teatteri – Elämää kirjojen keskellä

Kotkan teatterisyksyä

Syksyni on teatterien osalta hiljaisempi kuin kevät, koska kirjatapahtumat vievät syksyisin niin ison osan vapaa-ajasta, mutta muutaman esityksen ehdin kuitenkin katsastamaan.

Syyskuun lopussa Teatteri TT toi Karhulan työväennäyttämölle Kyminsuuhun kantaesityksen draamakomediasta Osasto 6-9 – Yksinäisiä helmiä. Näytelmän käsikirjoitus on Hannu Lehtisen käsialaa, ohjaus Tommi Tainio ja rooleissa ovat Vesa Vanhala ja Tommi Tainio.

Näytelmä kertoo nimettömän sairaalan osastosta 6-9, missä on meneillään kokeilu. Huoneissa ei käy hoitajia lainkaan vaan valvovat ainoastaan kameroiden välityksellä. Potilaat saavat olla aivan keskenään. Osastolla kohtaavat kaksi eri ikäistä miestä: hieman vanhempi Aarre, joka on ollut osastolla pidempään sekä uutena potilaana saapuva, huonetoveriaan nuorempi Jesse.

En voi antaa aivan puolueetonta arviota esityksestä, koska käsikirjoittaja on isäni, mutta sen voin sanoa, että tunsin tekstin edellä mainitusta syystä jo ennestään ja se on saanut varsin onnistuneen tulkinnan lavalla. Näin itse ensi-illan, jossa oli ehkä pientä jäykkyyttä vielä, mutta kuulemastani päätellen sen yli on myöhemmissä esityksissä päästy. Syksyn esitykset olivat varsin täynnä, mutta esitykset jatkuvat taas kevätkaudella.

Kuva näytelmästä Lempi — Kuva: Kotkan kaupunginteatteri

Toinen syksyni teatterikokemuksista oli Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämön Lempi, joka on näytelmäsovitus Minna Rytisalon samannimisestä kirjasta. Kotkaan näytelmän on ohjannut Samuli Reunanen ja sovittaneet Miika Mutanen sekä Sinikka Sanelma. Rooleissa lavalla nähdään Kotkan omat Ella Mustajärvi Siskona ja Kalle Kurikkala Viljamina sekä Kotkassa vieraileva Sirja Sauros Lempin ja Viljamin piikana Ellinä. Muut roolit ovat äänirooleja nauhalta.

Lempi on tarina Lapista sodan keskeltä neljän ihmisen kautta kerrottuna. Se on kahden sisaruksen tarina, se on rakkaustarina, se on kolmiodraama ja se on tarina elämän sattumanvaraisuudesta.

Pidin tästä teatterisovituksesta todella paljon. Olin lukenut Rytisalon kirjan, kun se ilmestyi, mutta en enää muistanut miten tarina tarkalleen eteni, joten se ei ainakaan häirinnyt katselukokemusta millään tapaa. Näyttelijät toimivat erittäin hyvin ensemblena ja onnistuivat erittäin hienosti välittämään tarinan raadollisuuden sille sopivalla hienovaraisuudella. Lisäksi, pitää antaa erityisesti kiitosta Petteri Pietiläisen lavastuksesta ja Mikko Laaksosen valaistuksesta, sillä näytelmän esillepano oli todella toimiva minimalismissaan, mutta silti vaikuttava.

Kesäteatteri x2

(Artikkelikuva yllä: Pinokkio, Ryhmäteatteri)

Olin saanut kaksi kutsua kesäteatteriin (ei mainostarkoituksessa toisen päivätyön kautta ja toisen sukulaiselta) ja tietenkin ne osuivat samalle viikolle. Molemmat sattuivat myös olemaan ennakkonäytöksiä.

Ensimmäisenä kävin katsomassa Keski-Uudenmaan Teatterin Suurenmoista!, jota esitetään Tuusulassa Krapin kesäteatterissa. Katsomamme näytös oli esityksen aivan ensimmäinen esitys yleisön edessä. Suurenmoista! on Florence elokuvastakin tuttu Florence Foster Jenkinsin tositarinaan perustuva musiikkifarssi. Näytelmän käsikirjoitus on Peter Quilterin ja Tuusulaan sen oli ohjannut Lija Fischer.

