Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Ihanasti vinksahtanutta

Long time no book post!
Edellisestä kirjoituksesta on jo tovi, mutta vielä on muutama päivä toukokuuta jäljellä eli ei ihan koko kevät mennyt ohi ilman kirjoitusta.
Uusi työ ja kaikkea muuta elämää pääsi harmillisesti tulemaan kirjaharrastuksen tielle, mutta nyt tuo häiritsevä elämä alkaa löytää uudet uomansa ja on jälleen aikaa kirjoitella muutakin kuin tiedotteita töissä ja huudella somessa.

Mutta siis asiaan!

Asia onkin varsin paljon sydäntäni lähellä. Nimittäin Terhi Tarkiaisen kirjat.
Erityisesti upeat naiset Kitty, Emily ja Maggie, mutta löytyy sydämestäni oma kammionsa myös kotimaisille vampyyreille. Vaikka voisi ajatella, että englantilaisilla neidoilla ja suomalaisilla verenimijöillä ei olisi juurikaan yhteistä, yhdistää kaikkia Tarkiaisen kirjoja ihana vinksahtaneisuus ja huumori.

Historiallinen romantiikka on ollut aika kovassa nosteessa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin viime aikoina, kuten romantiikka genrenä ylipäätään. Itse olen romantiikka-fanina nauttinut tästä ihan täysin rinnoin. Monet genren kirjat kuitenkin ovat melko samalla kaavalla tehtyjä ja jos ihan rehellisiä ollaan, eivät kovinkaan hyviä. Onneksi joukossa on myös sellaisia kirjailijoita kuin Tarkiainen.

Jos historiallinen englanti saa sydämen sykkimään nopeammin ja mieluusti haluaa kirjoihinsa sankarittaria jotka tallaavat oman polkunsa vaikka se olisi millainen ruovikko kuljettavaksi, kannattaa tutustua tähän kolmikkoon.

Kitty eli kuinka mies tuhotaan (2020) tutustuttaa lukijat Kittyyn, jonka tie ei ole aina ollut helppo. Oikeastaan se on ollut aika traumaattinenkin. Kitty on menettänyt vanhempansa ja päätyy naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Häissään Kitty kohtaa miehensä yhteistyökumppanin ja tunnistaa tämän mieheksi joka on aiemmin kohdellut häntä kaltoin. Siitä eteenpäin Kittyn päivät alkavat täyttyä kostolla fantasioinnista.

1740-luvun Lontoo on ankea ja likainen ja sen voi lähes itse aistia kirjaa lukiessa. Kaikkia näitä kirjoja oikeastaan yhdistää se, että niiden kuvaus saa tapahtumapaikat herämään henkiin ja tunkee niitä lukijan aisteihin. Mikään näistä ei ole siloiteltua tai hienostelevaa hömppää vaan rosoa löytyy jokaisesta.

Emily eli kuinka sukua jatketaan (2022), oma suosikkini, taas esittelee lukijoille lady Levinen, jolla on haaste. Lordi Levine on hukassa, asianajaja tulossa, juoruja liikkeellä ja suvunjatkaja puuttuu. Sitten hän saa yllättäen vieraaksi hurmaavan herra Draken, miehensä kaukaisen sukulaisen. Drakesta hän saa sopivan apurin juoneen, jolla yrittää turvata avioliitto ja oikeus jatkaa elämää herraskartanossa.

Emilyn sähköinen tarina on paitsi huijaritarina, myös tarina lapsettomuudesta aikana, jolloin perillisen saamisella oli valtavan paljon suurempi merkitys omaisuuden ja aseman takia. Ja toki vastentahtoisesti ilman jälkeläistä jääminen oli silloinkin jo myös henkilökohtainen tragedia.

Tänä keväänä ulos tuli Maggie eli kuinka jano tyydytetään (2023). Maggien tarina vie terveyskylpyjen kiehtovaan maailmaan ja vielä kylpyjäkin kiehtovamman tohtorin vastaanotolle. Mitä veli edellä, sitä sisko perässä ja pian sisarukset ovat täysin tohtorin taitojen pauloissa.

Kaikissa näistä kirjoissa yhdistyy historiallinen viihde, tiede, hieman raiteiltaan poikennut romantiikka sekä sopiva määrä eroottista vihjailua olematta alleviivaava. Instagramin puolella kirjoitin Maggiesta, että kaikki henkilöt ovat ihanan epätäydellisiä ja oikeastaan myös aika epämiellyttäviä, mutta hurmaavalla tavalla. Se pätee näihin kaikkiin kolmeen teokseen.

Lopuksi vielä pari sanaa vampyyreistä!
Tarkiaisen esikoinen Pure mua ilmestyi 2018 ja esitteli lukijoille vaihtoehtoisen Suomen. Siellä sotiemme kulku on ollut hieman erilainen ja vampyyri häkissä voi olla ihan ok lahja kolmekymppiselle tyttärelle vanhemmilta. Ainakin jonkun mielestä.

Kirja on ehtaa vampyyriviihdettä, mutta pakottaa myös lukijan mieleen kysymyksiä eläinten oikeuksista, ihmiskaupasta, siitä mikä erottaa ihmiset ja eläimet sekä siitä mitkä ovat oikean, sallitun ja ei-kielletyn erot. Kirja on seksikäs, fiksu, yllättävä ja ennenkaikkea hauska. Ja mikä parasta, sille tulee jatkoa pian, kun Peto irti ilmestyy heinäkuussa 2023!


Kaikkien Terhi Tarkiaisen kirjojen kustantaja on Tammi ja kirjoista Kitty, Emily ja Maggie on saatu kustantajalta arvostelukappaleina ilmestymisvuosinaan.

