsomassa Keski-Uudenmaan Teatterin Suurenmoista!, jota esitetään Tuusulassa Krapin kesäteatterissa. Katsomamme näytös oli esityksen aivan ensimmäinen esitys yleisön edessä. Suurenmoista! on Florence elokuvastakin tuttu Florence Foster Jenkinsin tositarinaan perustuva musiikkifarssi. Näytelmän käsikirjoitus on Peter Quilterin ja Tuusulaan sen oli ohjannut Lija Fischer.

Jos Florence ei ole tuttu, kyse on siis New Yorkissa vaikuttaneesta seurapiirirouvasta, jonka laulajan ura oli huipussaan 1920-1940 luvuilla. Florence oli tuolloin seitsemänkymppinen ja hänellä oli tukenaan aviomiehensä St. Clair Bayfield. Florence nousi kuuluisaksi, koska hän ei osannut laulaa ollenkaan, mutta se ei estänyt häntä luomasta uraa laulajana tai levyttämästä. Florencen tarina on aivan huikea ja on oikeastaan aika kammottavaa, että se on typistetty tällaiseksi tyhjänpäiväiseksi tekstiksi näyttämölle.

Mutta jätetään käsikirjoitus sikseen ja keskitytään vain tähän toteutukseen.
Aloitetaan positiivisista asioista, joita on oikeastaan vain kaksi. Tuomas Korkia-Aho oli erittäin kelvollinen Florencen pianistina ja yllättävän hyvä laulaja. Myös Sanna Stellan sivuroolissa Florencen ystävättärenä oli oivallinen. Voi olla, että muutkin roolisuoritukset vielä kohenevat kunhan näytelmä saa muutaman esityskerran alleen ja rytmitys alkaa rullata.

Eniten minulle näytelmässä tökki aivan käsittämättömät ja kokonaisuuteen sopimattomat musiikkivalinnat (eli Florencen konserttikappaleita lukuunottamatta kaikki), todella ankea lavastus (kesäteatterilla on aina rajoitteensa, mutta viime vuotiseen verrattuna tämä oli todella valju vaikka olisi pitänyt olla New Yorkin 40-luvun luksusta) sekä Reeta Vestmanin esittämät sivuhahmot, joiden olisi pitänyt olla varmasti jonkinlainen välikevennys, mutta olivat vain vaivaannuttavia.

Suurenmoista! (Kuva: Keski-Uudenmaan Teatteri)


Jos haluatte nähdä tänä kesänä hyvää kesäteatteria niin suunnatkaa Tuusulan sijaan Suomenlinnaan. Suomenlinnan kesäteatterissa on tänä vuonna Ryhmäteatterin esitys Pinokkio. Näytelmä perustuu Carlo Collodin tekstiin, sen on sovittanut ja ohjannut Juha Kukkonen ja dramaturgina Elina Snicker. Esitys mukailee tuttua Pinokkion tarinaa melko uskollisesti, mutta se on sijoitettu jonkinlaiseen dystooppiseen jakautuneeseen tulevaisuuden maailmaan missä rikkaat elävät sähköaitojen takana ja niiden ulkopuolella muu maailma kärsii. Pinokkion matkalla nukesta oikeaksi pojaksi on kaikenlaisia houkutuksia, huijareita ja seikkailuja, joissa omatunnon ääni yrittää häntä ohjata. Tällä Pinokkiolla oli omatuntonaan Satu Sirkka.

Tämä oli aivan loistava sovitus tutusta sadusta, johon oli hienosti saatu tuotua mukaan niin huumoria kuin nykypäivän uhkakuvia. Koko ensemble tekee lavalla aivan loistavaa työtä, mutta erityisesti Mikko Kauppilan työ Pinokkiona on aivan upeaa katseltavaa. Mitä loistavin fyysinen ja koskettava taidonnäyte. Lämmin suositus Suomenlinnan Pinokkiolle!

Helsinki Lit 2025

Osallistuin 16.-17.5.2025 ensimmäistä kertaa Savoy-teatterissa Helsinki Lit käännöskirjallisuus tapahtumaan. Kahden päivänä aikana Savoyn lavalla oli haastateltavana yhteensä 10 kirjailijaa ja haastattelijat olivat myös lähes kaikki kirjailijoita.