Jos Florence ei ole tuttu, kyse on siis New Yorkissa vaikuttaneesta seurapiirirouvasta, jonka laulajan ura oli huipussaan 1920-1940 luvuilla. Florence oli tuolloin seitsemänkymppinen ja hänellä oli tukenaan aviomiehensä St. Clair Bayfield. Florence nousi kuuluisaksi, koska hän ei osannut laulaa ollenkaan, mutta se ei estänyt häntä luomasta uraa laulajana tai levyttämästä. Florencen tarina on aivan huikea ja on oikeastaan aika kammottavaa, että se on typistetty tällaiseksi tyhjänpäiväiseksi tekstiksi näyttämölle.

Mutta jätetään käsikirjoitus sikseen ja keskitytään vain tähän toteutukseen.
Aloitetaan positiivisista asioista, joita on oikeastaan vain kaksi. Tuomas Korkia-Aho oli erittäin kelvollinen Florencen pianistina ja yllättävän hyvä laulaja. Myös Sanna Stellan sivuroolissa Florencen ystävättärenä oli oivallinen. Voi olla, että muutkin roolisuoritukset vielä kohenevat kunhan näytelmä saa muutaman esityskerran alleen ja rytmitys alkaa rullata.

Eniten minulle näytelmässä tökki aivan käsittämättömät ja kokonaisuuteen sopimattomat musiikkivalinnat (eli Florencen konserttikappaleita lukuunottamatta kaikki), todella ankea lavastus (kesäteatterilla on aina rajoitteensa, mutta viime vuotiseen verrattuna tämä oli todella valju vaikka olisi pitänyt olla New Yorkin 40-luvun luksusta) sekä Reeta Vestmanin esittämät sivuhahmot, joiden olisi pitänyt olla varmasti jonkinlainen välikevennys, mutta olivat vain vaivaannuttavia.

Suurenmoista! (Kuva: Keski-Uudenmaan Teatteri)

Jos haluatte nähdä tänä kesänä hyvää kesäteatteria niin suunnatkaa Tuusulan sijaan Suomenlinnaan. Suomenlinnan kesäteatterissa on tänä vuonna Ryhmäteatterin esitys Pinokkio. Näytelmä perustuu Carlo Collodin tekstiin, sen on sovittanut ja ohjannut Juha Kukkonen ja dramaturgina Elina Snicker. Esitys mukailee tuttua Pinokkion tarinaa melko uskollisesti, mutta se on sijoitettu jonkinlaiseen dystooppiseen jakautuneeseen tulevaisuuden maailmaan missä rikkaat elävät sähköaitojen takana ja niiden ulkopuolella muu maailma kärsii. Pinokkion matkalla nukesta oikeaksi pojaksi on kaikenlaisia houkutuksia, huijareita ja seikkailuja, joissa omatunnon ääni yrittää häntä ohjata. Tällä Pinokkiolla oli omatuntonaan Satu Sirkka.

Tämä oli aivan loistava sovitus tutusta sadusta, johon oli hienosti saatu tuotua mukaan niin huumoria kuin nykypäivän uhkakuvia. Koko ensemble tekee lavalla aivan loistavaa työtä, mutta erityisesti Mikko Kauppilan työ Pinokkiona on aivan upeaa katseltavaa. Mitä loistavin fyysinen ja koskettava taidonnäyte. Lämmin suositus Suomenlinnan Pinokkiolle!

Teatteriarvio: Anna Liisa

(Artikkelikuva: valokuvaaja Veera Konsti / Kajaanin kaupunginteatteri)

Kevään viimeinen teatteri ennen kesäteatterikautta oli tällä kertaa & Espoon Teatteriin Kajaanista vierailulle tullut Anna Liisa. Kajaanin kaupunginteatterin ja Routa Companyn yhteistuotanto sai positiivista huomiota viime vuoden puolella niin Kajaanin esityksissä kuin Tampereen Teatterikesässä.