Vuoden 2022 parhaat kirjat

Uusi vuosi on päässyt käyntiin, joten on aika tehdä pieni katsaus parhaisiin kirjoihin, joita viime vuonna luin sekä hieman tilastoja lukemistani kirjoista.
Kaiken kaikkiaan luin viime vuonna 358 kirjaa, mikä oli oikein sopiva saldo yhdelle vuodelle. Videolla hieman lisää dataa ja esittely kirjoista.


Tässä vielä listana videolla mainitut kymmenen kirjaa:

– Charles Baudelaire: Pahan kukat
– Maria Turtschaninoff: Suomaa
– Anne Martin: Kallioon maalattu laulu
– Lynne TIllman: Weird Fucks
– Aino Kivi: Joutonainen
– A.S. Byatt: Riivaus
– Terhi Tarkiainen: Emily eli kuinka sukua jatketaan
– Catherine Coulter: The Nightingale Legacy
– Laura Jane Williams: The Love Square
– Emily Henry: Book Lovers

Fiiliksiä vuoden 2022 Helsingin Kirjamessuilta

Lokakuun 27.-30. kokoontui jälleen Messukeskukseen valtava joukko lukijoita, kirjailijoita, keräilijöitä, kustantajia ja muuta kirjallisliitännäistä väkeä (ja tietty myös viinin äärestä eksyneitä, joissa osin tietty on myös päällekkäisyyttä).

Itse olin tänä vuonna paikalla kaikkina neljänä päivänä, mikä oli melko raskas rupeama, mutta todella antoisa. Ennen messuja totesin, että tämän vuoden ohjemassa oli poikkeuksellisen vähän minua kiinnostavia kohteita, mikä toisaalta oli myös hyvä. Joskus paine juosta lavalta toiselle on ollut melkeinpä ahdistava. Tänä vuonna omassa ohjelmassani oli vain muutama kohde per päivä ja ehdin nauttia niistä täysin rinnoin ja kiireettä. Kiinnostavia olivat mm. keskustelu Tiina Tuppuraisen ja Teemu Silvánin kirjasta ”Rakkaudesta lajiin”, Päivi Ahtialan ja Paula Tiessalon keskustelu tänä vuonna ilmestyneistä seksityötä käsittelevistä kirjoistaan sekä Marika Haatajan haastettelu liittyen tuoreeseen tietokirjaan ”Ihmisiä nautinnon ajassa”. Kahden ensimmäisen teokset olin jo lukenut ja kolmannen juoksin ostamaan kustantajan osastolta heti haastattelun päätyttyä.

Jos must-see ohjelmaa oli tänä vuonna vähemmän, niin oli myös kirjoja ostoslistallani. Vuosi sitten lähdin messuille pitkän listan kanssa, joista suurimman osan myös sieltä löysin. Kannoin silloin kotiin 44 (!!) kirjaa.
Sanottakoon, että niistä on lukematta enää yksi eli ilmeisesti se ei ollut liikaa. Tänä vuonna listaa ei kuitenkaan siis ollut ja olin myös asettanut itselleni varsin maltillisen budjetin messujen ajalle. Kirjoja kertyi lopulta matkaan reilusti kolmattakymmentä tänäkin vuonna, mutta budjetti onneksi piti. Osin siitä saa kyllä kiittää kustantamoja, joiden tilaisuuksista tarttui matkaani jonkun verran kiinnostavia teoksia. (Olin paikalla akreditoituna content creatorina ja sen kautta saanut muutamia kutsuja tilaisuuksiin.)

Tänä vuonna messuilla oli somettajille ja bloggaajille oma kirjasome kohtauspaikka, mikä oli vallan mainio paikka istua hetkeksi lepäämään ja tapaamaan muita kirjasomettajia kasvotusten. Joukossa oli monia tuttuja, mutta aivan valtava määrä uusia tuttavuuksia sekä ihmisiä jotka tunsin ennen vain nimimerkkeinä kirjakuvien takana, mutta nyt muuttuivat oikeiksi ihmisiksi. Kirjabloggaajia tunnen melko huonosti ja luen blogeja vain täsmäotannalla, joten heihin oli erityisen ihana tutustua paremmin!
Oli aivan mahtavaa tutustua kaikkiin ja ihanan monet tulivat myös käytävillä juttelemaan tunnistettuaan minut. Ehdottomasti suurin osa messuista menikin juuri ihmisten kanssa jutellessa, verkostoituessa ja uusia ystäviä hankkien. Mikä olisi sen mahtavampaa? 🥰
Kirjasomen kohtauspaikka oli aivan mahtava avaus kirjasomen/-blogien ja messuorganisaation yhteistyölle ja se varmasti kehittyy tulevina vuosina vielä paremmaksi, kiitos aktiivisen kirjaharrastajien yhteisön.

Nyt sitten vaan ensi vuoden messuja kohti!

P.S.: Jos messulöydöt kiinnostaa niin tein instaan niistä videon heti tuoreeltaan ja insta-profiilistani löytyy vielä toistaiseksi tallennettuna joukko messu-tarinoita ja kirjanostoja joihin hallissa vaellellessani törmäsin.

https://www.instagram.com/tv/CkWXK1hvTKQ/?utm_source=ig_web_copy_link

Elokuinen runoilta Stockforsissa

Kävin lauantaina 6.8. paikallislehden juttukeikalla Pyhtäällä Stockforsin vanhalla sahalla liittyen siellä järjestettävään Rautaparran runoiltaan. Juttu on tullut ulos, mutta itse koin, että voisin kirjoittaa illasta vähän laajemminkin kuin mitä lehden palstoille mahtui.