Perjantaina ensimmäisellä puoliajalla esiintyneet Mihail Šiškin ja Oliver Lovrenski eivät erityisesti kiinnostaneet minua etukäteen. Šiškinin haastattelusta jäi kyllä mieleen hyvin kulttuurin merkitys taistelussa totalitarismia vastaan, mutta haastattelijana toiminut Anna-Lena Laurén ei tuntunut oikein osaavan lukea tilannetta ja haastattelun tunnelma oli aika erikoinen.

Helmi Kekkonen haastattelee Olga Ravnia.


Perjantain toisen puoliajan haastattelut olivat oikeastaan enemmän keskusteluja, joita kumpaakin oli todella antoisaa kuunnella. Yksi eniten odottamistani vieraista oli tanskalainen Olga Ravn. Hän keskusteli kirjailija Helmi Kekkosen kanssa ja oli todella mielenkiintoista kuulla heidän erilaisista lähestymistavoistaan kirjoittamiseen ja eri teemojen käsittelyyn. Illan viimeistä keskustelua Rosa Liksomin ja Mikael Niemen välillä olisi taas ihan vain sen lämpimän ja leppoisan tunnelman takia voinut kuunnella helposti toisenkin 40-minuuttisen.

Lauantaina kaikki haastattelut olivat erinomaisen kiinnostavia. Louise Kennedyn ja Olivia Laingin kirjat olivat minulle ennestään tuttuja, mutta uudemmista tuttavuuksista Annika Norlinin ’Keko’ nousi ehdottomasti lukulistalle.

Louise Kennedyn ’Rikkomuksia’ on ollut kevään hittejä Suomessa ja luin myös itse sen juuri ennen tapahtumaa. Kirja on sydäntäsärkevä rakkaustarina, mutta vielä enemmän se on kertomus yhteiskunnasta, joka on revitty rikki ja jossa vastakkain asettelusta ja väkivallasta on tullut arkipäivää. Kennedy on aloittanut kirjoittamisen vasta keski-iällä ja olikin kiinnostavaa kuulla tästä sekä tietysti hänen teoksistaan lisää.

Olivia Laing Silvia Hosseinin haastattelussa

Festivaalin kohokohtani ja ehdottomasti eniten odottamani haastattelu oli Olivia Laingin. Oli todella harmi, että hän ei päässyt paikalle vaan haastattelu tehtiin etäyhteydellä. Laingia haastatteli Silvia Hosseini, joka ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta hän oli valmistellut todella hyvät ja analyyttiset kysymykset. Ehkä etäyhteydestä johtuen haastattelu oli ehkä hieman töksähtelevä ja siitä puuttui keskustelullisuus, mutta Laingin viisaus, rauhallinen pohdiskelevuus ja yleinen upeus välittyi silti yleisöön.

Yleisesti ottaen koko tapahtuma oli todella onnistunut ja nautin ajastani siellä. Ehdottomasti haluan osallistua livenä uudelleekin, vaikka aiempina vuosina testaamani stream-vaihtoehto toimii ihan kivasti myös.

Lopuksi haluan kuitenkin esittää hieman myös kritiikkiä tapahtumasta.
Monelle yleisössä viimeisenä esiintynyt Adiche vaikutti olevan festivaalin odotetuin esiintyjä. Itse en jäänyt hänen haastatteluaan kuuntelemaan ja monen muun tavoin poistuin kirjailijan viivytellessä lavalletuloaan. (Yleensä kuuntelen mieluusti myös omistani poikkeavia näkemyksiä, koska niistä syntyy keskustelua ja keskustelu on arvokas voima, mutta ne yhdistettynä diivailuun oli tässä tapauksessa ratkaiseva tekijä.) 

Haluan kyseenalaistaa festivaalin päätöksen kutsua kyseisen kirjailijan tapahtumaan. Esiintyminen osui lauantaille 17.5., joka on homo- ja transfobian vastainen päivä. Adiche on toistuvasti tuonut julki transfobisia näkemyksiään ja koen hänen esiintymisensä olevan todella voimakkaassa ristiriidassa festivaalin verkkosivuillaan kertomien arvojen kanssa. Ymmärrän kirjailijan olevan suosittu ja uuden kirjan myötä ajankohtainen, mutta hänen mukaan ottamisessa tuntui festivaalin hengen vastaiselta.