Näytelmän on ohjannut Kajaanin kaupunginteatterin johtaja Anni Mikkelsson. Sen pääroolissa Anna Liisana nähdään Milla Kuikka ja muissa rooleissa Jukka Peltola, Vera Veiskola, Maija Viipuri, Satu Turunen, Mika Silvennoinen, Jose Viitala, Teija Töyry sekä Janne Kinnunen.

Näytelmä oli mielenkiintoinen sekoitus modernia ja alkuperäistä Minna Canthin tekstiä. Esitys kesti kokonaisuudessaan noin 2 tuntia 40 minuuttia, mutta puoliajat jakautuivat hieman epätasaisesti. Näytösten katkokohta oli luonteva, mutta ensimmäinen puoliaika olisi kaivannut vartin verran tiivistämistä. Siinä alkoi paikoin olla jo turhaa toistoa väliaikaa kohden. Toinen puoliaika oli napakampi.

Oli todella kiinnostava idea tuoda todella ajankohtaista nykymusiikkia osaksi esitystä. Itse haluaisin ainakin kuulla mitä mieltä Minna olisi ollut Bämän viestistä! Myös iso plussa lavastuksesta, joka oli varsin pelkistetty, mutta kuitenkin sisälsi ison määrän kiinnostavia yksityiskohtia. Ja etenkin toisen puoliajan suuret maalaukset olivat upeita.

Milla Kuikka tulkitsi Anna Liisaa yhtäaikaa voimakkaasti ja herkästi, ilmentäen hienosti hahmon sisäistä kamppailua. Tanssitaiteilija Maija Viipuri ilmensi voimakkaasti Anna Liisan mielessä edelleen elävää lasta. Myös muu ensemble teki enimmäkseen vahvoja tulkintoja, joskin muutaman hahmon tulkinta oli mielestäni ehkä enemmän kesäteatteriosastoa kuin tähän kokonaisuuteen sopivaa. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.

Teatteriarvio: Pyörre

Kevätkauden neljäs teatteri oli Sara Stridsbergin Pyörre Koko Teatterissa.
Näytelmän alaotsikko on Rakkauden Antarktis revisited (näytelmä kuolleelle naiselle) ja se perustuu Stridsbergin Rakkauden antarktis romaaniin. Romaani taas sai innoituksensa Ruotsissa 80-luvulla tapahtuneesta paloittelusurmasta.

Kuva yllä sekä artikkelikuva: Eveliina Lappi (Koko Teatteri)

Näytelmän oli suomentanut ja ohjannut Helena Kallio. Pääroolissa kuolleena Kristiinana esiintyi Fanni Noroila ja muissa rooleissa Jani Toivola, Nelly Kärkkäinen, Anna Veijalainen, Ari Numminen, Roderick Kabanga sekä Senna Vodzogbe. Esityksen musiikista vastasi Timo Hirvonen.

Pyörre oli ehdottomasti teatterikevääni tähän astinen huippu, jota on vaikea ylittää. Kävimme katsomassa kauden viimeisen esityksen, joten lavatyöskentely oli varmasti jo hioutunut kevään mittaan, mutta nyt se ainakin oli aivan huippua. Jokainen liike mitä lavalla nähtiin oli juuri oikeassa paikassa.

Fanni Noroila loisti eräänlaisena kertojana toimivana Kristiinana, joka on lähes koko ajan näyttämöllä ja suurimaan osan ajasta myös äänessä. Harvoin on ilo nähdä näin taitavaa, tarkkaa ja silti voimakkaasti tunteita välittävää näyttelemistä. Pelkästään valtava tekstin määrä mikä hahmolla on on jo niin vaativa, että kaikki ei siihen pystyisi. Aivan huikea suoritus.