Tilaisuus koostui kahdesta paneelikeskustelusta, parista luennasta ja musiikista. Tilaisuus oli rajattu noin neljällekymmenelle osallistujalle, mikä tuntui isossa hallissa ja paneelien isojen yhteiskunnallisten aiheiden äärellä hassun pieneltä määrältä. Tilaisuus oli selvästikin suunnattu järjestävän tahon omille seuraajille ja tilaajille, sillä sitä ei myöskään oltu perus lehdistötiedotetta lukuunottamatta juurikaan mainostettu. Uskoisin, että esimerksiksi Pyhtäältä ja Kotkasta olisi löytynyt kiinnostunutta yleisöä hallia täyttämään ilman että kuitenkaan suuren yleisöryntäyksen vaaraa olisi ollut.

Nimestään huolimatta, tämän runoillan keskeistä sisältöä olivat sen paneelit. Ensimmäisen aiheena oli ihminen ja ympäristö ja ennakkoon sen oli kerrottu käsittelevän kysymyksiä kuten: Onko luonto villiä ja vapaata ainoastaan suojelualueilla, jos edes siellä? Voiko maisemassa nopeasti liikkuessa havainnoida jotain olennaista, mitä hidas liikkuja ei näe? Miksi taloudellisen vallan tunnistaminen ympäristössä on tärkeää? Onko luonnon ilmiöiden tulkinta alisteista alitajuiselle kansallisuusaatteelle? Voiko näkemiensä asioiden sanallistamista estää tai siirtää, ja mitä hyötyä siitä on? Keskustelijoina paneelissa olivat taidekriitikko Dana Benlakhdar, dokumentaristi-kirjailija Riikka Kaihovaara, kirjailija Jouko Sirola ja kaupunkitutkija Jani Vuolteenaho.

Keskustelussa nousi ”tavallisen” ympäristönsuojelu, luonnonsuojelu, ilmastonmuutos jahkailun sijaan esiin todella kiinnostavia näkökulmia siihen miten ympäristöä havainnoidaan ja miten some-aika on siihen vaikuttanut ja onko esimerkiksi havaintojen sanallistamisesta jotain iloa. Keskustelussa nousi monessa kohtaa esiin mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa käytettyä semantiikkaa ja retoriikkaa sekä sitä miten ne ovat muuttuneet ja niiden oikeellisuudesta. Kiinnostava ajatus oli myös se miten luonnonsuojelu nykymuodossaan muistuttaa paljon kolonialismia ja toistaa samoja kaavoja. Myös pohdinta siitä voiko suhde luontoon ollakin nationalistinen perinteisemmän kansallisen ajattelun sijaan oli todella kiinnostava. En ennen tilaisuutta ehtinyt saada Kaihovaaran ja Sirolan kirjoja käsiini, mutta aion ne lukea heti kun Helmet-kirjastot ne saa minulle toimitettua.

Toinen keskustelu käytiin kirjailija ja kriitikko Marissa Mehrin ja Kulttuurivihkojen päätoimittaja Elias Krohnin välillä. Sen aiheena oli kulttuurijournalismin ja kritiikin merkitys. Sanomalehtien omistus on Suomessa kaventunut ja keskittynyt käytännössä kolmelle taholle ja se näkyy myös sisällöissä. Paikallislehdet eivät enää julkaise juurikaan kritiikkejä, paitsi ehkä hyvin paikallisesti merkittävistä teoksista ja toisaalta nekin harvat, joita julkaistaan kiertävät usein lehdestä toiseen sen sijaan että lehdet kirjoittaisivat omansa. Toisaalta kultturijournalismin piirissä julkaistaan jatkuvasti enemmän henkilökuvia ja muita enemmän tekijään kuin teokseen keskittyviä sisältöjä, jotka tuovat esimerkiksi uusia kirjoja esille suuremmille yleisöille. Lisäksi kritiikkien kentälle on tullut omaksi osa-alueekseen bloggarit ja miksei Instagram myös, missä periaatteessa kuka vaan voi julkaista kritiikkinsä. Niiden laatu ja kirjoittajien ammattitaito tosin vaihtelee suuresti ja iso osa ei täytä varsinaisesti kritiikin määreitä.
Keskustelu jäi harmillisesti hieman kesken sillä sille oli varattu liian lyhyt aika. Keskustelun loppupuolella keskustelijat ehtivät sivuta myös lukutaidon, tässä kontekstissa erityisesti tekstilajien tunnistamisen heikentymistä, sekä kulttuurijournalismia vastarintana niin pinnallistumista kuin median keskittymistäkin vastaan. Sitä keskustelua olisi ollut kiinnostavaa kuulla vielä enemmänkin.

Molemmissa paneeleissa haastattelijana toimi Särön päätoimittaja Mark Mallon. Olisin toivonut haastattelijalta hieman napakkuutta paneelien vetämiseen sekä puheenvuorojen hallintaan, niin panelistien suuntaan kuin yleisökysymysten osalta. Etenkin ensimmäisessä paneelissa yleisökysymykset tulivat toistuvasti samoilta muutamalta henkilöltä vaikka muillakin oli käsiä ylhäällä.

Kahden paneelikeskustelun lisäksi kirjailija Leena Krohn luki julkaisemattoman ja erittäin kiinnostavan novellinsa “Yli yhden sieveritin” ja runoilija-suomentaja Kai Nieminen esitti kääntämiään japanilaisen zen-munkki Ryōkanin runoja sekä omaa tuotantoaan. Illan päätti muusikko Kim Blomberg. Tapahtuman juontajana toimi tietokirjailija Petri Pietiläinen. Tapahtuman takana oli Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry (yhdessä Kasvajat ry:n kanssa) ja se oli osa uutta Uuden Itämaan kulttuurifoorumi -tapahtumasarjaa.