Jos haluat perehtyä paremmin Adichen ongelmallisuuteen niin Eric Karl Anderson avaa asiaa erinomaisesti tällä videolla ja toki googlaamalla löytyy paljon lisätietoa.

Kirjasta: Seija – Nainen jota ei ollut

Mainos / Seija – Nainen jota ei ollut kirja saatu pyytämättä kustantajalta S&S.

Sain mieluisana yllätyksenä Niina Kivilän tuoreen kirjan Seija – Nainen jota ei ollut (2025, S&S). Teos alkaa puhelusta, jonka Kivilä sai 2016 enoltaan, joka pyysi Kivilää hankkimaan äitinsä puolesta kukkalaitteen tämän siskon hautajaisiin. Ennen tätä puhelua ei Kivilä ollut tiennyt äidillä olleen Seija nimistä siskoa lainkaan. Seija oli jo lapsena sijoitettu laitoshoitoon, mutta kukaan Kivilän elossa olevista sukulaisista ei osaa oikein kertoa milloin ja miksi. Tästä lähtee liikkeelle Kivilän matka oman perheensä historiaan ja siinä ohessa hoitamisen historiaan Suomessa.

Kivilän kirja oli paitsi tietokirja, myös henkilökohtainen tarina hänen suvustaan ja kirjaan on rakennettu hieno juonen kaari lähtöpisteen puhelusta, läpi selvitysretkien Savossa aina Seijan viimeiseen hoitopaikkaan, missä viimein vastauksia löytyy hieman enemmän. Seijan tarinan kaaren rinnalla kulkee Kivilän oma tarina Seijan jäljillä, samalla käsitellen omaa suhdettaan äitinsä sairastumiseen ja pitkään laitoshoitoon. Kirja on siis tietokirja, osin elämäkerrallinen ja kirjoitettu hienolla lähes kaunokirjallisella otteella, joka sopii näihin molempiin, mutta tekee lukemisesta helppoa ja miellyttävää.

Kirjassa vieraillaan niissä hoitolaitoksissa, joissa Seijan tiedetään olleen ja tutustutaan paitsi niiden toimintaan, myös laajemmin laitoshoidon eri vaiheisiin Suomessa 1900-luvun alkupuolelta eteenpäin. Diagnoosit, hoitokeinot ja metodit ovat muuttuneet ja kehittyneet, mutta toisaalta näin läpikäytynä, moni asia tuntuu olevan myös edelleen samoin kuin 100 vuotta sitten. Tässä historiassa näkyy paitsi lääketieteen kehitys, myös yhteiskunnan kehitys. Ennen laitoksiin joutui paitsi todellisen sairauden, myös esimerkiksi köyhyyden takia ja erityisesti naiset mitä erilaisimmista syistä, usein aivan turhaan. Naisten, vammaisten ja eri vähemmistöihin kuuluvien lääketieteellinen historia on kytköksissä vahvasti myös ihmisoikeuksien kehityksen historiaan.

Seijan tapauksessa kyseessä on ollut aivan todellinen sairaus, mutta kirja avaa Seijan tarinan varjolla etenkin aiemmin mainitsemaani naisten hoidon historiaa sekä myös sitä kuinka ylipäätään kaikkia vammoja ja muita erilaisuuksia pitkään haluttiin karsia kansasta ja estää siirtymästä tuleville sukupolville. Lukeissani mieleeni tuli muutamiakin muita kirjoja joissa samaa aihetta käsitellään. Jos siis aihe kiinnostaa niin alla muutama vinkki!