Myös muut näyttelijät olivat erittäin hyviä ja koko ensemble toimi saumattomasti yhteen. Näytelmän minimaalinen lavastus, lavaa lähes kokonaan ympäröivä katsomo ja aivan lähellä oleva yleisö eivät anna mitään suojaa näyttelijöille, joten pienetkin rikkeet välittyisivät katsojille ja rikkoisivat intensiteettiä. Tällaisia ei kuitenkaan ollut huomattavissa lainkaan. Aivan erinomaista teatteria!

Teatteriarvio: Äidike

Kevään kolmas teatteri oli ensimmäinen vierailuni Keravalla sijaitsevaan Keski-Uudenmaan teatteriin. Kävimme työpaikkani kulttuurikerhon kanssa katsomassa Marta Barcelón käsikirjoittaman kahden naisen näytelmän Äidike. Näytelmän on ohjannut Lija Fischer ja rooleissa nähdään Sari Havas äitinä ja Sirja Sauros tyttärenä.

Sirja Sauros ja Sari Havas — Kuvat: Keski-Uudenmaan teatteri

Äidike on ns. kevyt draama äidistä ja tämän aikuisesta tyttärestä. Se tutkii heidän välistä suhdettaan ja sitä miten äiti-lapsi suhteesta voi rakentaa kahden aikuisen ihmisen suhteen. Paitsi, että he eivät oikeasti ole äiti ja tytär, ainakaan perinteisellä tavalla.

Koska en ollut itse valitsemassa mitä näytelmää katsomaan mentiin, lähdin mukaan tutustumatta mihinkään ennakkotietoihin. Tämä olikin todella positiivinen yllätys! Näytelmän äiti ja tytär toivat mieleeni Pedro Almodóvarin elokuvien naishahmot, jotka ovat todella samaistuttavia ja koskettavia monella tapaa, mutta pinnan alla (tai usein kyllä ihan avoimesti päälläkin) hieman erikoisia, haavoittuneita ja vinksahtaneita – rakastettavalla tavalla.

Havas ja Sauros saivat tuotua hahmoihin hurmaavaa lämpöä ja heidän väliseen suhteeseen inhimillistä koskettavuutta. Tunnelma ja intensiteetti kantoivat hienosti läpi koko näytelmän, mikä ei aina ole helppoa, kun näyttelijät ovat lavalla lähestulkoon koko näytelmän ajan.

Teatteriarvio: Vampira

Kevään toiseksi teatteriesitykseksi valikoitui vähän sattumalta KOM-teatterissa helmikuussa kantaesityksensä saanut Vampira. Näytelmän käsikirjoitus on Susanna Airaksisen ja Rosa-Maria Perän käsialaa ja ohjaus Airaksisen. Rooleissa olivat Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Juho Uusitalo, Alina Tomnikov sekä Vilma Melasniemi, joista kaksi viimeistä esittivät nuorta ja vanhaa Maila Nurmea.

Näytelmä on nimensä mukaisesti Vampiran tarina eli maailman Vampirana tunteman amerikansuomalaisen Maila Nurmen (1922-2008) elämää kertaava teos. Se lähtee liikkeelle Mailan nuoruusvuosista, keskittyy vahvasti Hollywood uraan ja hetkittäin palaa aina Mailan vanhuuteen, missä hän muistelee menestyksen vuosiaan.

Aloitetaan näytelmän lavastuksesta, joka on todella pelkistetty, lähes tyhjä laatikko muutama eri tason kanssa. Tähän laatikkoon sijoitettuna on muutamia pysyvämpiä objekteja, kuten Mailan sohva ja lisäksi siellä käy hetkellisesti muutamia isompia elementtejä. Vaikka ymmärrän mitä tällä on haettu takaa ja miten tyhjyys antaa mahdollisuuden hyödyntää tilaa eri tavoin liikuttelematta lavasteita juurikaan, tuntui se jo hieman liiankin pelkistetyltä. Olisin kaivannut itse visuaalisesti eteeni jotain enemmän. Mielestäni niiden pelkistämisellä hukattiin mahdollisuus tuoda esille Mailan uralle keskeistä aikakautta eli vanhan Hollywoodin murtumista ja television nousua. Myös ns. Vampira-estetiikka loisti myös isolta osin poissaolollaan aivan muutamia yksityskohtia lukuunottamatta.