Uusi kirjallinen ihastus: Laura Jane Williams

Kiitos kirjapiirimme Samppanjaa ja kirjakarkkeja, löysin uuden kirjailijaihastuksen! Joku oli ehdottanut tulevaksi kirjaksi juuri suomennettua Laura Jane Williamsin Etsintäkuulutus kirjaa ja minä tietenkin kiinnostuin ja haalin heti käsiini kaikki mahdolliset teokset häneltä. Toivottavasti tuo tulee myös valituksi, sillä en malta odottaa, että pääsen juttelemaan kirjasta muiden kanssa!

Romantiikkaan tai women’s fiction genreen uuden kulman löytäminen on vaikeaa tai lähes mahdotonta, mutta Williams onnistuu siinä mielestäni ilahduttavasti. Luen tätä osastoa niin paljon, että innostun ihan hirveästi, kun vastaan tulee jotain hieman uudenlaista ja raikasta.

Ensimmäisenä sain käsiini kirjan The Love Square (2020) ja ahmaisin sen hetkessä. Se kertoo Pennystä, jolla ei ole ollut juurikaan onnea rakkaudessa viime aikoina. Hän on täyttämässä 30 ja yrittää päättää mitä elämältä haluaa. Sitten hän tapaa mahtavan miehen ja kaikki tuntuu klikkaavan. Paitsi että tietenkin juuri silloin elämä heittää häränpyllyä ja he päättävät olla vain ystäviä. Sitten Penny tapaakin jonkun muun. Ja vielä kolmannenkin. Ja elämä mutkistuu entisestään. ⁠
⁠
Rakastin tätä kirjaa ja pystyin todella samaistumaan Pennyn yrityksiin päättää mitä hän elämältään haluaa ja mihin suuntaan sitä ohjata. Pennyllä on vakava sairaus, josta hän on toipumassa, mutta joka yhä vaikuttaa hänen elämäänsä. Pidin myös siitä kuinka seksipositiivinen kirja oli ja kuinka erityyppisiä ihmissuhteita (avoin suhde, fwb tyyppinen kuvio jne.) ja perhemalleja siinä oli. Ja seksipositiivisella tarkoitan seksiin mutkattomasti ja avoimesti suhtautuvaa, en niinkään sitä että sitä kuvattaisiin sivuilla paljon tai tarkasti. (Kuvauksia ei juurikaan ole eli sopii myös niitä kammoksuville!) Kaiken kaikkiaan tämä kirja resonoi minussa tavalla, jolla harvat romanssit onnistuvat.⁠
⁠
⁠Toisena teoksena kirjailijalta luin vasta käännetyn kirjan Etsintäkuulutus (Our Stop, 2019, suom. Laura Liimatainen, 2022 – saatu arvostelukappaleena kustantaja Tammelta) ja siitä kirjoitin myös Instagramin puolelle. Kirja kertoo Nadiasta ja Danielista, jotka matkustavat aamuisin samalla metrolla töihin. Daniel on nähnyt Nadian ja laittaa lehteen etsintäkuulutuksen. Nadia näkee ilmoituksen ja vastaa siihen, mikä aloittaa palstalla käytävän kirjeenvaihdon. Heidän elämänsä sivuavat toistuvasti toisiaan, mutta kohtaavatko he koskaan? ⁠

Kirja on rakennettu vähän samaan tapaan kuin Beth O’Learyn Kimppakämppä tai Uneton Seattlessa elokuva eli seuraamme pääparin eloa erillään ja vähitellen kohti ja taas kauemmas toisistaan.⁠ Daniel oli hahmona kuin täydellinen romanssin sankari: komea, kiltti, romanttinen, puhuu tunteistaan, huolehtii äidistään, on hyvä ystävä ja pistää kuriin kaverit, jotka eivät meinaa muistaa mitä suostumus on. Hänestä ei voi olla pitämättä vaikka onkin melkein liian täydellinen. Nadia taas on hahmona sellainen, mikä selvästi on kirjailijan vahvuus: itsenäinen, älykäs nainen, joka on vikoineen helposti samaistuttava ja josta tietää, että hän pärjäisi ilman sankaria yhtä hyvin kuin prinssinsä kanssa.

Koska suurimman osan kirjasta pääpari etsii toisiaan, kirja isolta osin keskittyy ystävyys- ja perhesuhteisiin sekä deittailuun. Tässä oli monia samoja juttuja, joista pidin The Love Squaressa mitä tulee ihmissuhteisiin ja tyyliin ylipäätään. On uusia ystäviä, vanhojen kanssa välien rakoilua, suhteita joista ei oikein ota selvää, suruja ja iloja. Sen takia luulisin, että tähän voivat ihastua myös ne jotka eivät yleensä romantiikasta niin innostu. Kirja noudattaa hyvin pitkälti romanttisten elokuvien kaavaa, Nora Ephronin kirjoittamien klassikoiden tyyliin.

Kolmantena luin Williamsin tuoreimman One Night With You (2022). Se kertoo Nicistä ja Rubystä, joilla on yhden yön juttu Rubyn viimeisenä ja Nicin ensimmäisenä iltana Lontoossa. Molemmat ovat jättäneet juuri huonon suhteen ja paikallaan polkevan elämän taakseen ja muuttamassa uutta kohti, uuteen kaupunkiin. He löytävät vahvan yhteyden toisiinsa, mutta tilanne ei ole optimaalinen uutta suhdetta ajatellen.