Salla Fagerström: Liisa Kauppinen – Tiedän sen mahdolliseksi (2019, Like)
– Liisa Kauppinen kuuroutui viisivuotiaana, aikana jolloin kuurojen asema oli Suomessa todella huono ja viittomakielen sitäkin huonompi. Hän on joutunut taistelemaan kaikesta siitä mitää kuulevat pitävät itsestäänselvyytenä: koulutus, työpaikka, perheen perustaminen. Hän ryhtyi jo nuorena tekemään ihmisoikeustyötä, joka on mullistanut kuurojen asemaa ympäri maailman. Liisan elämäntarinan ohella kirja avaa kaikkea sitä mitä kuurot ja viittomakieliset vähemmistönä ovat joutuneet historian saatossa kokemaan syrjinnästä pakkosterilisaatioihin.

Alice Wong (editor): Disability Visibility (2020, Vintage)
– Disability Visibility on kokoelma omaäänisiä kertomuksia, tositarinoita vammaisuudesta. Monet näistä ovat intersektionaalisia ja kirjoittajat ovat kokeneet syrjintää paitsi vammansa, myös esimerkiksi etnisytensä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa takia. Kirjoittajat ovat pääosin yhdysvaltalaisia ja kaikki ovat tästä päivästä. Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu.

Elinor Cleghorn: Sairas ja viallinen – Naiset lääketieteen historiassa (2021, suomennos Veli-Pekka Ketola, Bazar)
– Sairas ja viallinen on populaariin muotoon kirjoitettu tietokirja naisten lääketieteellisestä historiasta. Lääketieteen historialla on vahvat kytkökset yhteiskunnan ja kulttuurin historiassa. Naisten kohtalo mitä lääketieteeseen tulee (ja toki kaikkeen muuhunkin) on ollut läpi historian voimakkaasti miesten käsissä. Tämä kirja käy läpi tätä historiaa eri näkökulmista ja pureutuu erilaisiin naisten kohtaamiin haasteisiin ja vääryyksiin.

Teatteriarvio: Anna Liisa

(Artikkelikuva: valokuvaaja Veera Konsti / Kajaanin kaupunginteatteri)

Kevään viimeinen teatteri ennen kesäteatterikautta oli tällä kertaa & Espoon Teatteriin Kajaanista vierailulle tullut Anna Liisa. Kajaanin kaupunginteatterin ja Routa Companyn yhteistuotanto sai positiivista huomiota viime vuoden puolella niin Kajaanin esityksissä kuin Tampereen Teatterikesässä.

Näytelmän on ohjannut Kajaanin kaupunginteatterin johtaja Anni Mikkelsson. Sen pääroolissa Anna Liisana nähdään Milla Kuikka ja muissa rooleissa Jukka Peltola, Vera Veiskola, Maija Viipuri, Satu Turunen, Mika Silvennoinen, Jose Viitala, Teija Töyry sekä Janne Kinnunen.

Näytelmä oli mielenkiintoinen sekoitus modernia ja alkuperäistä Minna Canthin tekstiä. Esitys kesti kokonaisuudessaan noin 2 tuntia 40 minuuttia, mutta puoliajat jakautuivat hieman epätasaisesti. Näytösten katkokohta oli luonteva, mutta ensimmäinen puoliaika olisi kaivannut vartin verran tiivistämistä. Siinä alkoi paikoin olla jo turhaa toistoa väliaikaa kohden. Toinen puoliaika oli napakampi.

Oli todella kiinnostava idea tuoda todella ajankohtaista nykymusiikkia osaksi esitystä. Itse haluaisin ainakin kuulla mitä mieltä Minna olisi ollut Bämän viestistä! Myös iso plussa lavastuksesta, joka oli varsin pelkistetty, mutta kuitenkin sisälsi ison määrän kiinnostavia yksityiskohtia. Ja etenkin toisen puoliajan suuret maalaukset olivat upeita.

Milla Kuikka tulkitsi Anna Liisaa yhtäaikaa voimakkaasti ja herkästi, ilmentäen hienosti hahmon sisäistä kamppailua. Tanssitaiteilija Maija Viipuri ilmensi voimakkaasti Anna Liisan mielessä edelleen elävää lasta. Myös muu ensemble teki enimmäkseen vahvoja tulkintoja, joskin muutaman hahmon tulkinta oli mielestäni ehkä enemmän kesäteatteriosastoa kuin tähän kokonaisuuteen sopivaa. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.