Kaikki mitä lavalla tapahtui ja näkyi oli vähän liian etäännytettyä. Mailan elämästä ei tämän perusteella saanut kovinkaan koherenttia kuvaa, jos se ei ollut jo ennalta tuttu. Saati siitä tragediasta ja vääryydestä mikä Vampiran hahmon menetys ja myöhemmin vesittyminen imitaatioiden myötä todellisuudessa oli. Lavalla vierailleet halpis-vampirat olivat kyllä hauska elementti. Ehkä toimivin osio näytelmästä oli aivan sen loppu ja miten Mailan todellisuudesta irtautuminen vanhuudessa oli kuvattu.

Tämän negatiivisen vuodatuksen jälkeen on todettava, että näyttelijäntyö oli erittäin hyvää kokonaisuudessaan. Etenkin Vilma Melasniemi vanhana Mailana oli loistava jokaista pienintä liikettä myöten. Kaikkiaan näytelmän rytmitys oli hyvä ja kesti nopeatkin hahmojen vaihdot ilman katkoja.

Tämän katsottuani kävin kyllä heti laittamassa tilaukseen Mailan veljentyttären Sandra Niemen kirjoittaman, päiväkirjoihin perustuvan Mailan elämänkerran Vampira, jonka Like julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten.

Teatteriarvio: Berlin Berlin

Kevään ensimmäiseksi teatterikäynniksi osui tällä kertaa Kotkan Kaupunginteatterin uutuus Berlin Berlin. Kotkaan näytelmän on ohjannut vieraileva ohjaaja Iiristiina Varilo ja pääosissa Emmana ja Ludwigina esiintyvät teatterin omat Ella Mustajärvi sekä Mikkomarkus Ahtiainen.

Berlin Berlin näytelmän juliste — Näytelmän virallinen juliste (Kuva: Kotkan Kaupungin Teatteri)

Kyseessä on ranskalaisten Patrick Haudecoeurin ja Gérald Sibleyras’n käsikirjoittama ja kahdella Molièrella palkittu komedia missä kihlapari Emma ja Ludwig ovat päättäneet paeta suljetusta Itä-Berliinistä. He ovat suunnitelleet pakonsa tarkoin, mutta parhaimmatkaan suunnitelmat eivät aina suju toiveiden mukaan, kun ulkopuoliset tekijät aina uteliaista naapureista Stasi-agentteihin tulevat niitä sotkemaan.

Tämä on hyvin dialogivetoinen ja lava-asettelultaan melkein yhden huoneen näytelmä (ensimmäinen puoliaika tapahtuu kokonaan asunnossa ja toinen Stasin toimistossa). Esityksen tempo on nopea ja kokonaisuus pysyi hyvin rytmissä.

Hyvästä rytmityksestä huolimatta, tässä oli ongelmia. Suomalaiselle lavakomedialle on harmillisen yleinen synti ns. näytellä hauskasti silloin, kun komediaa tehdään. Se tekee lavan tapahtumista raskasta katsottavaa, eikä anna hyvälle tekstille tilaa. Kun sitä on lavalla tauotta koko esityksen ajan, tekee se katsomisesta puuduttavaa ja myös katsojaa aliarvioivaa, kun vitsit pitää alleviivata kaikenlaisella venkoilulla ja painimisella.

Näytelmän toinen puoliaika oli ensimmäistä parempi, kuten usein on tarinan tiivistyessä. Tällä kertaa tarinan lisäksi siihen vaikutti lokaation vaihdos ja sen myötä näyttelijöiden pienoinen rauhoittuminen. Antti Leskisen esittämän Kenraali Munzin (heittämällä esityksen vahvin roolityö) tulo näyttämölle korosti entisestään kokonaisuuden kaoottisuutta, sillä hänen läsnäolonsa näyttämöllä ei vaadi ilveilyä ollakseen hauska.