Pakko antaa ensinnäkin iso plussa siitä, että pääparin uudelleen yhdistyminen yhden yön jutun jälkeen tapahtuu sukupuolitaudin takia. Sitä ei kyllä romantiikassa koskaan näe ja ei ole kyllä klamydia se ihan helpoin asia käsitellä romanssin osana. Jälleen tämä on todella seksipositiivinen ja ihmissuhteiden osalta realistinen tarina. Henkilöt vaikuttavat ihmisiltä, eivätkä niinkään romanssin hahmoilta. Tämä ei ollut suosikkini näistä kolmesta, lähinnä koska tämä oli ehkä monista vaiheistaan huolimatta tavallaan ennalta-arvattavin. Silti pidin tästä myös ja siitä, että tapahtumat tuntuivat jälleen sellaisilta että ne olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa tutulleni oikeassa elämässä. Lukuunottamatta ehkä kirjassa mukana olevaa dokumenttiprojektia, mutta muilta osin.

Vaikka näissä kaikissa kirjoissa on onnellinen loppu, vain The Love Square päättyy perinteiseen ”happily ever after” loppuun ja kahdessa muussa oli realistisempi ”happy for now” lopetus mistä itse pidän enemmän. Elämä harvoin menee kuin saduissa ja elämäntilanteet eivät aina osu yhteen vaikka kuinka haluaisi ja se näkyy näissä kirjoissa. Yleisesti ottaen siis jos kaipaat raikasta, hauskaa viihdettä, missä ihmiset ovat oikeiden ihmisen oloisia ja heillä on normaaleiden ihmisten ongelmat ja sotkuisia ihmissuhteita niin kannattaa kokeilla Laura Jane Williamsin kirjoja!
⁠


⁠

Seksin myynnin ja ostamisen moniulotteinen maailma

Seksin myynti ja ostaminen on selvästikin tämän vuoden tietokirjatrendejä sillä on ilmestynyt jo kaksi kotimaista tietokirjaa aiheeseen liittyen. Olen Instagramin puolella kirjoittanut aikaisemminkin seksityöhön ja erotiikka-alaan liittyvistä kirjoista (esim. Kasvi & Ros: Miesseuralainen ja Lotila: Pornotähti Cindy Sun), mutta näihin tämän vuoden uutuuksiin oli pakko tarttua yhdellä kertaa ja kirjoittaa niistä hieman laajemmin.

Seksityö on yhteiskunnallisena aiheena aika kahtiajakautunut. Toinen puoli ajaa vahvasti seksin oston kieltämistä ja toinen puoli taas sitä, että työn asemaa pitäisi parantaa ja sen asemaa pitäisi tuoda lähemmäs muita palveluita. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa laillista, mutta paritus on (aivan syystä ja aiheellisesti) kielletty, mutta lainsäädäntö on sen verran tiukka ja haastavasti muotoiltu, että se ajaa monet itsensä työllistävät sekistyöntekijä hankalaan asemaan ja harmaalle alueelle monella tapaa. En lähde avaamaan tätä moniulotteista asiaa tässä tarkemmin, mutta lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi näistä kirjoista tai vaikkapa Tiia Forsströmin Ammattirakastaja (2019) kirjasta.

Rakkautta rahalla (2022, Atena) on kirjoista tietopainotteisempi. Sen kirjoittanut Paula Tiessalo on seksuaalineuvoja ja -terapeutti sekä terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja ja kirjailija. Kirja keskittyy enemmän seksin ostajiin kuin palveluntarjoajiin ja sitä varten on haastateltu niin ostajia, myyjiä kuin asiantuntijoita sekä hyödynnetty aiempaa kirjallisuutta ja tutkimusta aiheesta. Tekstin sekaan on tiputeltu myös kaunokirjallisempia osioita, joissa naisasiakas kertoo omista kokemuksitaan. Ne tuntuivat melko turhilta ja vaikka niiden sanottiin olevan päiväkirjamerkintöjä, ne olivat tyyliltään niin kaunokirjallisia, että päiväkirjamaisuus ei oikein niistä välittynyt. Kirjan kokonaisuus ei mitenkään niitä olisi tarvinnut tai ne olisi voinut koostaa vaikka yhdeksi luvuksi kirjan loppuun väleihin ripottelun sijaan.

Oma valinta (2022, toimittanut Päivi Ahtiala, Into Kustannus) muistuttaa enemmän elämänkerrallista teosta kuin varsinaista tietokirjaa. Siinä viisi erilaisia seksipalveluita myyvää naista kertoo omilla äänillään kokemuksistaan, työstään, elämästään ja ajatuksiaan alasta. Huomasin somea selatessani monien kirjan lukijoiden jääneen miettimään kenelle kirja oikein on suunnattu ja oma ajatukseni on, että kaikille. Itse koin sen lähinnä dokumentaarisena teoksena alasta ja tavoitteena alan stigmatisoinnin ja mystifioinnin vähentäminen. Kirjan tekstit ovat suoria ja kaunistelemattomia, mutta muutamia asiakastarinoita lukuunottamatta, niissä ei mässäillä tai alaa ei yritetä glorifioida. Asiat kerrotaan asioina.
Muutamien asiakaskertomusten kohdalla jäin miettimään, että ne ovat jo melkein liian spesifejä mitä kuvaukseen tulee, ei siis tapahtumiltaan vaan henkilöiden kuvaukselta, mutta toivottavasti niissä oli totuutta muuteltu riittävästi tunnistamisten välttämiseksi.

Kirjojen toisistaan poikkeavista lähestymistavoista huolimatta, niissä nousi esille paljon samoja asioita työn asemaan liittyen ja siitä kuinka alan asemaa tulisi parantaa. Nämä kaksi kirjaa tavallaan täydentävät toisiaan aika hyvin: toinen keskittyy tietoon ja toinen tuo tiedon todelliseen elämään. Mielenkiintoista on myös se miten feministeiksi identifioituvien jakautuminen asian suhteen ja olikin kiinnostavaa lukea alalla työskentelevien näkökulmasta miksi seksipalveluiden myyminen on feministinen teko. Tähän jakautumiseen voi törmätä myös julkisessa keskustelussa ja itsekin olen sitä huomannut politiikkaa harrastaessani. Tavallaan toivoisin, että se nousisi isomminkin keskusteluun sillä nykyään kaikki seksipalvelut helposti niputetaan ja sivuutetaan julkisessa keskustelussa ja rinnastetaan ihmiskauppaan, minkä kanssa vapaaehtoisella ja eettisellä kaupalla ei ole mitään tekemistä.

Tiedostan, että kansantajuiseksi tietokirjaksi tarkoitettu teos ei noudata samoja sääntöjä kuin tieteellinen julkaisu tai tutkimus, mutta oikeastaan näiden molempien kirjojen kohdalla (tosi hieman eri tavoin) jäin kaipaamaan jotain lähteiden saralta. Rakkautta rahalla hyödyntää lähteitä paljon ja olisin kaivannut itse tekstiin parempia lähdeviitteitä. Tutkija minussa rakastaa lähteitä ja hyppään mielelläni kiinnostavaan asiaan törmätessäni lukemaan alkuperäistä lähdettä, mutta sitä varten tarvitsisi olla selkeät viitteet. Muuten aikaa hakemiseen menee tuhottoman kauan. Lisäksi lähteenä käytettiin paljon ja toistuvasti samoja, pääosin kotimaisia lähteitä ja jäin miettimään, että olisiko kansainvälisesti ollut saatavilla laajemmin aiheesta materiaalia vai onko tutkimuksessa yleisesti ottaen aukkoja paljon. Kotimaista tutkimusta aiheesta on verrattain vähän ja osa siitä alkaa olla jo aika vanhaa, joten täällä ainakin sillä kentällä olisi työtä tehtävänä. Oma valinta taas ei ole muodoltaan niinkään tietokirja vaan enemmän muistelmateos, joten siinä ei lähteitä oletakaan olevan, mutta jäin pohtimaan, että kirjan toimittaja olisi voinut lisätä loppuun jonkinlaisen lukemiston aiheesta kiinnostuneille. Kirja itsessään on sellainen, että sen voisi uskoa houkuttelevan lukijoita melko laaja-alaisesti, joten vinkit esimerkiksi aiheen tietokirjallisuuden pariin olisivat olleet hyvä lisä.

Historiani kirjoina

Pitkästä aikaa täällä taas ja pitkän ajan taakse matkataan tällä kertaa. Viime aikoina on tapahtunut paljon ja käyn tuoreempia kuulumisia läpi joskus lähiaikoina, mutta videolla hypätään takaisin muutaman kymmenen vuoden taakse. Yritin kertoa kasvamisesta ja kouluvuosistani Helsingissä, mutta kirjojen kautta. Video on melko pitkä ja voi olla että siinä ei ole päätä eikä häntää, mutta nauttikaa! 😀

Vuoden 2021 parhaat kirjat

Kuten myös viime vuonna, tein vuoden parhaista kirjoista sekä lukemiseen liittyvistä tilastoistani YouTube-videon. Videolla on pituutta melkein pitkän elokuvan verran, mutta vain kirjoista kiinnostuneet voivat halutessaan hypätä alun tilastojuttelun yli.

Valitsin listalle 21 vuoden aikana vahvasti mieleen jäänyttä lukukokemusta fiktion, runouden ja tietokirjallisuuden piiristä. Isomman kattauksen kirjavinkkejä löytää Instagramista tililtä @iirislovesbooks.

Georgette Heyer, historiallisen romantiikan esiäiti

Englantilaista Georgette Heyeriä (1902-1974) pidetään historiallisen romantiikan esiäideistä ja genren aseman vakiinnuttajana. Hänen tuotantonsa on melko laaja. Hän kirjoitti uransa aikana 40 historiallista, pääosin sijaishallitsijoiden aikaan sijoittuvaa (regency) rakkaustarinaa, 12 salapoliisiromaania sekä novelleja ja muita kirjoituksia.

Heyer antoi elämänsä aikana todella vähän haastatteluita ja nekin vähät uransa alkupuolella. Hänestä tiedetään kuitenkin jonkun verran. Hän oli naimisissa ja vietti miehensä töiden takia paljon aikaa ulkomailla, mutta he palasivat englantiin perustaakseen perheen. Pariskunnalla oli yksi poika.
Heyer ihaili Jane Austenin kirjoituksia ja teki romaaneitaan varten todella paljon taustatyötä, minkä on sanottu myös hänen kirjoissaan näkyvän.

Itse en ollut tutustut hänen tuotantoonsa kuin artikkelien ja tietokirjojen kautta, joten päätin ottaa vahingon takaisin lukemalla kerralla neljä teosta. Kolme niistä oli hänen suomeksi käännettyä varhaisempaa tuotantoaan ja yksi myöhäistä tuotantoa alkuperäiskielellä. Itseasiassa, tuo viimeinen lukemani teos oli julkaistu vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Nämä neljä kirjaa olivat:
Onnen velka (These Old Shades), 1926 (suom. Sirkka Salonen 1981)
Paholainen rakastuu (The Devil’s Cub), 1932 (suom. Sirkka Salonen 1982)
Onnensormus (The Talisman Ring), 1936 (suom. Riitta Immonen 1983)
My Lord John, 1975

Onnen velka kertoo Avonin herttuasta, joka ostaa itselleen kadulta hovipojaksi Léonin. Léonin menneisyys on hämärän peitossa ja pian herttua alkaa epäillä, että siihen liittyy luultavasti isompiakin salaisuuksia ja että Léon taitaakin olla oikeasti Léonie.