Katsoin otteita näytelmän ranskalaisesta lavataltioinnista ja toivottavasti saamme jossain vaiheessa myös tänne lavalle sen kaltaisen version tästä näytelmästä, missä varsin hauskalle tekstille jää tilaa hengittää.

Pari musikaalia syksyn synkkiin iltoihin

Tämä teatterisyksy on ollut harvinaisen monipuolinen omalla kohdallani. Viimeisimpänä olen päässyt kokemaan kaksi hyvin erilaista musikaalia,
Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia Aleksanterin teatterissa sekä Black Rider: The Casting of Magic Bullets Lahden kaupunginteatterissa.

Aloitetaan Black Riderista, koska se on tuoreimpana muistissani.
Kun teoksen takana on kolme sellaista nimeä kuin Robert Wilson, William S. Burroughs ja Tom Waits, voi olettaakin että luvassa on jotain erikoista. Ja erikoista todella saatiin. Teksti perustuu vanhaan faustilaiseen satuun taikaluodeista, mitä on aikojen saatossa varioitu niin kirjallisuudessa, taiteessa kuin oopperoissakin. Lahdessa se viedään käsiohjelman ohjelman mukaan ”päijäthämäläiseen lähimenneisyyteen”, mutta itselleni tuli mieleen nykyaika tai ehkä lähimenneisyys jossain Yhdysvaltojen takamailla, ehkä Appalakkien alueella, missä yhteisöt ovat toisistaan erityksissä ja aseilla ratkaistaan moni ongelma. Tämän enempää en halua tarinaa avata, koska esitys jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa.

Ensinnäkin Waitsin musiikki on todella hieno ja näyttelijät tulkitsevat sitä upeasti. Lauluja ei ole tekijöiden toiveesta käännetty ja näytelmässä sekoitetaan suomea ja englantia muutenkin, mikä vaatii alkuun hieman totuttelua ja siirtymät kielten välillä eivät ole aivan saumattomia, mutta tarinan edetessä siihen pääsee sisään paremmin. On hyvä, että käsiohjelmassa on synopsis mukana, sillä sitä kyllä kaipaa kokeneempikin teatterin ystävä tätä katsoessa.

Visuaalisesti näyttämöllepano on esityksessä upea ja yhdistelee erilaisia elementtejä hienosti. Lahdessa jyrkästi nousevan katsomon ansiosta aika ylhäälläkin istuvana voi tuntea olevansa aivan kosketuksissa lavan tapahtumien kanssa. Lavastus musituttaa monella tapaa oopperoista, mikä sopii tähän kaiken kaikkiaan hyvin oopperamaiseen musikaaliin.

Tämä oli erikoinen, visuaalisesti sekä musiikillisesti upea ja yleisesti ottaen aivan käsittämättömän hämmentävä, mutta hyvällä tavalla. Ihan mahtavaa on tulla teatterissa yllätetyksi jollain aivan erilaisella ja tässä tuli!

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia sen sijaan ei ollut hämmentävä tai yllättävä, mutta oikein kelpo musikaali. Se kertoo neljän eri elämäntilanteissa olevan naisen elämästä yhden vuoden aikana. Jokaisella on elämässä muutosvaihe meneillään, mutta ystävyys kantaa niiden läpi. Monet naiset siis löytänevät tästä tarttumapintaa ja olen kuullut myös muutaman mieskatsojan kokeneen tämän silmiäavaavana. Itse ehkä olisin kaivannut hieman tuoreempaa lähestymiskulmaa esitettyihin haasteisiin tai naiseuduen malleihin, koska niissä oltiin todella tutuilla ja turvallisilla vesillä eikä juuri haastettu katsojaa. Paitsi ehkä niitä miehiä, jotka yleisöön uskaltautuvat.

Neljän naisen ensemble ja heitä säestävät sello ja piano ovat todella toimiva kokonaisuus. Kaikki näyttelijät ovat todella ilmaisuvoimaisia ja taitavia laulajia, mutta lavalla toimivat hienosti yhdenvertaisena joukkona.
Näytelmässä oli lämmin tunnelma, joka välittyi lavalta yleisöön ja tätä oli ilo katsoa.