Yksi ensimmäisistä asioista joka tekstistä pistää silmään on Léonien käytös. Hänen sanottu olevan 19 vuotias, mutta hahmo vaikuttaa toiminnaltaan ja ilmaisuiltaan paljon nuoremmalta, ehkä 12-13 vuotiaalta eli selvästi lapselta. Se tuo tarinaan lisää epäuskottavuutta sillä regency aikaan Pariisin huonommilla alueilla ja lähes kadulla kasvanut nuori olisi kyllä kokenut ja nähnyt elämää jo paljonkin. Hahmon pitäisi taustansa ja ikänsä puolesta olla tuon ajan kontekstissa selvästi aikuinen.

Kirjan kerronta on todella toiminnan kertomiseen painottuvaa eli kuvausta on todella vähän ja se kuvaus mitä on, on melko yleisellä tasolla. Tekoja ei myöskään avata tai selitellä oikeastaan mitenkään vaan lukijan oletetaan joko ymmärtävän ne kontekstiin perustuen tai hyväksyvän hahmojen valinnat ilman kysymyksiä. Tunteita ei tekstissä myöskään tuoda esiin kuin satunnaisten ilmeiden kuvauksen kautta (esim. ”hän kohotti kulmiaan hämmentyneenä” tai ”hymyili ilahtuneen oloisesti”) eikä hahmojen sisäistä maailmaa avata millään tavalla. Missään vaiheessa emme pääse yhdenkään hahmon pään sisään vaan kaikki on kerrottu ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Henkilöiden motivaatiot jäävät siis sen varaan mitä suppeahko dialogi tuo esille. Yleensä romantiikkaan yhdistetty tunteellisuus siis puuttuu kerronnasta oikeastaan kokonaan.

Paholainen rakastuu on itsenäistä jatkoa Onnen velalle. Se kertoo Léonien ja herttuan pojan Vidalin tarinaa ja vilisee aiemmasta kirjasta tuttuja hahmoja. Markiisi Vidal on yksi Lontoon pahimmista elostelijoista ja monien hyvästä avioliitosta haaveilevien neitojen kohde. Yksi tällaisista neidoista on Maryn sisko, joka on saanut päähänsä karata markiisin rakastajattareksi Pariisiin. Mary saa kuitenkin suunnitelman selville ja menee itse siskonsa sijaan Vidalia tapaamaan. Vidal päätyykin nappaamaan Maryn puoliväkisin matkaansa. Mary ei kuitenkaan ole siskonsa tapainen hupakko vaan koulutettu ja sivistynyt sinisukka, jota markiisi ei voikaan kohdella miten sattuu. Seuraa kissanhännänvetoa ja kommervenkkejä kompromissin löytämiseksi niin pääparin kuin molempien perheiden välillä.

Tyyliltään tämä kirja ei juurikaan eronnut ensimmäisestä, mutta teksti on saanut selvästi syvyyttä lisää ja henkilöiden ajatuksia ja motivaatioita avataan ensimmäistä kirjaa enemmän. Juonen rakennus on myös kehittynyt. Pää- ja sivujuonien kaaret nivoutuvat yhteen sujuvammin ja ne kietoutuvat auki lukijan kannalta sulavammin ja loogisemmin. Näitä kahta ja seuraavaa teosta yhdistää myös tietynlainen moralisointi. Jokainen mahdollinen tilanne moraalisaarnaan tai opetukseen käytetään ja hyvät tavat ja etiketti otettaan erittäin vakavasti.

Kolmas kirja, Onnensormus, on taas kerronnaltaan hyvinkin ensimmäisen kaltainen, mutta juoneltaan hieman yhtenäisempi ja loogisempi. Siinä ranskasta vallankumousta paennut Eustacie on joutumassa serkkunsa kanssa naimisiin vasten tahtoaan ja päättää paeta. Pakomatkalla hän törmää toiseen serkkuunsa, joka on päätynyt salakuljettajaksi tultuaan syyttömänä murhasta syytetyksi. Nämä kolme serkusta ja muutama sivullinen päättävät ratkaista tuon vanhan murhan todellisen syyllisen ja palauttaa miehen kunnian ja oikeuden perintöön.

Kolme ensimmäistä teosta olivat ilmestyneet melko lähellä toisiaan, joten oli kiinnostavaa nähdä millaista kehitystä on tapahtunut niiden ja My Lord Johnin välillä, kun aikaa on kulunut noin 30 vuotta. My Lord John on itseasiassa kirjana hyvinkin erilainen kuin nuo kolme vanhempaa. Ensinnäkin se on alunperin kolmiosaiseksi suunniteltu, mutta jäi kesken kirjailijan kuollessa. Se myös perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin toisin kuin nuo aiemmat täysin fiktiiviset tarinat. Lisäksi sen tapahtumien ajankohta ei ole muiden tapaan sijaishallitsijoiden 1800-luku vaan 1300-luvun keskiaikainen Englanti. Vaikka teos jäi kesken, osa pitää sitä Heyerin parhaana tosin enimmäkseen sen vastaanotto sekä julkaisuajankohtana ja myöhempien lukijoiden keskuudessa on ollut ristiriitainen ja usein melko negatiivinen. Jotenkin tuntuisi kirjailijan laajaa tuotantoa vähättelevältä ajatus, että paras kirja on keskeneräinen, mutta toisaalta se kuvaisi hyvin myös sitä että kirjailija voi kehittyä koko uransa ajan.