Rottien pyhimys 360*

Olen ollut hieman muita jäljessä mitä tulee Anneli Kannon Rottien pyhimykseen (2022). Kirja on kummitellut hyllyssäni jo tovin, mutta vasta tänä kesänä sain aikaiseksi tarttua siihen. Se, että kirjaan tuli tartuttua on osin muiden olosuhteiden ansioita.

Olin yhden elokuisen viikonlopun häissä Hämeenlinnassa ja jo etukäteen päätin, että oli olotila millainen tahansa sunnuntaina, ajan kotiin Hattulan kautta. Näin tapahtuikin ja pääsin näkemään Pyhän Ristin kirkon kaikessa komeudessaan. Lämpimästi suosittelen sitä retkikohteena ja erityisesti opastetulle kierrokselle osallistumista. Kirkko ja sen uskomattomat seinämaalaukset ovat kyllä elämys ihan sellaisenaan, mutta erinomainen opastettu kierros tuo kuvat vielä voimakkaammin eloon.

Kirkkovierailun jälkeen kotimatkalla otin heti Rottien pyhimyksen kuunteluun. Luin kirjaa vuorotellen fyysisenä kirjana ja kuuntelin autossa äänikirjaa. Jos kirja ei ole tuttu, se kertoo siis fiktiivisen kuvitelman ajasta jolloin kuvia maalattiin. Hattulaan saapuu maalarimestarit kirkkoa maalaamaan. Heillä on ollut epäonnea ja yksi seurueesta on joutunut jäämää jälkeen sairastamaan. Sitten vielä apupoika rikkoo kätensä ja maalarit tarvitsevat uuden apulaisen. Heille ehdotetaan kylässä hieman outona pidettyä orpoa tyttöä Pelliinaa, joka osaa maalarien kieltä. Työ alkaa sujua, mutta vastoinkäymiset eivät ole ohi.

Instagramiin kirjoitin kirjasta näin: Tämä oli kiinnostava katsaus elämään 1500-luvun Suomessa, pienessä yhteisössä. Kirkko ja sen maalaus toimivat luontevana pohjana tarinalle. Kirja oli todella hauska ja vetävä ja paikoin yllättäväkin. Kerronta oli ehkä hieman epätasaista, mutta se ei niin häirinnyt kun odotin vaan mitä seuraavaksi kirkon seinille syntyy.

Viimeisenä osana tätä Rottien pyhimys 360* kierrosta oli kirjasta tehty musikaalisovitus. Musikaali kantaesitettin Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023 Greta Tuotannon ja Kapsäkin yhteistuotantona ja nyt sama tuotanto oli tuotu Aleksanterin Teatterin lavalle.

Musikaaliversioon juonta oli luonnollisesti typistetty ja hahmoja yhdistelty ja vähennetty, mutta pääjuoni on edelleen sama. Kirja on hauska, mutta musikaali on vielä ehkä astetta komediallisempi. Tarina toimii hyvin sävellettynä ja laulettuna, etenkin kun laulajat olivat oikein hyviä. Pidin paljon myös esityksen yksinkertaisesta, mutta näyttävästä lavastuksesta. Oikein toimia ja viihdyttävä kokonaisuus!

Kotkan kaupunginteatterin syksystä

Teatterin osalta syksyni alkoi kahdella Kotkan kaupunginteatterin ensi-illalla.

7.9.2024 Naapuri-lavalla ensi-iltansa sai Edward Albeenin Kuka pelkää Virginia Woolfia? Anna Viitalan ohjaamana. Tekstin oli suomentanut Reita Lounatvuori. Näytelmän vanhempana avioparina nähtiin teatterin omat Anne Niilola (Martha) ja Jarkko Sarjanen (George). Nuorena parina taas nähtiin nuoret vierailijat Veera Anttila (Honey) ja Akseli Ilvesniemi (Nick).