Historiallisten viittausten ja faktojen määrä tekstissä on siis aivan toista luokkaa My Lord Johnissa kuin aiemmissa kolmessa kirjassa. Kirjan henkilöistä suurin osa tai mahdollisesti kaikki ovat todellisia historian henkilöitä. Nimen John viittaa Henry IV:nen kolmanteen poikaan, Bedfordin herttua Johniin, joka eli 1389-1435. Koska suunniteltu trilogia jäi kesken ja vain yhteen osaan, ensimmäinen osa kuvaa oikeastaan vain Johnin ja hänen veljiensä lapsuutta ja nuoruusvuosia.

Toisin kuin Heyerin 1800-luvulle sijoittuvat teokset, tämä ei ole romantiikkaa vaan täysverinen historiallinen romaani. Rakenteeltaan ja kerronnaltaan se on melkeinpä enemmän historian kertomusta kuin romaani. Kielellisesti kolmen ensimmäisen vertaaminen tähän viimeiseen on mahdotonta, koska ensimmäiset olivat käännöksiä, eikä niitä siten pysty suoraan vertaamaan toisiinsa. Kerronnallisesti ja ajankuvaltaan ne ovat myös niin erilaiset, että vertaaminen ei olisi mielekästäkään ilman laajempaa otantaa tuotannosta.

Toivottavasti tästä sai jonkinlaisen kuvan Georgette Heyerin tuotannosta ja minulle tämä oli lukijana hauska kokeilu hieman erilaisesta ja syvällisemmästä tavasta tutustua yhteen kirjailijaan.

Luemmeko me vain hyviä kirjoja?

Kirja-somessa törmää säännöllisin väliajoin kommenttiin että siellä esitetyt kritiikit ovat liian positiivisia.

Sosiaalisessa mediassa on ihmisillä taipumusta silotella elämäänsä, mutta onko mahdollista, että silottelemme myös lukukokemuksiamme? Toki internetin laajaan ja osin kasvottomaan joukkoon mahtuu aina niitä, joita on mahdoton miellyttää ja niitä jotka tahallaan trollaavat, mutta on varmasti totta että positiiviset arviot ovat booktubessa, bookstagramissa ja muualla somessa yleisempiä kuin täysin tyrmäävät. 

Syitä tähän on varmasti monia. Osa ei halua antaa tilaa huonona pitämilleen kirjoille ja toisaalta monelle on varmasti hankalampaa luoda sisältöä kehnosta lukukokemuksesta kuin hyvästä. Ja useinhan voi olla myös että luettu ei ole kokemuksena huono vaan ennemmin mitäänsanomaton ja miksi yrittää mitäänsanomattomasta repiä sanottavaa? Toisaalta myös harva meistä kirjojen ja kulttuurin parissa pyörivistä oikeasti haluaa olla toisille ikävä ja somessa myös kirjailijat teosten takana ovat lähempänä kuin vaikkapa lehtikritiikeissä. Uskon, että olemme kaikki samaa mieltä siitä, että rakentava palaute ja todellisten ongelmien esiin tuominen on kaikin puolin kannatettavaa. Kaikki mielipiteet eivät kuitenkaan ole rakentavia ja haluan uskoa, että useimmat meistä joko tietoisesti tai tiedostamatta noudattavat ajatusta, että jos palautetta ei haluaisi sanoa kasvotusten niin useimmiten ei sitä myöskään halua nettiin kirjoittaa. 

Kirja-some on kuitenkin enemmän kuin vain joukko sisältöjä eri alustoilla – se on yhteisö, johon kuuluu yhtä lailla lukijoita, kirjailijoita ja kustantajia.

Olen lukenut tänä vuonna yhteensä yli 400 erilaista teosta. Olivatko ne kaikki hyviä? No eivät todellakaan. Teinkö niistä kaikista kritiikkejä tai sosiaalisen median sisältöjä? En todellakaan. Miksi ihmeessä valitsisin esille nostettavaksi tuosta määrästä sellaisia teoksia joista en itse pidä, kun vaihtoehtoja todella hyvin uponneista kirjoistakin on paljon. Yleensä pidän ohjenuoranani kahta kysymystä. Ensinnäkin, pidinkö kirjasta itse. Jos pidin niin homma on aika selvä. Jos en pitänyt niin toinen kysymys on, näenkö kirjassa asioita joista monet muut luultavasti pitävät tai sellaista mistä kanssani samoin ajattelevia kannattaisi “varoittaa”. Jos vastaus on kyllä, osaan sen tuoda esille ilman turhaa lyttäämistä.

Uskon vakaasti myös, että satunnainen pettymys on hyvä asia. Harva valitsee tietoisesti toistuvasti itselleen luettavaa, jota veikkaa inhoavansa tai mistä ei usko pitävänsä. Kun tuntee makunsa, käy helposti niin että kaikki lukukokemukset ovat vähintään ihan ok. Huiput jäävät helposti puuttumaan. Some ja mediat tarjoilevat loputtoman määrän ehdotuksia, mutta itse olen huomannut useimmiten tarttuvani minua epäilyttäviin (=turhan vaikealta vaikuttaviin), tuntemattomiin tai omasta maustani poikkeaviin teoksiin kun ne ovat kirjapiirin tai kimppaluvun aiheena. Eli siinäkin muun lukevan yhteisön merkitys on selvästi nähtävillä ja se herättelee poistumaan omalta mukavuusalueelta. Usein tällöinkin tulee todettua että tunnen oman makuni ja välttely on ollut aiheellista, mutta silloin tällöin joku pääsee yllättämään.

Luemmeko me siis lähinnä hyviä kirjoja? Luultavasti ja varmasti myös vaikutamme positiivisemmilta kuin todellisuudessa olemme. Kaikesta huolimatta, yllättävä erinomaisuus tai toisaalta satunnainen pettymys on yhtä lailla lahja.