Näytelmän teksti on varmasti monille tutuin elokuvana, myös minulle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin näyttämöllä version siitä. Näytelmä sijoittuu yhteen iltaan, tai oikeastaan yöhön, kun kaksi pariskuntaa tapaa toisen kotona yliopistolla järjestettyjen juhlien jälkeen. Pariskunnat ovat juuri vasta tavanneet ja tutustuvat vasta toisiinsa. Tutustuminen lähtee kuitenkin nopeasti paljon syvempiin vesiin kuin vain perus small-talkiin.

Teksti on koskettava ja voimakas parisuhteen kuvaus, jossa revitään todella monenlaisia haavoja auki. Intensiivisyydessään tämä ei ole helpoin näytelmä tuoda uskottavasti lavalle. Esityksessä oli ensi-illassa vielä ehkä pientä kankeutta havaittavissa ja näytelmän paikoin todella nopeatempoinen dialogi vielä haki rytmiään, mutta kokonaisuutena homma toimi ihan hyvin. Etenkin näytelmän nuoret olivat todella hyviä ja luontevia. He toivat koko hommaan sellaista eloa, mitä ei luultavasti olisi kokonaisuuteen saatu vain teatterin vakiokaluston voimin.

Pienistä puutteista huolimatta tämä sain minut lopussa itkemään harvinaisen paljon. Vaikka helposti itkenkin milloin mitäkin niin harvoin kovinkaan vuolaasti, mutta jokin tässä onnistui tökkäämään johonkin sopivaan hermoon. Tosin olin kyllä katsomon ainoa kyynelehtijä, joten todennäköisesti jonain toisena hetkenä vaikutus olisi ollut hieman laimeampi.

21.9.2024 ensi-iltaan suurelle näyttämölle tuli ”elämää suurempi musikaali” Big Fish – kalajuttuja. Musikaalin käsikirjoitus on John Augustin (suomennos Paavo Leppäkoski) ja musiikki on Andrew Lippan käsialaa. Ohjauksesta vastasi Miko Jaakkola. Keskeisimmissä rooleissa Edward Bloomina Antti Leskinen sekä Juho Markkanen, Will Bloomina Kalle Kurikkala, Sandra Bloomin rooleissa Marika Huomolin sekä Lise Holmberg ja Josephine Bloomina Ella Mustajärvi. Näyttämöllä rooleissa oli pääasiassa siis teatterin omaa väkeä, vierailijoina ainoastaan lapsinäyttelijät sekä ensemble.

Big Fish on elokuvasta muokattu näyttämölle musikaaliksi. Se kuljettaa katsojat läpi Edward Bloomin seikkailujen. Hänen poikansa Will toivoisi, että isä jättäisi tarinat taakseen ja kertoisi hänelle todellisesta itsestään, mutta mikä sitten on totta ja mikä ei? Edward on aina halunnut elämässään vain ratkaista ongelmat rauhanomaisesti eikä ole kieltäytynyt koskaan seikkailuista. Hänen tarinoissaan on pientä kalajuttujen makua, mutta mitä elämä olisi ilman kirkkaita värejä. Tämä on kertomus paitsi elämää suuremmasta rakkaudesta, myös isän ja pojan suhteesta haasteineen.

Menin hieman pelonsekaisin tuntein katsomaan tätä, sillä Big Fish on yksi suosikkielokuviani. Musikaali on tietenkin aivan elokuvasta erillinen eläin, mutta yllättävänkin hyvin se tavoittaa elokuvan hengen. Kotkassa on useita hyvin ilmaisuvoimaisia laulajia ja etenkin Juho Markkanen oli aiemmasta petrannut laulua (ja vähän kyllä näyttelemistäkin) todella hienosti.

Lavastus oli hienosti toteutettu screenin, verhojen ja melko kevyiden lavasteiden avulla. Etenkin syvyyttä oli hyödynnetty upeasti. Hetkittäin kaipasin elokuvasta tuttua yltäkylläistä, ylisaturoitunutta värimaailmaa, mutta yleisesti ottaen kokonaisuus oli todella onnistunut.

Blogin kuvat: Kotkan kaupunginteatteri